Läsnäolo

Ystävyys. Delete. Sanat. Delete. Hymy. Delete. Sama kaava on toistunut viime aikoina useasti. Alan kirjoittamaan, mutta mikään ei tunnu oikealta. Haluaisin kirjoittaa ystävyydestä. Siitä, mistä tietää, milloin on aika luopua ystävyydestä, ja tarvitseeko siitä ylipäätään luopua. Haluaisin kirjoittaa sanoista ja niiden voimasta. Siitä, millainen vaikutus niillä on toisiimme, mutta ennen kaikkea itseemme. Haluaisin kirjoittaa tuntemattoman vanhan rouvan hymystä, jonka saan häneltä aina ohi kulkiessani. Niin paljon ajatuksia, mutta jokin tökkii. Jokin tökkii ja pahasti. Vai tökkiikö sittenkään, ehkä kyse on vain siitä, että jokin muu tuntuu nyt merkityksellisemmältä?

Asia, joka tuntuu tällä hetkellä kovin merkitykselliseltä, on läsnäolo. Joku on joskus sanonut (ehkä Eckhart Tolle?), että läsnäolo on yhtä kuin onnellisuus. Läsnäolo tässä hetkessä. Hetkessä, jossa ei ole mennyttä eikä tulevaa. Juuri tässä hetkessä on onnellisuus. Sitä, kun ajattelee tarkemmin, niin aika hienosti sanottu. Ajatus siitä, että ei ole mennyttä taakkaa, eikä tulevia huolia, on vapauttava. Se on myös jollain tapaa tosi lohdullinen ajatus. Sitten, kun sen vielä aina muistaisi arjessa.

Läsnäolo ja sen merkitys on isoin asia, minkä olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana. En muista, että olisin ikinä aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Olinhan mielestäni aina läsnä ja elin hetkessä. Olin läsnä, mutta en kuitenkaan läsnä, enkä todellakaan elänyt hetkessä. Huolehdin menneestä ja tulevasta, mutta en havahtunut siihen, että juuri sillä hetkellä kaikki on hyvin. Kuinka paljon helpompaa meillä olisi ajatustemme kanssa, jos pääsisimme vapaaksi menneestä ja tulevaa ei olisi?

Muistan viime toukokuisen puhelun, jossa ystäväni kertoi alkaneensa meditoimaan saadakseen ajatuksensa kasaan. Itse kerroin aloittaneeni crossfitin samasta syystä. Asia, jota en tuolloin vielä ymmärtänyt, oli se, että hän kohtaisi ja hyväksyisi ajatuksensa täydessä hiljaisuudessa, kun minä yritin unohtaa omani rautaa nostaessani. Voit vain kuvitella, kumpi oli sisäisen rauhan kannalta parempi vaihtoehto. Lopulta minäkin aloin meditoimaan. Ei ihan helppo nakki, mutta tulipahan todistettua, että jos minä pystyn siihen, niin kuka vaan pystyy, myös sinä.

Ilman tuota puhelua en todennäköisesti tietäisi, millaista on olla joka solulla läsnä. En olisi yhtä varma siitä, että asiat järjestyy. En ehkä olisi huomannut, että just nyt kaikki on okei. En olisi näin kiitollinen enkä luottavainen elämää kohtaan. Seuraavaksi ehkä tosiaan kirjoitan sanojen voimasta, sillä sanoilla on merkitystä. Isompi kuin uskommekaan.

<3:llä Jenniina

Pysähtyminen

Kuka olisi vielä kuukausi sitten uskonut, että maaliskuussa meidän kaikkien arki muuttuisi näin radikaalisti. Se tulee varmasti muuttumaan vielä paljon tämänkin hetkisestä tilanteesta. Kaikesta uutistulvasta ja epävarmuudesta huolimatta, oma mieli on rauhallinen. Luotan siihen, että kaikki järjestyy kyllä. Haluan uskoa, että kaikella tällä on jokin tarkoitus ja lopulta tästä seuraa jotain hyvää. Jossain vaiheessa ja jollain aikavälillä.

Kaikki kevään ja lähitulevaisuuden suunnitelmat saavat nyt jäädä. Kuukausi sitten, sitä kuvitteli, että sitä tiesi, miten asiat menisivät keväällä, kesällä ja syksyllä. Mitä tekisi, ja minkälaista arki olisi silloin. Nyt mennään päivä kerrallaan. Hyvä muistutus siitä, että elämää ei voi suunnitella etukäteen ja nykyhetki on se, mitä meillä on. Vain tällä hetkellä on merkitystä.

Nyt on hyvä hetki pysähtyä. Ajatella, pohtia ja käydä keskustelua itsensä kanssa. Elänkö arvojeni mukaan? Elänkö sellaista elämää, josta unelmoin? Mitä voisin tehdä, jotta eläisin sitä? Pidänkö huolta itsestäni? Voisinko olla enemmän läsnä läheisilleni? Voisinko tehdä jotain toisin, jotta maapallo voisi paremmin? Onko minulla taloudellisesti turvallinen olo? Paljon ajatuksia, joihin löytyy joka päivä lisää vastauksia ja uusia näkökulmia.

Meidän perhe on kotona ainakin seuraavat kolme viikkoa. Tehdään töitä, opiskellaan ja ulkoillaan poissa ihmisten ilmoilta. Siinä oikeastaan seuraavan kolmen viikon suunnitelma. Eilen aamulla käytiin pojan kanssa retkellä merenrannassa, heiteltiin kiviä mereen, istuttiin kivelle syömään muumikeksejä ja katseltiin joutsenia. Juteltiin ja nautittiin. Tänään mereen heitetään kuulemma keppejä, mutta muumikeksit on ja pysyy. Niitä ei vaihdeta. Kiva päivä tiedossa siis!

Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että meidän on mahdollista olla kotona. Meillä on hyvä olla täällä ja meillä on hyvä olla toistemme kanssa. Tiedän, että kaikille koti ja perhe ei ole sitä, mikä herkistää aina, kun sitä ajattelee. Olen myös kiitollinen siitä, että meillä Suomessa on maailman paras terveydenhuolto ja parhaat osaajat auttamassa apua tarvitsevia. Autetaan näiden osaajien työtä ja pysytään kotona, jos siihen on mahdollisuus. Se on vähintä, mitä jokainen voi tehdä.

Ja se hyvä. Voiko tästä oikeasti seurata jotain hyvää? Tahdon uskoa niin. Se hyvä, mitä toivon, että tästä tilanteesta seuraa, on toivottavasti se, että ihmiset vihdoin ymmärtäisivät ihmisyyden rajallisuuden, mutta myös luonnon kestokyvyn rajallisuuden. Täällä pallolla ollaan yhdessä ja oma toiminta vaikuttaa kaikkeen. Pidetään huolta toisistamme!

<3:llä Jenniina

Kiire

Kiire. Hei, me myöhästytyään ihan just. Niin, taasko meillä on kiire? Mun miehellä ei selkeästi ole, koska hän lukee vielä lehteä sohvalla pelkissä boksereissa (miten se ei ole vielä pukenut?!), eikä myöskään pojallamme, joka heittäytyy tähdeksi lattialle, kun ulkovaatteet pitäisi pukea (miksi se viikonloppuisin pukee ulkovaatteet päälle klo 7, vaikka silloin pitäisi vielä nukkua?). Mä sen sijaan katson kelloa ja mietin, että pitäisi olla jo melkein autossa matkalla hoitoon, koska olisi kiva, että poika olisi ajoissa aamupuurolla. Taas me myöhästytään.

Mulle kiire on pelkoa myöhästymisestä.

Ei me oikeasti myöhästytä. Ei me ikinä olla oikeasti myöhässä, koska jotenkin mies saa aina itsensä lähtökuntoon ja poikakin istuu autossa ulkovaatteet päällä. Ei ehkä olla hoidossa heti puuron alkaessa klo 7.45, mutta viimeistään klo 7.49. Kaikki hyvin siis. Silti huomaan ajattelevani, että oltiin MELKEIN myöhässä ja TAAS tuli kiire. Mieheni sen sijaan ajattelee, että oltiin ajoissa, kun oltiin siellä ennen puurotarjoilun loppumista. Noh, nää on näitä näkökulmaeroja.

Mä en yhtään tykkää kiireestä sanana ja vielä vähemmän tunteena. Olen yrittänyt välttää kiirettä ja kiire sanan käyttämistä, koska en halua, että meidän poika ajattelee, että just tässä hetkessä olisi jotain vikaa ja pitäisi olla jo tulevassa. Kiire on kuitenkin vain loppujen lopuksi itselle määritelty ajatus siitä, että pitäisi olla jossain muualla tai tehdä jotain muuta. Tässä hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen on kuitenkin se juttu. Totuus on kuitenkin se, että kyllä meillä välillä tulee oikeasti kiire ja sen huomaa.

Joku on joskus sanonut, että asiat tulisi tehdä ”with one heart and two hands” periaatteella eli keskittyen täydellä sydämellä ja ajatuksella siihen mitä tekee, eikä ajatella tekemistä suorittamisena. Olen yrittänyt keskittyä siihen, että en tee asioita vaan sen takia, että ne pitää hoitaa pois alta, vaan ajatuksella, että nautin siitä hetkestä, jolloin teen niitä. Näin jälkikäteen tuntuu hullulta, että esimerkiksi töissä ollessani kävin aina hirveällä kiireellä vessassa, jotta voisin jatkaa töitä nopeasti. Oikeasti tärkeintähän mulle itselleni olisi pitänyt olla omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen, ei ajatus kiireestä. Se, että menen pissalle heti, kun pissattaa.

On kiireen tunteessa jotain hyvääkin. Kiireen tunne stressaa mua, mutta usein sen pienen stressin avulla toimin nopeammin, tehokkaammin ja keskittyneemmin. Sillon, kun tuntuu, että mulla on sata asiaa tehtävänä ja vähän aikaa, hengitän ja sanon itselleni, että selviän (oikeasti sanon ääneen, se auttaa). Sitten vaan yksi asia kerrallaan. Miksen mä ikinä muista tätä aamuisin?

Kiire on vähän kuin eläisi jo tulevassa, mutta oikeastihan meillä on vain tämä hetki, joten nautitaan siitä. Ja hei, jos sulla on just nyt vessahätä, niin mene vessaan.

<3:llä Jenniina

Rohkeus

”Doubt kills more dreams than failure ever will” -Karim Seddiki

Mietin vaan, että kuinka paljon meiltä jää asioita kokematta sen takia, että epäilyttää tai pelottaa.

Tein viime syksynä rohkean ratkaisun jäädä pois töistä. En juurikaan ollut miettinyt asiaa etukäteen, vaikka tiesin, että kaipaan jonkinlaista muutosta. Kaikkihan lähti siitä, että hyvä ystäväni tuli kylään ja toi yllättäen pikkupullon skumppaa tuliaisiksi. Vierailun piti olla ihan tavallinen kahvittelu. Paino sanalla piti.

Kaikki mut tuntevat tietävät, että olen aika nopea ja määrätietoinen liikkeissäni. Vierailun (ja skumppapullon) päätteeksi olin ilmoittautunut kouluun. Kotiin jäädessäni tein päätöksen, että aion olla rohkea ja kokeilla uutta. Kyllä, myös ilman skumppaa. Tavata uusia ihmisiä, käydä erilaisissa tapahtumissa, haastaa omia ajatuksiani ja ennen kaikkea pyrin tekemään päätöksiä järjen sijaan enemmän tunteella.

Asiat johtivat toiseen ja päädyin meedion luokse. Jep, meedion! Hän sanoi, että minun pitäisi ehdottomasti tavoitella haavetta, joka minulla on ollut jo vuosia mielessäni. Asiaan liittyisi luovuus ja löytäisin ratkaisun tuttuni kertomana. Pari päivää myöhemmin näin kävi. Tällä kertaa hain kouluun meedion kehottamana.

Aloitin viikonloppuna graafisen suunnittelijan koulutusohjelman Helsinki Design Schoolissa. Kuinka siistiä! ”Mä en osaa piirtää”. ”Mä en ole tarpeeksi luova”. ”Mä en ole tarpeeksi hyvä verrattuina muihin”. Noin mä olen aina ajatellut. Siksi mä en ole aiemmin hakenut, vaikka olisin voinut. En vaan ole uskaltanut. Mutta noi jututhan on ihan höpöä. En ehkä piirrä yhtä hyvin kuin Picasso tai ole yhtä luova kuin vuoden graafikko, mutta mitä sitten? Ainakin opin ja pääsen toteuttamaan itseäni just sillä tavalla, mikä musta tuntuu hyvältä.

Mun mielestä suurinta rohkeutta on elää oman näköistä elämää itselle uskollisena. Se on myös mun mielestä ainut tapa olla aidosti onnellinen. Uskalla tehdä oman näköisiä valintoja, vaikka pelottaisikin! Se antaa 100% enemmän kuin se, ettei niitä valintoja tekisi.

Mitä sä tekisit, jos saisit kaiken rohkeuden?

<3:llä Jenniina

Kiitollisuus

Mietin pitkään, kirjoitanko ikävistä ihmisistä vai kiitollisuudesta. Pohdin asiaa aamulenkillä samalla, kun katsoin auringonnousua ja vaaleanpunaisia pilviä. Kun katsoo vaaleanpunaisia pilviä, tulee nopeasti siihen tulokseen, että ikävät ihmiset saa olla omassa ikävässä maailmassaan. Ihan vaan siksi, että ne tekevät joka päivä sen valinnan olla siellä, vaikka ne voisivat valita toisin. Mun maailma on tänään pinkki eikä siihen kuulu negatiivinen energia. Just nyt mä olen kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä se valinta ja elää sen mukaan.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että voin joka päivä tehdä valintoja. Nähdä pahan sijaan hyvän, rumuuden sijaan kauneuden, mahdottomuuden sijaan mahdollisen ja pelokkuuden sijaan rohkeuden. Kaikki on mahdollista. Mun vaan pitää tehdä se valinta. Sen tajuaminen on ollut elämää mullistavaa.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että mun elämässä on ihmisiä, jotka tukee ja rakastaa mua just tällaisena kuin olen. Koen olevani kovin etuoikeuttu ja onnekas. Mulla on kaikki tää rakkaus ympärillä eikä mun tarvitse tuntea epävarmuutta sen riittävyydestä, kestosta tai aitoudesta.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että olen vihdoin uskaltanut alkaa toteuttamaan itseäni. Aiemmin en olisi uskaltanut, koska olisin miettinyt, mitä muut ajattelevat. Jos muilla on aikaa miettiä ja arvostella sitä, mitä mä teen, niin ehkä ne vaan keskittyy vääriin asioihin? Ehkä keskittyminen sen sijaan niiden omaan elämään saattais auttaa niitä enemmän… just saying.

Just nyt mä olen niin kiitollinen monesta muustakin asiasta. Märistä suukoista ja pienestä kädestä mun kädessä, ihanista päiväkodin hoitajista, kauralattesta, auringonpaisteesta, joka paljastaa kaiken pölyn, kirjastopalveluista, hyvän tuoksuisesta kasvoöljystä ja siitä, että söin aamupalaksi hernekeittoa ihan vaan siksi, että halusin, ja mulla oli mahdollisuus tehdä se. Se oli hyvää.

Mistä sä olet tänään kiitollinen?

<3:llä Jenniina