Rakas 2021

Ihan alkuun haluan sanoa kiitos! Kiitos, että yllätit meidät täysin! Vuosi sitten tähän aikaan kerroin olevani valmis ottamaan vastaan tänä vuonna sen, mitä on tuleva. Että jokin sisälläni sanoo, että tästä vuodesta olisi tulossa tärkeä ja erityinen. Ja niinhän siitä tuli. Sain sinulta enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut pyytää tai toivoa. Teit meidän perheestä täyden. Kolmen sijaan meitä on nyt neljä. Haave, josta olimme jo ehtineet luopua, mutta jota kuitenkin jossain sisälläni yhä salaa toivoin. Osa tämän vuoden haaveista siirtyi tulevalle vuodelle, mutta ei sen väliä. Se kaikkein suurin kuitenkin toteutui tänä vuonna.

Vuosi alkoi vesisateessa drive-inissä. Ei tällä kertaa Mäkkärin jonossa vaan Mehiläisen koronatestauksessa. Kuinkas muutenkaan! Ei mikään kaikista lupaavin alku vuodelle, mutta alku kuitenkin. Kuume ei laskenut ja yskä vei kaikki voimat. Olin aivan loppu. Keho oli väsynyt ja kaikkensa antanut. Syksyn työprojekti oli vaatinut veronsa eikä nuhakuume meinannut millään lähteä pois. Lähes koko tammikuu menikin sairastaessa. Tiesin, että työprojekti tulisi päätökseen helmikuussa, joten mieli alkoi pikku hiljaa suunnitella tulevaa. Hetken lepotauko, akkujen lataus, uusien duunien etsiminen ja reissuun lähteminen. En tiennyt tulevasta, mutta tiesin, että kaikki järjestyisi. Olo oli kuin Toy-Storyn Buzzilla, kohti ääretöntä ja ylös!

Työprojekti päättyi ja seuraavana päivänä ostin raskaustestin. Oireita ei ollut, mutta jotenkin tunsin oloni erilaiseksi. Samanlaiseksi kuin vuonna 2016 ja 2018, kun oli raskaana. Testiin piirtyi kaksi punaista viivaa, olin raskaana. Asia, jonka ei pitänyt olla mahdollista, ainakaan kovinkaan helposti. Raskaus tuli meille täysin yllätyksenä, mutta olimme haltioissamme ja ehkä myös vähän shokissa. Olimmehan jo ehtineet kuopata haaveen toisesta lapsesta. Aika kului kuitenkin nopeasti ja arjen realiteetit iskivät vasten kasvoja. Samalla pelko menetyksestä nousi pintaan. Rento hengähdyshetki muuttui pian stressiksi. Töitä pitäisi löytää samalla kun raskauspahoinvointi vei kaikki voimat.

Aika nopeasti kevätkesällä teimme mieheni kanssa päätöksen siitä, että keskittyisin töiden sijaan omaan hyvinvointiini ennen toisen lapsen tuloa. Päätös oli hyvä, vaikka vähän harmittaakin, etten päässyt todistamaan itselleni sitä, että raskaus ei vaikuttaisi työnsaantiin. Palkkatyön sijaan keskityin opiskeluun ja tein yksittäisiä freelancer-juttuja. Hain pojan aikaisemmin päiväkodista ja nautimme yhdessäolosta. Kävimme jätskillä ja puistossa. Halusin antaa esikoiselle aikaa ja huomiota, jota hän ei vauvan synnyttyä tulisi saamaan yhtä paljon. Nautin olostani ja rakastin kasvavaa vatsaani. Tiesin, että tällä kertaa raskaus tulisi hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen, joten kaikki siihen liittyvä tuntui hyvin ainutkertaiselta ja samalla jollain tapaa myös lopulliselta. Rakastin raskaana oloa kaikista kolotuksista ja pahoinvoinnista huolimatta. Päätös oman ajan ottamisesta oli oikea.

Kesä oli kaunis. Vietimme pitkän kesäloman perheen kanssa ja teimme asioita, joita emme tulisi hetkeen vauvan synnyttyä tekemään. Muistan kuitenkin yksittäiset turhautumisen kyyneleet. Tuleva pelotti, ei vauvavuosi, vaan aika sen jälkeen. Olinhan hypännyt keväällä tyhjän päälle. Miten ja mistä löytäisin paikkani, kun töihin paluu taas koittaa? Luotan kuitenkin edelleen vahvasti siihen, että asiat järjestyvät, kun niiden aika koittaa. Manifestointia, manifestointia.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa tuntenut itseni yksinäiseksi ja irralliseksi. Vallitseva tautitilanne, raskaus sekä työyhteisöstä ja harrastusryhmistä poisjäänti tekivät sen, että vietin päiväni yksin omassa kuplassani, kun muut tietenkin jatkoivat omaa elämäänsä kukin tavallaan. Tunne oli aivan uusi minulle ja sen käsittely on vienyt aikaa.

Loppusyksystä elämämme muuttui, kun saimme pikkumurun ensimmäistä kertaa syliin. Murun 4v sanoin ”Pikkuveikka on parasta, rakkainta ja tärkeintä, mitä tänä vuonna on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. On ollut hienoa huomata, miten hienosti muru on ottanut pikkumurun vastaan ja osaksi meidän perhettä. On ollut myös hienoa seurata murun kasvua, sillä tuntuu, että hän kehittyy niin huimaa vauhtia. Äidin pienestä pojasta on tullut jo niin iso. Välillä iltaisin kömmin hänen viereensä ja katselen hänen nukkuvan. Halaan ja silitän otsaa. Ihan kuten pienenä. En voi uskoa, miten nopeasti aika kuluu. Pyyhin kyyneleeni hänen Avengers peittoonsa ja suukotan poskelle. Toivotan hyvää yötä ja kerron, että äiti rakastaa maailman eniten. Hereillä ollessaan hän aina sanoo, että ”Äiti, sä olet jo sanonut noin sata kertaa”. Niin olen. Ja aion kertoa jatkossakin joka päivä.

Kiitos vuosi 2021, kun teit meidän haaveista totta. Olen kiitollinen. Olit meille hyvä ja kiltti, vaikka maailman tilanne olikin mitä oli. Olemme saaneet kaiken, minkä tarvitsemme elääksemme onnellista ja hyvää arkea. Rakkautta ja lämpöä. Perhe, jonka kanssa nauraa, ja johon turvautua huonoina hetkinä. Läheiset, joita näimme aivan liian vähän, mutta joiden tiedämme olevan tukenamme niin arjessa kuin elämän suurissa käänteissäkin. Koti, jossa olemme viettäneet aikaa enemmän kuin ikinä. Kiitos vuosi 2021, kun annoit meille muistoja, joita voimme muistella vielä pitkään. Kiitos vuosi 2021, kun tiesit paremmin kuin me itse.

Vuosi 2021 olit yllätyksellinen, mutta myös samalla vähän liian yksinäinen makuuni. Vuodelle 2022 toivon sitä, että pysymme terveinä ja voimme vihdoin tavata läheisiämme vapaasti ilman pelkoa sairastumisesta. Toivon myös uusia kohtaamisia. Kahvitreffejä muiden äitien kanssa. Nyt lattemaman arki on lähinnä painottunut take-away kahviin omalla terassilla vaunuja hytkyttäessä. Toivon, että pääsemme perheen kanssa reissuun ja pojat pääsevät kastelemaan varpaansa lämpimään meriveteen palmujen alla. Toivon myös, että löydän tieni takaisin joogamatolle ja futiskentälle, sillä kaipaan niitä. Toivon, että haaveeni ja toiveeni liittyen töihin toteutuvat ja pääsen toteuttamaan itseäni. Aluksi äitiysvapaan ohella ja loppuvuodesta kokopäiväisesti. Toivon, että olen ensi vuonna tähän aikaan yhtä onnellinen kuin olen juuri nyt, että meidän arki olisi vähintään yhtä hyvää ja onnellista kuin tänä vuonnakin. Uskallankohan viimeiseksi toiveeksi kertoa sen, että toivon, että elämä tietäisi jälleen ensi vuonna paremmin sen, mitä tarvitsen? Oli se sitten mitä tahansa. Olen jälleen valmis!

Mitä sä toivot ensi vuodelta?

Vuoden 2021 lisäksi haluan kiittää myös sinua, joka olet löytänyt tänä vuonna tiesi mun blogiin. Palataan ensi vuonna uusin jutuin!

Hyvää Uutta Vuotta 2022 kaikille!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Synnytyskertomus

Pikkumuru syntyi keskiviikkona 27.10.2021 klo 17.18. Vauhdilla ja yllättäen.

Heräsin aamulla puoli kuudelta siihen, että jotain valuu sänkyyn. Ajattelin ensiksi, että se on hikeä, sillä paketin lupauksista huolimatta patjansuojus ei ollut kovin ”miellyttävä ja hiostamaton”. Nousin sängystä ja matkalla vessaan totesin miehelleni, että valun lapsivettä ellei sitten lantionpohjan lihakset falskaa ja pahasti. Laitoin siteen ja siirryin alakertaan, jotta esikoinen ei heräisi. Hiiviskelystä huolimatta hän heräsi ja kysyi, että syntyykö veikka nyt. Totesin, ettei vielä, mutta lähipäivinä varmasti. Enpä olisi uskonut, että iltapäivällä meillä olisi veikka sylissä.

Soitin Naistenklinikalle ja he pyysivät näytille päivystykseen klo 12, sillä supistukset eivät olleet vielä alkaneet. Vein pojan kasiksi hoitoon housut märkänä, sillä autosta noustessa lapsivettä valahti sitten kerralla vähän enemmän pöksyihin. Onneksi oli pyyhe alla, ettei uudet beiget nahkapenkit saaneet uutta väritystä. Sanoin heipat murulle ja halattiin pitkään. Tässä vaiheessa olin lähes varma, että näkisimme vielä iltapäivällä, sillä oloni oli täysin normaali lapsiveden valumista lukuunottamatta.

Kotona kulutin aikaa istuskelemalla jumppapallon päällä ja katsomalla Netflixiä. Laitoin Tens-laitteen päälle, vaikkei supistuksia vielä tullutkaan. Ruokaa ei tehnyt mieli, mutta yritin silti syödä jotakin. Jääkaapista löytyi edellisen päivän pizzan jämät, jotka söin ajatellen, etten saa ruokaa vähään aikaan. Ajattelin, että ostan sitten iltapäivällä sairaalan kanttiinista kahvin ja sämpylän, kun tutkimus olisi ohi. Ei tarvinnut ostaa.

Rajoituksista johtuen menin päivystykseen yksin. Odottelin hetken vuoroani aulassa, kunnes vuoronumeroni välähti taululle. Hoitaja kyseli perustiedot ja syyn tulooni. En uskaltanut istua vaalealle kangastuolille, sillä tiesin, että noustessa saattaisi valahtaa loputkin lapsivedet. Ilmoittautumisen jälkeen odottelin vuoroani tutkimushuoneeseen aulassa. Odottelu kesti pidempään kuin oli kuvitellut, sillä kyseisenä päivänä oli paljon ruuhkaa. Istuuduin ja noustessani vessaan tunsin loppujenkin lapsivesien holahtavan housuihin. Mietin hetken, että mitä teen. Siinä sitten ihan muina naisina nojailin tolppaan mahdollisimman huomaamattomasti, sillä aula oli täynnä ihmisiä ja minulla oli housut, sukat ja kengät täynnä lapsivettä. Onneksi sentään housut oli mustat. Rohkaistuin ja menin tiskille uudestaan. Kysyin, olisiko heillä vaihtohousuja. Sain sukat kaupan päälle. Vaatteet vaihdettuani tuli minun vuoroni päästä tutkimukseen.

Käyrillä

Tutkimushuoneessa pääsin käyrille ja minulle tehtiin sisätutkimus. Kello oli tässä vaiheessa jotain puoli yhden ja yhden välillä. Kohdunkaulaa oli 2cm jäljellä ja kohdunsuu oli auki yhdelle sormelle. Kätilö totesi, että pääsen kotiin, mikäli käyrät on ok ja streptokokki näyte negatiivinen. Vastaus tulisi tunnin kuluttua. Käyrillä maatessa tunsin ensimmäiset supistukset. Reilu tunnin kuluttua kätilö tuli takaisin ja totesi, että minut siirretään käynnistämisyksikköön antibioottitipalle, sillä näyte oli positiivinen. Tässä vaiheessa supistukset olivat voimistuneet huomattavasti ja niitä tuli säännöllisesti. Pyysin uutta sisätutkimusta. Kohdunkaulaa ei ollut enää jäljellä ja nyt olin auki kahdelle sormelle. Soitin miehelleni, että jäämme sairaalaan.

Siirryimme yläkertaan käynnistysosastolle, jossa odottelimme huoneemme siivousta. Supistukset tulivat niin voimakkaina, että tuntui ettei jalat kanna. Vielä kuitenkin hymyilytti. Minulle laitettiin antibioottitippa, jonka pitäisi vaikuttaa 4h ennen lapsen syntymää. Tens-laite jyskytti koko ajan selässäni. 1,5 tunnin makoilun jälkeen pyysin uutta sisätutkimusta, sillä supistuksia oli tullut hyvin säännöllisesti ja ne olivat todella voimakkaita. Olin neljä senttiä auki ja kätilö (tai ehkä hoitaja?) alkoi järjestellä minulle paikkaa synnytysosastolta. Hän kysyi, mitä mieltä olisin vesisynnytyksestä, sillä olin kertonut toivovani lääkkeetöntä kivunlievitystä ja mahdollisimman luonnollista synnytystä. Totesin, että käy enemmän kuin hyvin! Pakattiin kimpsut ja kampsut ja siirryttiin alakertaan synnytysosastolle ammeelliseen huoneeseen.

Synnytyksen jälkeen

Kätilö laittoi ammeen veden valumaan, jonka jälkeen minut laitettiin takaisin käyrille. Kätilömme oli aivan mahtava. Tulimme heti hyvin juttuun ja tuntui, että hän tiesi tasan tarkkaan, millaista synnytystä olin toivonut. Edelleen ihmettelen sitä, sillä kaikki eteni niin nopeasti, että en edes muistanut antaa Synnytystoiveeni-paperia hänelle luettavaksi. Käyrille laittamisen jälkeen kätilömme teki minulle jälleen sisätutkimuksen, sillä aloin tuntea paineen tunnetta. Olin yhdeksän senttiä auki. Kätilö totesi, että vauva syntyy just. Ammeen vesikin oli juuri sopivasti ehtinyt valua.

Kello oli vähän yli viisi, kun siirryin ammeeseen. Löysin hyvän kylkiasennon ja totesin naisellisesti, että ”nyt tulee kakka tai sitten tää lapsi syntyy”. Kuusi minuuttia ja neljä ponnistusta. Sitten hän oli sylissä. Silmät turvonneina kiinni, iho sinisenä ja posket mustelmilla. Silti niin kaunis. Meidän täydellinen pieni poika. 49,5 cm ja 3716g täyttä rakkautta.

Pikkumuru

Kun olin saanut itseni kammettua ammeesta takaisin sänkyyn (mikä tuntui siinä hetkessä synnytystäkin vaikeammalta ponnistukselta), pikkumuru pääsi tissille. Hän ymmärsi heti, mistä on kyse ja tarrasi tissiin kiinni. Sain synnyttää istukan rauhassa, joskin oksitosiinin avulla. Muuten synnytys meni täysin luomuna kuten olin toivonutkin. Sain pari tikkiä ja kehun siitä, miten hienosti minut oli tikattu edellisessä synnytyksessä. Kuin uusi kuulemma! Nauratti.

Kätilö lähti hoitamaan muita synnytyksiä ja hakemaan meille iltapalaa. Saimme tutustua rauhassa uuteen perheenjäseneemme, sillä kätilöillä oli kädet täynnä muiden salien kanssa. Puoli kasin maissa saimme iltapalaa ja pääsin suihkuun. Pikkumuru punnittiin ja mitattiin. Kätilön vuoro oli päättymässä. Halattiin ja kiitettiin. Tirautin myös muutaman kyyneleen. Synnytyksen kestoksi merkittiin 3 tuntia ja 9 minuuttia. Olen niin kiitollinen meidän kätilölle Emmille ja kaikille meitä hoitaneille työntekijöille Naistenklinikalla. En olisi voinut toivoa parempaa synnytyskokemusta. Kaiken kruunasi se, että saimme kuulla pääsevämme toivomaamme perhepesähotelliin. Taisin taas tirauttaa muutaman kyyneleen.

Yhdeksän jälkeen siirryimme synnytysosastolta odotushuoneeseen, sillä sairaalassa pitää olla vähintään kuusi tuntia synnytyksen jälkeen. Mieheni haki meille sushia, sillä olin himoinnut sitä alkuraskaudesta saakka kuten varmasti puolet raskaana olevista. Puoli kahdeltatoista siirryimme autolla viereiseen Scandiciin ja kirjauduimme sisään hotelliin. Hotellisänky houkutti, vaikka tiesinkin, että tulevina öinä (lue: vuosina) ei unet enää kovin palauttavia olekaan. Lopulta vietimme kaksi yötä perhepesässä, jonka jälkeen pääsimme isoveikan luokse kotiin. Ikävä oli valtava!

Isoveikan sylissä

Synnytys oli täysin erilainen kuin esikoisen kanssa, mutta jälleen yhtä voimaannuttava ja kaunis kokemus. Keho ja mieli pystyy parhaimmillaan ihmeellisiin asioihin.

<3:llä Jenniina

IG: jenniinaemilja

Väsynyt viikko

Väsyttää. Tuottavuus 0. Siinä tiivistettynä tän viikon fiilikset. Kontrasti edellisiin viikkoihin on valtava. Olen viimeiset viikot touhunnut hulluna ja energiaa on ollut kuin pienessä kylässä. Ajatus on juossut ja luovuus on kukoistanut. Hah, nyt tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa ja tekis mieli vaan käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Houkuttava ajatus, mutta meidän netti ei toimi, sillä lähin tukiasema on kaatunut eikä operaattorilla ole mitään hajua siitä, milloin se saadaan kuntoon. (Pian, pliis!) Piti kuulemma olla jo toissapäivänä, mutta toisaalta siihen saattaa vielä kuulemma mennä päiviä. Tosi ärsyttävää. Positiivista on se, että sain hyvityksenä pienemmän liittymämaksun ilman, että piti ensin tehdä soppari toisen operaattorin kanssa. Asia, joka on ollut To do-listalla jonkin aikaa.

Sen sijaan, että olisin nauttinut netittömyydestä, olen turhautuneesti yrittänyt saada sitä toimimaan samalla tiedostaen, ettei se tulisi onnistumaan. Toisin sanoen, olen hakannut päätäni seinään ihan turhaan. Tajusin tällä viikolla sen, miten riippuvainen olen netistä päivittäin. Kaikki hommat ovat käytännössä seisoneet tai tuntuneet triljoona kertaa hankalimmilta, kun verkko pätkii tai ei toimi ollenkaan. Ihan hyvää harjoitusta ihmisille, jonka vahvuus ei todellakaan ole kärsivällisyys. Sisäisen suorittajan näkökulmasta asioiden seisominen on ollut tuskallista. Hommat eivät etene ja turhautuminen nostaa päätään. Tuntuu, että olen laiska ja saamaton. En tarpeeksi tehokas ja pitäisi tehdä enemmän. Tällä viikolla olen soimannut itseäni useasti, mutta samalla tiedostanut sen, että se on ihan hullua. Olen joutunut muistuttamaan itseäni siitä, että tunteita tulee ja menee, eivätkä ne määrittele minua ihmisenä. Ne ovat vaan tunteita. Muistutin itseäni myös siitä, etten toistaiseksi osaa korjata tukiasemaa, joten anna olla (chill!). Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut ottaa tämä viikko ihan vaan suosiolla levon kannalta. Ehkä ensi viikolla tiedän paremmin.

Tätä viikkoa on myös varjostanut turhautumisen lisäksi pelko ja kaipaus. Asiaa tarkemmin pohdittuani, tajusin, että olen surullinen. Kaikki elämässä on hyvin, mutta samalla olen surullinen. Olen surullinen, sillä kaipaan ihmisiä ja huoletonta olemista. Kaipaan sitä, ettei koko ajan tarvitsisi pelätä sitä, että joku yskii tai aivastelee. Sitä, että joku istuu liian lähelle tai seisoo aivan takana kassajonossa. Kaipaan normaalia kanssakäymistä ja naurua ystävien kanssa. Kaipaan tapaamisia lähipiirin kanssa ja rauhoittavia joogahetkiä joogastudiolla. Kaipaan sitä, ettei toista ihmistä tarvitsisi pelätä. Sitä, että ihminen voisi taas olla toiselle ihmiselle lähimmäinen, ei uhka.

Tän viikon ehdoton pelastus on ollut Fazerin Sininen ja aamulatte.

<3:llä Jenniina

Synnytystoiveet

Raskaus alkaa olla siinä vaiheessa, että synnytys pyörii mielessä yhä useammin. Kuvittelin murun syntymän jälkeen, että toinen synnytys ei juurikaan jännittäisi, sillä olinhan jo kerran tehnyt sen. Miten väärässä olinkaan! Tuleva synnytys ei juurikaan pelota, mutta tottakai jännittää. Jännittää oikeastaan jopa enemmän kuin murun synnytys, sillä nyt meidän tulee huolehtia sairaalaan pääsyn lisäksi myös mm. murun hoitopaikka synnytyksen ajaksi ja myös sairaalassa olon ajaksi, mikäli perhehuoneita on vapaana. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin isoin huolenaiheeni liittyy siihen, kuka hakee murun hoidosta, jos olemme juuri silloin synnyttämässä. Kertonee ehkä siitä, että en ole kovin huolissani itse synnytyksestä, sillä tiedän pystyväni synnytykseen, mutta tottakai esimerkiksi odottamattomien komplikaatioihin mahdollisuus pelottaa.

Murun synnytys oli kaiken kaikkiaan hyvin voimaannuttava ja kaunis kokemus. En vaihtaisi siitä muuta kuin yli tunnin ponnistusvaiheen ja puheet imukupin käytöstä (onneksi siihen ei jouduttu, huh), mutta muuten kokemus oli täydellinen. Synnytys eteni omalla painollaan eivätkä kivutkaan olleet ylivoimaiset. Tottakai sattui, mutta jostain syystä sain voimaa kestää omat supistukset seuraamalla viereisten huoneiden supistuskäyriä. Olin toivonut, että voisin synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä (ja niin tein), mikäli sille ei ole terveydellistä estettä, sillä olin kuullut varoituksia siitä, miten epiduraali hidastaa synnytystä ja lisää repeämien määrää. En tiedä, pitääkö väite millään tapaa paikkansa, mutta omalla kohdallani synnytys eteni suht nopeasti ja säilyin ilman repeämiä. Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin vajaa 13h, joista vietimme sairaalassa alle kuusi tuntia imetyksineen ja pesuineen.

Tulevaan synnytykseltä toivon tietenkin samaa, mutta yritän olla vertaamatta murun synnytystä ja tulevaa pikkumurun synnytystä, sillä tiedän, että ne saattavat erota toisistaan kuin yö ja päivä. Tärkeintä itselleni kuitenkin on se, että synnytys on turvallinen sekä vauvalle että minulle huolimatta siitä, mitä olen etukäteen täyttänyt neuvolasta saatuun Ajatuksia tulevasta synnytyksestä-lomakkeeseen. Koen lomakkeen täytön tärkeäksi, vaikkei kaikkia toiveitani voitaisiinkaan toteuttaa, sillä uskon, että lomakkeen avulla kätilö saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen synnyttäjä olen, ja miten kanssasi olisi hyvä toimia, jotta synnytys olisi mahdollisimman hyvä ja onnistunut kokemus kaikille. Lomakkeen täyttö antaa myös mahdollisuuden itselle miettiä tulevaa synnytystä eri näkökulmista, minkä koen tärkeäksi synnytykseen valmistautumisen kannalta.

Mitä sitten toivon synnytykseltä? Toivon kiireetöntä alatiesynnytystä, jonka annetaan edetä omalla painollaan, mikäli se on turvallista vauvalle ja minulle. Toivon, että saan avautua rauhassa ja valmistautua ponnistamaan vasta sitten, kun kehoni on valmis siihen. Ei siis mitään harjoitusponnistuksia, sillä yli tunnin ponnistusvaihe oli viimeksi vähän liikaa. Jos ponnistusvaihe venyy, niin toivon oksitosiinia suoran suoneen supistusten vauhdittamiseksi, sillä imukupin käyttö ei houkuta. Toivon, että synnytystoiveeni huomioidaan ja niitä kunnioitetaan. Haluan tuntea oloni turvalliseksi, mikä edellyttää sitä, että tiedän, mitä milloinkin tapahtuu.

Toivon kätilöä, joka on perehtynyt lääkkeettömään kivunlievitykseen, sillä koin, että viimeksi siitä oli valtava hyöty. En myöskään kokenut hänen puoleltaan minkäänlaista painostusta lääkkeelliseen kivunlievitykseen vaan kätilö helpotti oloani esimerkiksi akupunktioneuloilla. Ilokaasusta ei ole minulle apua, sillä se saa minut huonovointiseksi. En kuitenkaan poissulje lääkkeellisen kivunlievityksen mahdollisuutta, mikäli sille on jokin lääketieteellinen tarve. Kuten siihenkin, niin kaikkiin muihinkin toimenpiteisiin toivon, että kysytään lupa ja perustellaan, miksi jokin on tärkeää tehdä. Poikkeuksena tietenkin jokin akuuttitilanne, joka uhkaa joko vauvan tai minun terveyttä. Silloin antaa vaan mennä, turvallisuus ennen kaikkea.

Sain viimeksi vain muutaman tikin ja toivonkin, että synnytyksen annetaan tälläkin kertaa edetä rauhassa ja kehoani kuunnellen. Psst. Välilihan tukeminen olisi kiva juttu. Kun pikkumuru on vihdoin syntynyt toivon, että saan hänet suoraan rinnalle. Mieheni saa hoitaa napanuoran leikkauksen ja toivon, että saamme olla hetken rauhassa vauvan kanssa ennen pesuja ja muita tarvittavia toimenpiteitä. Istukka saa syntyä rauhassa ilman lisäapua, mutta mikäli näyttää, että se ei tule ulos itsekseen, niin oksitosiinia voi antaa avittamaan ulostuloa.

Synnytyksen jälkeen toivon, että pääsemme kotiin mahdollisimman pian, mikäli meidän molempien terveydentilanne sallii sen. Mikäli me ei jostain syystä päästä kotiutumaan pian synnytyksen jälkeen, niin toivon, että pääsisimme perhepesään tai perhehuoneeseen, sillä koen, että vauvan ensihetkien kokeminen on isälle ihan yhtä tärkeää kuin äidille. Jos perhehuoneita ei ole vapaana, niin ei sekään kuitenkaan ole maailmanloppu, sillä tiedän pärjääväni yksinkin. Murun kannalta olisi varmasti myös kivempi, jos isi olisi kotona, kun äiti on vauvan kanssa sairaalassa. Pikkuveljen syntymä on kuitenkin aika jännä juttu ja se, että äiti joutuu olemaan sairaalassa, voi olla aika kova paikka herkälle murulle.

Siinäpä niitä toiveita. Toivon, että toiveet voitaisiin ottaa huomioon synnytyksessä, mutta olen myös valmistautunut siihen, että kaikki voi mennä täysin eri tavalla ja se on ihan ok. Turvallisuus ja terveys ennen kaikkea. Se on meille kaikista tärkeintä. Reilu muutaman viikon päästä pikkumuru onkin jo täysiaikainen, mikä kuulostaa hurjalta! Nyt sitten vaan odotellaan ja valmistaudutaan rauhassa tulevaan synnytykseen. Jännää!

<3:llä Jenniina

Pitäis

Pitäis pestä lattiat ja pitäis käydä puhelimen valokuvat läpi. Pitäis soittaa ystävälle ja pitäis postata instaan. Niin ja pitäis kirjoittaa blogia ja käydä kävelyllä. Pitäis tehdä sitä ja pitäis tehdä tätä. Mulla oli pitkä lista asioista, joita olin ajatellut tekeväni tällä viikolla. Tilanteet muuttuu ja sen sijaan, että olisin pessyt lattiat ja päivittänyt instaa, olen leikkinyt muun muassa murun kanssa joulua ja keittänyt riisipuuroa, katsonut sata jaksoa (tai siltä se tuntuu) Mighty Expressiä Netflixistä, nukkunut yöt katkonaisesti ja istunut autossa ikkuna ja suu auki, jotta saisin edes vähän raitista ilmaa.

Muru tuli kipeäksi viime viikonloppuna ja sehän tietenkin tarkoitti sitä, että kaikki viikonlopun ja tämän viikon suunnitelmat lensivät sillä sekunnilla romukoppaan. Aluksi harmitti, sillä tiesin, että flunssa ei menisi parissa päivässä ohi ja kaikki, mitä olin suunnitellut tekeväni, jäisi todennäköisesti tekemättä. Ja niinhän ne jäi. Sen sijaan, että olisin edes miettinyt omia juttujani, nautin siitä, että sain viettää 24/7 murun kanssa äiti-poika aikaa. Oli ihana huomata, että äidin syli on edelleen se paras paikka. Tiedän, että jonain päivänä vielä tulee se päivä, kun hän ei enää kömmi kainaloon ja rapsuttele ajatuksissaan kättäni. Se surettaa jo nyt, joten siihen asti aion nauttia täysin sydämin siitä, että saan edelleen kokea noita hetkiä. Ne on ihan korvaamattomia ja luulen, että meille molemmille ihan yhtä tärkeitä. Arvostan omaa-aikaa, mutta jotenkin aina lapsen sairastaessa, oma-aika menettää hetkeksi täysin merkityksensä. Lapsen parantuessa, se sitten taas tuntuukin yhtäkkiä kultaakin kalliimmalta.

Nyt muru on vihdoin terve ja takaisin hoidossa. Se tietenkin tarkoitti sitä, että mulla kolkutti koko aamun takaraivossa ajatus siitä, että tänään pitäisi tehdä kaikki ne asiat, jotka olin ajatellut tällä viikolla tekeväni. Stressi puski pintaan. Enhän mä millään ehtisi tehdä kaikkea sitä muutamassa tunnissa. Tiedän olevani tehokas, mutta silti. Aika ei vaan riittäisi. Piti priorisoida. Hetken pohdittuani tajusin, ettei mun oikeasti pidä tehdä mitään. Tai no oikeasti pitäisi tehdä vain ruoka ja hakea muru hoidosta, ei muuta. Kaikki muu on tänään mun päätettävissä. Aina niin ei ole, mutta tänään on onneksi sellainen päivä. Siinä se. Heti helpotti. Jo toisen kerran viikon sisään, heitin romukoppaan ne asiat, jotka mun piti muka omasta mielestäni tehdä. Ja ai että, mikä vapauden tunne! Sen sijaan, että olisin pessyt lattiat (ehtii ensi viikollakin), pesin vessan, keitin kahvit, otin palan (rivin) suklaata ja aloin kirjoittamaan. Sen sijaan, että olisin tehnyt asioita, joita teen muita varten (kuvakirja jouluksi tai puhtaat lattiat vanhempieni kyläilyä varten), päätin kuunnella itseäni, enkä sitä ääntä (egoa) päässäni, joka vaatii suorittamaan ja olemaan tehokas. Ehdin olla tehokas ensi viikollakin. Just nyt mun keho ja mieli kaipaa hetken rauhaa. Eikä mikään ihme, sillä sairastava 4-vuotias ei ole ymmärrettävästi juurikaan antanut armoa viime päivinä tälle mamalle.

Kirjoitan ja juon kahvini lämpimänä, sillä ruoka on jo uunissa. Siinä on loppupäivän agenda ennen murun hakua. Kaikki muu on extraa. Tänään annan itselleni luvan vain olla, sillä mulla siihen on mahdollisuus. Voisitko sä tehdä samoin?

Ihanaa viikonloppua just sulle!

<3:llä Jenniina