Kategoria: Muutos

Kiitollisuus

.Reading time 2 minutes.

Mietin pitkään, kirjoitanko ikävistä ihmisistä vai kiitollisuudesta. Pohdin asiaa aamulenkillä samalla, kun katsoin auringonnousua ja vaaleanpunaisia pilviä. Kun katsoo vaaleanpunaisia pilviä, tulee nopeasti siihen tulokseen, että ikävät ihmiset saa olla omassa ikävässä maailmassaan. Ihan vaan siksi, että ne tekevät joka päivä sen valinnan olla siellä, vaikka ne voisivat valita toisin. Mun maailma on tänään pinkki eikä siihen kuulu negatiivinen energia. Just nyt mä olen kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä se valinta ja elää sen mukaan.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että voin joka päivä tehdä valintoja. Nähdä pahan sijaan hyvän, rumuuden sijaan kauneuden, mahdottomuuden sijaan mahdollisen ja pelokkuuden sijaan rohkeuden. Kaikki on mahdollista. Mun vaan pitää tehdä se valinta. Sen tajuaminen on ollut elämää mullistavaa.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että mun elämässä on ihmisiä, jotka tukee ja rakastaa mua just tällaisena kuin olen. Koen olevani kovin etuoikeuttu ja onnekas. Mulla on kaikki tää rakkaus ympärillä eikä mun tarvitse tuntea epävarmuutta sen riittävyydestä, kestosta tai aitoudesta.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että olen vihdoin uskaltanut alkaa toteuttamaan itseäni. Aiemmin en olisi uskaltanut, koska olisin miettinyt, mitä muut ajattelevat. Jos muilla on aikaa miettiä ja arvostella sitä, mitä mä teen, niin ehkä ne vaan keskittyy vääriin asioihin? Ehkä keskittyminen sen sijaan niiden omaan elämään saattais auttaa niitä enemmän… just saying.

Just nyt mä olen niin kiitollinen monesta muustakin asiasta. Märistä suukoista ja pienestä kädestä mun kädessä, ihanista päiväkodin hoitajista, kauralattesta, auringonpaisteesta, joka paljastaa kaiken pölyn, kirjastopalveluista, hyvän tuoksuisesta kasvoöljystä ja siitä, että söin aamupalaksi hernekeittoa ihan vaan siksi, että halusin, ja mulla oli mahdollisuus tehdä se. Se oli hyvää.

Mistä sä olet tänään kiitollinen?

<3:llä Jenniina

Tunnelukot

.Reading time 2 minutes.

Olin viikonloppuna viiden tunnin joogameditaatio-workshopissa. Jep, viis tuntia on pitkä aika keskittyä vain omiin ajatuksiin. Workshopin tarkoituksena oli päästää irti tietyistä tunnelukoista, ja kaikesta siitä, mikä ei enää palvele mua. Olen oppinut tässä matkan varrella sen, että jokainen meistä kantaa ihan hirveästi turhaa mukanaan. Olin tietysti ajatellut, että minun taakkani on pieni moneen muuhun verrattuna, koska koen, että elämä on kohdellut minua tosi reilusti ja anteliaasti. Noh, aika nopeasti tajusin, että en ehkä kuitenkaan pääsisi niin helpolla, kuin olin kuvitellut.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin oli se, että joutuisin oikeasti avata itseäni ja sisäistä maailmaani vieraiden ihmisten edessä. Ei ihan iisibiisi juttu ihmiselle, joka haluaa aina olla vahva ja esimerkillinen ulospäin. Mietin, että miksi ihmeessä mä tällaiseen ilmoittauduin. Sain kuitenkin itseni aika nopeasti vakuutettua siitä, että se oli hyvä juttu, sillä se tuntui oikealta.

Teimme paljon erilaisia harjoituksia, jotka kaikki nostivat pintaan asioita, joita minun tulisi käsitellä itseni kanssa. Liika huolehtiminen, tarve esimerkillisyyteen ja tarve olla vahva. Nyt ainakin tiesin, mitä käsitellä. En sillä hetkellä osannut arvostaa kokemaani ja tunsin ärtymystä. Koin, että mussa on jotain vikaa. Olinhan kuvitellut päästäväni kaikesta irti ja avaavani kaikki lukot kertaheitolla. Ihan kuin itsestään, ilman käsittelyä. Lopputulos oli se, että olin aiempaa hämmentyneempi ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Tuntui, että kaikki muut olivat kiitollisia ja rauhallisia, samalla kun minun sisälläni myllersi. Eihän sen näin pitänyt mennä! Vai pitikö sittenkin?

Olen nyt vajaa viikon käsitellyt kokemaani, ja olen niin kiitollinen siitä, että uskalsin osallistua. Moni asia loksahti sisälläni paikoilleen isommin, kuin ikinä uskalsin toivoakaan.

Mitä turhaa sä kannat mukanasi?

<3:llä Jenniina