Väsynyt viikko

Väsyttää. Tuottavuus 0. Siinä tiivistettynä tän viikon fiilikset. Kontrasti edellisiin viikkoihin on valtava. Olen viimeiset viikot touhunnut hulluna ja energiaa on ollut kuin pienessä kylässä. Ajatus on juossut ja luovuus on kukoistanut. Hah, nyt tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa ja tekis mieli vaan käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Houkuttava ajatus, mutta meidän netti ei toimi, sillä lähin tukiasema on kaatunut eikä operaattorilla ole mitään hajua siitä, milloin se saadaan kuntoon. (Pian, pliis!) Piti kuulemma olla jo toissapäivänä, mutta toisaalta siihen saattaa vielä kuulemma mennä päiviä. Tosi ärsyttävää. Positiivista on se, että sain hyvityksenä pienemmän liittymämaksun ilman, että piti ensin tehdä soppari toisen operaattorin kanssa. Asia, joka on ollut To do-listalla jonkin aikaa.

Sen sijaan, että olisin nauttinut netittömyydestä, olen turhautuneesti yrittänyt saada sitä toimimaan samalla tiedostaen, ettei se tulisi onnistumaan. Toisin sanoen, olen hakannut päätäni seinään ihan turhaan. Tajusin tällä viikolla sen, miten riippuvainen olen netistä päivittäin. Kaikki hommat ovat käytännössä seisoneet tai tuntuneet triljoona kertaa hankalimmilta, kun verkko pätkii tai ei toimi ollenkaan. Ihan hyvää harjoitusta ihmisille, jonka vahvuus ei todellakaan ole kärsivällisyys. Sisäisen suorittajan näkökulmasta asioiden seisominen on ollut tuskallista. Hommat eivät etene ja turhautuminen nostaa päätään. Tuntuu, että olen laiska ja saamaton. En tarpeeksi tehokas ja pitäisi tehdä enemmän. Tällä viikolla olen soimannut itseäni useasti, mutta samalla tiedostanut sen, että se on ihan hullua. Olen joutunut muistuttamaan itseäni siitä, että tunteita tulee ja menee, eivätkä ne määrittele minua ihmisenä. Ne ovat vaan tunteita. Muistutin itseäni myös siitä, etten toistaiseksi osaa korjata tukiasemaa, joten anna olla (chill!). Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut ottaa tämä viikko ihan vaan suosiolla levon kannalta. Ehkä ensi viikolla tiedän paremmin.

Tätä viikkoa on myös varjostanut turhautumisen lisäksi pelko ja kaipaus. Asiaa tarkemmin pohdittuani, tajusin, että olen surullinen. Kaikki elämässä on hyvin, mutta samalla olen surullinen. Olen surullinen, sillä kaipaan ihmisiä ja huoletonta olemista. Kaipaan sitä, ettei koko ajan tarvitsisi pelätä sitä, että joku yskii tai aivastelee. Sitä, että joku istuu liian lähelle tai seisoo aivan takana kassajonossa. Kaipaan normaalia kanssakäymistä ja naurua ystävien kanssa. Kaipaan tapaamisia lähipiirin kanssa ja rauhoittavia joogahetkiä joogastudiolla. Kaipaan sitä, ettei toista ihmistä tarvitsisi pelätä. Sitä, että ihminen voisi taas olla toiselle ihmiselle lähimmäinen, ei uhka.

Tän viikon ehdoton pelastus on ollut Fazerin Sininen ja aamulatte.

<3:llä Jenniina

Synnytystoiveet

Raskaus alkaa olla siinä vaiheessa, että synnytys pyörii mielessä yhä useammin. Kuvittelin murun syntymän jälkeen, että toinen synnytys ei juurikaan jännittäisi, sillä olinhan jo kerran tehnyt sen. Miten väärässä olinkaan! Tuleva synnytys ei juurikaan pelota, mutta tottakai jännittää. Jännittää oikeastaan jopa enemmän kuin murun synnytys, sillä nyt meidän tulee huolehtia sairaalaan pääsyn lisäksi myös mm. murun hoitopaikka synnytyksen ajaksi ja myös sairaalassa olon ajaksi, mikäli perhehuoneita on vapaana. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin isoin huolenaiheeni liittyy siihen, kuka hakee murun hoidosta, jos olemme juuri silloin synnyttämässä. Kertonee ehkä siitä, että en ole kovin huolissani itse synnytyksestä, sillä tiedän pystyväni synnytykseen, mutta tottakai esimerkiksi odottamattomien komplikaatioihin mahdollisuus pelottaa.

Murun synnytys oli kaiken kaikkiaan hyvin voimaannuttava ja kaunis kokemus. En vaihtaisi siitä muuta kuin yli tunnin ponnistusvaiheen ja puheet imukupin käytöstä (onneksi siihen ei jouduttu, huh), mutta muuten kokemus oli täydellinen. Synnytys eteni omalla painollaan eivätkä kivutkaan olleet ylivoimaiset. Tottakai sattui, mutta jostain syystä sain voimaa kestää omat supistukset seuraamalla viereisten huoneiden supistuskäyriä. Olin toivonut, että voisin synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä (ja niin tein), mikäli sille ei ole terveydellistä estettä, sillä olin kuullut varoituksia siitä, miten epiduraali hidastaa synnytystä ja lisää repeämien määrää. En tiedä, pitääkö väite millään tapaa paikkansa, mutta omalla kohdallani synnytys eteni suht nopeasti ja säilyin ilman repeämiä. Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin vajaa 13h, joista vietimme sairaalassa alle kuusi tuntia imetyksineen ja pesuineen.

Tulevaan synnytykseltä toivon tietenkin samaa, mutta yritän olla vertaamatta murun synnytystä ja tulevaa pikkumurun synnytystä, sillä tiedän, että ne saattavat erota toisistaan kuin yö ja päivä. Tärkeintä itselleni kuitenkin on se, että synnytys on turvallinen sekä vauvalle että minulle huolimatta siitä, mitä olen etukäteen täyttänyt neuvolasta saatuun Ajatuksia tulevasta synnytyksestä-lomakkeeseen. Koen lomakkeen täytön tärkeäksi, vaikkei kaikkia toiveitani voitaisiinkaan toteuttaa, sillä uskon, että lomakkeen avulla kätilö saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen synnyttäjä olen, ja miten kanssasi olisi hyvä toimia, jotta synnytys olisi mahdollisimman hyvä ja onnistunut kokemus kaikille. Lomakkeen täyttö antaa myös mahdollisuuden itselle miettiä tulevaa synnytystä eri näkökulmista, minkä koen tärkeäksi synnytykseen valmistautumisen kannalta.

Mitä sitten toivon synnytykseltä? Toivon kiireetöntä alatiesynnytystä, jonka annetaan edetä omalla painollaan, mikäli se on turvallista vauvalle ja minulle. Toivon, että saan avautua rauhassa ja valmistautua ponnistamaan vasta sitten, kun kehoni on valmis siihen. Ei siis mitään harjoitusponnistuksia, sillä yli tunnin ponnistusvaihe oli viimeksi vähän liikaa. Jos ponnistusvaihe venyy, niin toivon oksitosiinia suoran suoneen supistusten vauhdittamiseksi, sillä imukupin käyttö ei houkuta. Toivon, että synnytystoiveeni huomioidaan ja niitä kunnioitetaan. Haluan tuntea oloni turvalliseksi, mikä edellyttää sitä, että tiedän, mitä milloinkin tapahtuu.

Toivon kätilöä, joka on perehtynyt lääkkeettömään kivunlievitykseen, sillä koin, että viimeksi siitä oli valtava hyöty. En myöskään kokenut hänen puoleltaan minkäänlaista painostusta lääkkeelliseen kivunlievitykseen vaan kätilö helpotti oloani esimerkiksi akupunktioneuloilla. Ilokaasusta ei ole minulle apua, sillä se saa minut huonovointiseksi. En kuitenkaan poissulje lääkkeellisen kivunlievityksen mahdollisuutta, mikäli sille on jokin lääketieteellinen tarve. Kuten siihenkin, niin kaikkiin muihinkin toimenpiteisiin toivon, että kysytään lupa ja perustellaan, miksi jokin on tärkeää tehdä. Poikkeuksena tietenkin jokin akuuttitilanne, joka uhkaa joko vauvan tai minun terveyttä. Silloin antaa vaan mennä, turvallisuus ennen kaikkea.

Sain viimeksi vain muutaman tikin ja toivonkin, että synnytyksen annetaan tälläkin kertaa edetä rauhassa ja kehoani kuunnellen. Psst. Välilihan tukeminen olisi kiva juttu. Kun pikkumuru on vihdoin syntynyt toivon, että saan hänet suoraan rinnalle. Mieheni saa hoitaa napanuoran leikkauksen ja toivon, että saamme olla hetken rauhassa vauvan kanssa ennen pesuja ja muita tarvittavia toimenpiteitä. Istukka saa syntyä rauhassa ilman lisäapua, mutta mikäli näyttää, että se ei tule ulos itsekseen, niin oksitosiinia voi antaa avittamaan ulostuloa.

Synnytyksen jälkeen toivon, että pääsemme kotiin mahdollisimman pian, mikäli meidän molempien terveydentilanne sallii sen. Mikäli me ei jostain syystä päästä kotiutumaan pian synnytyksen jälkeen, niin toivon, että pääsisimme perhepesään tai perhehuoneeseen, sillä koen, että vauvan ensihetkien kokeminen on isälle ihan yhtä tärkeää kuin äidille. Jos perhehuoneita ei ole vapaana, niin ei sekään kuitenkaan ole maailmanloppu, sillä tiedän pärjääväni yksinkin. Murun kannalta olisi varmasti myös kivempi, jos isi olisi kotona, kun äiti on vauvan kanssa sairaalassa. Pikkuveljen syntymä on kuitenkin aika jännä juttu ja se, että äiti joutuu olemaan sairaalassa, voi olla aika kova paikka herkälle murulle.

Siinäpä niitä toiveita. Toivon, että toiveet voitaisiin ottaa huomioon synnytyksessä, mutta olen myös valmistautunut siihen, että kaikki voi mennä täysin eri tavalla ja se on ihan ok. Turvallisuus ja terveys ennen kaikkea. Se on meille kaikista tärkeintä. Reilu muutaman viikon päästä pikkumuru onkin jo täysiaikainen, mikä kuulostaa hurjalta! Nyt sitten vaan odotellaan ja valmistaudutaan rauhassa tulevaan synnytykseen. Jännää!

<3:llä Jenniina

Pitäis

Pitäis pestä lattiat ja pitäis käydä puhelimen valokuvat läpi. Pitäis soittaa ystävälle ja pitäis postata instaan. Niin ja pitäis kirjoittaa blogia ja käydä kävelyllä. Pitäis tehdä sitä ja pitäis tehdä tätä. Mulla oli pitkä lista asioista, joita olin ajatellut tekeväni tällä viikolla. Tilanteet muuttuu ja sen sijaan, että olisin pessyt lattiat ja päivittänyt instaa, olen leikkinyt muun muassa murun kanssa joulua ja keittänyt riisipuuroa, katsonut sata jaksoa (tai siltä se tuntuu) Mighty Expressiä Netflixistä, nukkunut yöt katkonaisesti ja istunut autossa ikkuna ja suu auki, jotta saisin edes vähän raitista ilmaa.

Muru tuli kipeäksi viime viikonloppuna ja sehän tietenkin tarkoitti sitä, että kaikki viikonlopun ja tämän viikon suunnitelmat lensivät sillä sekunnilla romukoppaan. Aluksi harmitti, sillä tiesin, että flunssa ei menisi parissa päivässä ohi ja kaikki, mitä olin suunnitellut tekeväni, jäisi todennäköisesti tekemättä. Ja niinhän ne jäi. Sen sijaan, että olisin edes miettinyt omia juttujani, nautin siitä, että sain viettää 24/7 murun kanssa äiti-poika aikaa. Oli ihana huomata, että äidin syli on edelleen se paras paikka. Tiedän, että jonain päivänä vielä tulee se päivä, kun hän ei enää kömmi kainaloon ja rapsuttele ajatuksissaan kättäni. Se surettaa jo nyt, joten siihen asti aion nauttia täysin sydämin siitä, että saan edelleen kokea noita hetkiä. Ne on ihan korvaamattomia ja luulen, että meille molemmille ihan yhtä tärkeitä. Arvostan omaa-aikaa, mutta jotenkin aina lapsen sairastaessa, oma-aika menettää hetkeksi täysin merkityksensä. Lapsen parantuessa, se sitten taas tuntuukin yhtäkkiä kultaakin kalliimmalta.

Nyt muru on vihdoin terve ja takaisin hoidossa. Se tietenkin tarkoitti sitä, että mulla kolkutti koko aamun takaraivossa ajatus siitä, että tänään pitäisi tehdä kaikki ne asiat, jotka olin ajatellut tällä viikolla tekeväni. Stressi puski pintaan. Enhän mä millään ehtisi tehdä kaikkea sitä muutamassa tunnissa. Tiedän olevani tehokas, mutta silti. Aika ei vaan riittäisi. Piti priorisoida. Hetken pohdittuani tajusin, ettei mun oikeasti pidä tehdä mitään. Tai no oikeasti pitäisi tehdä vain ruoka ja hakea muru hoidosta, ei muuta. Kaikki muu on tänään mun päätettävissä. Aina niin ei ole, mutta tänään on onneksi sellainen päivä. Siinä se. Heti helpotti. Jo toisen kerran viikon sisään, heitin romukoppaan ne asiat, jotka mun piti muka omasta mielestäni tehdä. Ja ai että, mikä vapauden tunne! Sen sijaan, että olisin pessyt lattiat (ehtii ensi viikollakin), pesin vessan, keitin kahvit, otin palan (rivin) suklaata ja aloin kirjoittamaan. Sen sijaan, että olisin tehnyt asioita, joita teen muita varten (kuvakirja jouluksi tai puhtaat lattiat vanhempieni kyläilyä varten), päätin kuunnella itseäni, enkä sitä ääntä (egoa) päässäni, joka vaatii suorittamaan ja olemaan tehokas. Ehdin olla tehokas ensi viikollakin. Just nyt mun keho ja mieli kaipaa hetken rauhaa. Eikä mikään ihme, sillä sairastava 4-vuotias ei ole ymmärrettävästi juurikaan antanut armoa viime päivinä tälle mamalle.

Kirjoitan ja juon kahvini lämpimänä, sillä ruoka on jo uunissa. Siinä on loppupäivän agenda ennen murun hakua. Kaikki muu on extraa. Tänään annan itselleni luvan vain olla, sillä mulla siihen on mahdollisuus. Voisitko sä tehdä samoin?

Ihanaa viikonloppua just sulle!

<3:llä Jenniina

Raskauskilot

Puhutaanko hetki painosta? Kävin neuvolassa ja painoa kysyttäessä, kerroin olevani kohta ihan uudella painokymmenellä. Siis lähes saman painoinen kuin silloin, kun lähdin synnyttämään murua 4,5 vuotta sitten. En ajatellut asiaa sen tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta huolestuneen kyselyn siitä, ahdistaako painonnousu minua. Ei, ei ahdista. Rakastan kasvavaa vatsaa ja sitä, miten kauniisti kehoni kantaa kasvavaa elämää sisälläni. Sitä, miten naisen vartalo muovautuu raskauden edetessä, ja miten uskomattomalla tavalla se palautuu siitä. Ihmetyksekseni jouduin hetken vakuuttelemaan asiaa hoitajalle. Nykyään niin monet kuulemma kokevat valtavia ulkonäköpaineita raskaana ollessaan. Ainahan raskauden ajan painonnoususta puhutaan, mutta en jotenkin osannut kuvitella, että joutuisin vakuuttelemaan huoletonta lausahdustani painonnoususta sen kummemmin. Itse koen päässeeni melko vähällä painonnousun suhteen, sillä tähän mennessä minulle on tullut 6kg lisää (rv31), mikä on kuitenkin melko maltillisesti raskausviikkoihin nähden.

Muistan, miten murua odottaessani tutkin oman äitini äitiyskortteja, ja ihmettelin, miten äidilleni oli jäänyt kolme kiloa minun synntykseni jälkeen. Miten hän ei pudottanut kiloja raskauksien välissä? Oi voi, miten vähän tiesinkään. (Nyt lähinnä mietin, miten hänelle jäi muistoksi minusta vain kolme kiloa.) Kuvittelin ennen raskaaksi tulemista, että olisin itse palautunut samaan painoon kuin ennen ensimmäistä odotusta, mutta mitä vielä. Lopulta kerrytin noin kilon vuodessa raskauksien välissä, mutta olen silti ollut koko sen ajan tyytyväisempi vartalooni kuin koskaan (muutamaa huonoa päivää lukuunottamatta). Onhan kehoni kuitenkin kantanut elämää sisällään reilu 9kk, imettänyt 1,3 vuotta ja samalla valvonut ties kuinka monta sataa tuntia vauva-ja taaperovuosien aikana. Ja nyt se vielä tekee kaiken sen vapaaehtoisesti uudestaan. Vartaloni on vuosien varrella muovautunut nuoren naisen treenatusta kropasta naisen kropaksi kaikkine muhkuroineen ja makkaroineen. Ja todellakin, kynä ei putoa tissien alta mihinkään. Siitä kuulemma jonkin iltapäivälehden mukaan tietää, että tissit roikkuu. Jep, kyllähän ne roikkuu, mutta kauniit ne on silti.

Selasin eilen vanhoja kuvia ja silmiini osui vajaa 20 vuotta vanha kuva teinivuosiltani. Olin hyvässä kunnossa, mutta silti tyytymätön vartalooni. Eihän se ollut samanlainen kuin Britney Spearsilla. Britney teki Demi.fi mukaan 600 vatsaa päivässä, joten mäkin tein. Poljin stepperillä samalla, kun katsoin MusicTelevisionia ja toivoin, että jonain päivänä mäkin painaisin vain 50 kiloa kuten Britney. Kuvittelin, että se, miltä vartaloni näyttää, määrittelee mut ihmisenä. Voi kunpa olisin tiennyt silloin paremmin. Tai edes tiennyt, mihin kaikkeen Photoshop pystyy. Vähän sama ilmiö on nyt somen kanssa. Vertaamme itseämme johonkin toiseen, usein tuntemattomaan ja määrittelemme itsemme sen kautta jonkinlaiseksi, usein vääränlaiseksi. Liian sellaiseksi tai liian tällaiseksi. Ei tarpeeksi sellaiseksi tai tarpeeksi tällaiseksi. Teen sitä itsekin, ja joka kerta, kun saan itseni kiinni siitä, mietin, että miksi. Miksi teen tarkoituksella jotakin, mikä vie minua kauemmaksi itsestäni? Pitäisi kai jo tietää paremmin tähän mennessä.

Nyt vajaa 20 vuotta ja vajaa 20 kiloa myöhemmin, en enää stressaa siitä, mahtuuko 27 tuumaiset farkut jalkaan. Ei mahdu. Farkkukoon sijaan mietin esim. sitä, että palautuuko mun lantionpohjan lihakset, ja pystynkö vielä joskus juoksemaan ilman, että tuntuu, että pissat tulee housuun. Toivon todella niin. Stepperi ja MusicTelevision on vaihtunut lantiopohjatreeniin ja Suureen keramiikkakisaan. Valehtelisin myös, jos väittäisin, etteikö yhtään jännitä, miltä vartaloni näyttää pikkumurun syntymän jälkeen. Uskon kuitenkin, että kehoni löytää taas raskauden jälkeen oman luonnollisen painonsa, kunhan annan sille aikaa palautua, ja muistan kohdella sitä kunnioittaen. Odotan innolla jo sitä, että saan synnytyksen jälkeen oman toimintakykyni takaisin, mutta siihen asti aion nauttia siitä, että saan kantaa jotakin näin kaunista sisälläni. Juuri tällä hetkellä, vaa’an kohta näyttäessä 70kg, tunnen valtavaa kiitollisuutta omaa vartaloani kohtaan. Pikkumuru möyrii vatsassa, ja se muistuttaa minua joka kerta siitä, miten hyvän kasvupaikan vartaloni on tarjonnut murulle ja nyt pikkumurulle. Vartaloni on kaunis, vahva ja naisellinen kaikkine muotoineen ja muhkuroineen.

<3:llä Jenniina

Roina

Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka aina elämän tuntuessa kaaokselta, järjestelevät sen päässään luopumalla turhasta tavarasta. Yksikin kiertoon lähtenyt tavara tai vaate tuo mulle mielihyvää ja luo tunteen siitä, että elämä on taas vähän enemmän järjestyksessä. Hullua ehkä, mutta omalla kohdallani toimii. Tavaroita raivatessa olo kevenee ja mieli kirkastuu. Päästän irti vanhasta ja teen tilaa uudelle. Käyn kaapit ja laatikot säännöllisesti läpi, mutta myönnettäköön, että viime vuosien aikana luopumista on tapahtunut keskimääräistä enemmän. Toistaiseksi 80 neliön kodissamme on ollut tarpeeksi työmaata, mutta viime viikolla havahduin siihen, että pitää tonkia vähän syvempää, jotta luovuttavaa vielä löytyy. Ja löytyyhän sitä, ne muutamat laatikot, jotka kannettiin sisään kolme vuotta sitten muuton yhteydessä ja työnnettiin avaamattomina pieneen komeroon rappusten alle. Niiden läpi käyminen on tuntunut työläältä, joten ne ovat saaneet pölyttyä komerossa rauhassa. Poissa silmistä, poissa mielestä vai miten se meni?

Nykyään meidän kodista löytyy oikeastaan vaan kaikki tarpeellinen ja meille tärkeä. Ei turhia kippoja ja kuppeja tai vaatteita, jotka jäisivät käyttämättä kaapin pohjalle. Ei turhaa ajanhukkaa vaatteiden valintaan tai jatkuvaa avainten etsimistä. Aikaa (ja hermoja) säästyy, mitä arvostan suuresti. Vaateröykkiöt tuolien selkänojilla tai lelut pitkin lattiaa eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään, mutta se kuuluu elämään. Luopumisen opettelussa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ymmärtänyt sen, että en vain fyysisesti luovu jostakin, vaan kyse on jostakin paljon isommasta. Tarpeetonta roinaa ei kannata kantaa mukana, sillä se on aina pois jostakin muusta, oli kyse sitten tilasta, mielenrauhasta tai ajasta. Luopumalla teen tilaa niille asioille, jotka oikeasti haluan elämääni. Turha sotku ja sekasorto vie vain huomion siitä, mitä oikeasti haluan.

Olen jo pitkään siivonnut omaa mieltäni kaikesta turhasta, mutta nyt, kun omaa aikaa on enemmän kuin ikinä, huomaan, että täytän pääni kaikella muulla paitsi sellaisella, mikä oikeasti luo itselleni mielenrauhaa. Luen iltapäivälehtiä, seuraan muiden elämää instagramin kautta ja pidän mieleni hälyisenä musiikin, podcastien ja äänikirjojen avulla. Miksi? Jottei tarvitsisi kurkata sinne omaan henkilökohtaiseen sisäiseen komeroon, jonne olen vuosien varrella kerryttänyt kaiken turhan. Siihen komeroon verrattuna meidän rappusten alla olevan komeron läpikäyminen on helppoa. Trust me.

Omien epävarmuuksien myöntäminen ja niiden käsittely ei ole kivaa. Hyödyllistä ja antoisaa kyllä, mutta kivaa se ei ole. Se on kuitenkin se, mun täytyy tehdä, jotta voin taas saada sisäisen mielenrauhan ja entistä vahvemman uskon itseeni. Viimeinen vuosi on ollut jatkuvaa oppimista ja itsensä keräilyä. Onnistumisia ja lannistumisia. Naurua ja itkua. Luulin jo löytäneeni sen polun, jota seurata, mutta elämä päätti toisin. Elämä tosin päätti hyvin, ei siinä mitään, paremmin kuin olisin itse osannut, mutta helpoksi se ei silti ole viime kuukausia tehnyt. Ennen pikkumurun syntymää on kuitenkin hyvä aika käydä rauhassa läpi sekä tuo portaiden alla oleva komero että oma sisäinen komeroni. On aika luopua turhasta roinasta ja hälystä, mutta myös omista uskomuksista ja niiden luomista rajoitteista. Ilman niitä elämä on huomattavasti kevyempää ja antoisampaa.

<3:llä Jenniina