Ihan alkuun haluan sanoa kiitos! Kiitos, että yllätit meidät täysin! Vuosi sitten tähän aikaan kerroin olevani valmis ottamaan vastaan tänä vuonna sen, mitä on tuleva. Että jokin sisälläni sanoo, että tästä vuodesta olisi tulossa tärkeä ja erityinen. Ja niinhän siitä tuli. Sain sinulta enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut pyytää tai toivoa. Teit meidän perheestä täyden. Kolmen sijaan meitä on nyt neljä. Haave, josta olimme jo ehtineet luopua, mutta jota kuitenkin jossain sisälläni yhä salaa toivoin. Osa tämän vuoden haaveista siirtyi tulevalle vuodelle, mutta ei sen väliä. Se kaikkein suurin kuitenkin toteutui tänä vuonna.

Vuosi alkoi vesisateessa drive-inissä. Ei tällä kertaa Mäkkärin jonossa vaan Mehiläisen koronatestauksessa. Kuinkas muutenkaan! Ei mikään kaikista lupaavin alku vuodelle, mutta alku kuitenkin. Kuume ei laskenut ja yskä vei kaikki voimat. Olin aivan loppu. Keho oli väsynyt ja kaikkensa antanut. Syksyn työprojekti oli vaatinut veronsa eikä nuhakuume meinannut millään lähteä pois. Lähes koko tammikuu menikin sairastaessa. Tiesin, että työprojekti tulisi päätökseen helmikuussa, joten mieli alkoi pikku hiljaa suunnitella tulevaa. Hetken lepotauko, akkujen lataus, uusien duunien etsiminen ja reissuun lähteminen. En tiennyt tulevasta, mutta tiesin, että kaikki järjestyisi. Olo oli kuin Toy-Storyn Buzzilla, kohti ääretöntä ja ylös!

Työprojekti päättyi ja seuraavana päivänä ostin raskaustestin. Oireita ei ollut, mutta jotenkin tunsin oloni erilaiseksi. Samanlaiseksi kuin vuonna 2016 ja 2018, kun oli raskaana. Testiin piirtyi kaksi punaista viivaa, olin raskaana. Asia, jonka ei pitänyt olla mahdollista, ainakaan kovinkaan helposti. Raskaus tuli meille täysin yllätyksenä, mutta olimme haltioissamme ja ehkä myös vähän shokissa. Olimmehan jo ehtineet kuopata haaveen toisesta lapsesta. Aika kului kuitenkin nopeasti ja arjen realiteetit iskivät vasten kasvoja. Samalla pelko menetyksestä nousi pintaan. Rento hengähdyshetki muuttui pian stressiksi. Töitä pitäisi löytää samalla kun raskauspahoinvointi vei kaikki voimat.

Aika nopeasti kevätkesällä teimme mieheni kanssa päätöksen siitä, että keskittyisin töiden sijaan omaan hyvinvointiini ennen toisen lapsen tuloa. Päätös oli hyvä, vaikka vähän harmittaakin, etten päässyt todistamaan itselleni sitä, että raskaus ei vaikuttaisi työnsaantiin. Palkkatyön sijaan keskityin opiskeluun ja tein yksittäisiä freelancer-juttuja. Hain pojan aikaisemmin päiväkodista ja nautimme yhdessäolosta. Kävimme jätskillä ja puistossa. Halusin antaa esikoiselle aikaa ja huomiota, jota hän ei vauvan synnyttyä tulisi saamaan yhtä paljon. Nautin olostani ja rakastin kasvavaa vatsaani. Tiesin, että tällä kertaa raskaus tulisi hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen, joten kaikki siihen liittyvä tuntui hyvin ainutkertaiselta ja samalla jollain tapaa myös lopulliselta. Rakastin raskaana oloa kaikista kolotuksista ja pahoinvoinnista huolimatta. Päätös oman ajan ottamisesta oli oikea.

Kesä oli kaunis. Vietimme pitkän kesäloman perheen kanssa ja teimme asioita, joita emme tulisi hetkeen vauvan synnyttyä tekemään. Muistan kuitenkin yksittäiset turhautumisen kyyneleet. Tuleva pelotti, ei vauvavuosi, vaan aika sen jälkeen. Olinhan hypännyt keväällä tyhjän päälle. Miten ja mistä löytäisin paikkani, kun töihin paluu taas koittaa? Luotan kuitenkin edelleen vahvasti siihen, että asiat järjestyvät, kun niiden aika koittaa. Manifestointia, manifestointia.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa tuntenut itseni yksinäiseksi ja irralliseksi. Vallitseva tautitilanne, raskaus sekä työyhteisöstä ja harrastusryhmistä poisjäänti tekivät sen, että vietin päiväni yksin omassa kuplassani, kun muut tietenkin jatkoivat omaa elämäänsä kukin tavallaan. Tunne oli aivan uusi minulle ja sen käsittely on vienyt aikaa.

Loppusyksystä elämämme muuttui, kun saimme pikkumurun ensimmäistä kertaa syliin. Murun 4v sanoin ”Pikkuveikka on parasta, rakkainta ja tärkeintä, mitä tänä vuonna on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. On ollut hienoa huomata, miten hienosti muru on ottanut pikkumurun vastaan ja osaksi meidän perhettä. On ollut myös hienoa seurata murun kasvua, sillä tuntuu, että hän kehittyy niin huimaa vauhtia. Äidin pienestä pojasta on tullut jo niin iso. Välillä iltaisin kömmin hänen viereensä ja katselen hänen nukkuvan. Halaan ja silitän otsaa. Ihan kuten pienenä. En voi uskoa, miten nopeasti aika kuluu. Pyyhin kyyneleeni hänen Avengers peittoonsa ja suukotan poskelle. Toivotan hyvää yötä ja kerron, että äiti rakastaa maailman eniten. Hereillä ollessaan hän aina sanoo, että ”Äiti, sä olet jo sanonut noin sata kertaa”. Niin olen. Ja aion kertoa jatkossakin joka päivä.

Kiitos vuosi 2021, kun teit meidän haaveista totta. Olen kiitollinen. Olit meille hyvä ja kiltti, vaikka maailman tilanne olikin mitä oli. Olemme saaneet kaiken, minkä tarvitsemme elääksemme onnellista ja hyvää arkea. Rakkautta ja lämpöä. Perhe, jonka kanssa nauraa, ja johon turvautua huonoina hetkinä. Läheiset, joita näimme aivan liian vähän, mutta joiden tiedämme olevan tukenamme niin arjessa kuin elämän suurissa käänteissäkin. Koti, jossa olemme viettäneet aikaa enemmän kuin ikinä. Kiitos vuosi 2021, kun annoit meille muistoja, joita voimme muistella vielä pitkään. Kiitos vuosi 2021, kun tiesit paremmin kuin me itse.

Vuosi 2021 olit yllätyksellinen, mutta myös samalla vähän liian yksinäinen makuuni. Vuodelle 2022 toivon sitä, että pysymme terveinä ja voimme vihdoin tavata läheisiämme vapaasti ilman pelkoa sairastumisesta. Toivon myös uusia kohtaamisia. Kahvitreffejä muiden äitien kanssa. Nyt lattemaman arki on lähinnä painottunut take-away kahviin omalla terassilla vaunuja hytkyttäessä. Toivon, että pääsemme perheen kanssa reissuun ja pojat pääsevät kastelemaan varpaansa lämpimään meriveteen palmujen alla. Toivon myös, että löydän tieni takaisin joogamatolle ja futiskentälle, sillä kaipaan niitä. Toivon, että haaveeni ja toiveeni liittyen töihin toteutuvat ja pääsen toteuttamaan itseäni. Aluksi äitiysvapaan ohella ja loppuvuodesta kokopäiväisesti. Toivon, että olen ensi vuonna tähän aikaan yhtä onnellinen kuin olen juuri nyt, että meidän arki olisi vähintään yhtä hyvää ja onnellista kuin tänä vuonnakin. Uskallankohan viimeiseksi toiveeksi kertoa sen, että toivon, että elämä tietäisi jälleen ensi vuonna paremmin sen, mitä tarvitsen? Oli se sitten mitä tahansa. Olen jälleen valmis!

Mitä sä toivot ensi vuodelta?

Vuoden 2021 lisäksi haluan kiittää myös sinua, joka olet löytänyt tänä vuonna tiesi mun blogiin. Palataan ensi vuonna uusin jutuin!

Hyvää Uutta Vuotta 2022 kaikille!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja