Väsynyt viikko

Väsyttää. Tuottavuus 0. Siinä tiivistettynä tän viikon fiilikset. Kontrasti edellisiin viikkoihin on valtava. Olen viimeiset viikot touhunnut hulluna ja energiaa on ollut kuin pienessä kylässä. Ajatus on juossut ja luovuus on kukoistanut. Hah, nyt tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa ja tekis mieli vaan käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Houkuttava ajatus, mutta meidän netti ei toimi, sillä lähin tukiasema on kaatunut eikä operaattorilla ole mitään hajua siitä, milloin se saadaan kuntoon. (Pian, pliis!) Piti kuulemma olla jo toissapäivänä, mutta toisaalta siihen saattaa vielä kuulemma mennä päiviä. Tosi ärsyttävää. Positiivista on se, että sain hyvityksenä pienemmän liittymämaksun ilman, että piti ensin tehdä soppari toisen operaattorin kanssa. Asia, joka on ollut To do-listalla jonkin aikaa.

Sen sijaan, että olisin nauttinut netittömyydestä, olen turhautuneesti yrittänyt saada sitä toimimaan samalla tiedostaen, ettei se tulisi onnistumaan. Toisin sanoen, olen hakannut päätäni seinään ihan turhaan. Tajusin tällä viikolla sen, miten riippuvainen olen netistä päivittäin. Kaikki hommat ovat käytännössä seisoneet tai tuntuneet triljoona kertaa hankalimmilta, kun verkko pätkii tai ei toimi ollenkaan. Ihan hyvää harjoitusta ihmisille, jonka vahvuus ei todellakaan ole kärsivällisyys. Sisäisen suorittajan näkökulmasta asioiden seisominen on ollut tuskallista. Hommat eivät etene ja turhautuminen nostaa päätään. Tuntuu, että olen laiska ja saamaton. En tarpeeksi tehokas ja pitäisi tehdä enemmän. Tällä viikolla olen soimannut itseäni useasti, mutta samalla tiedostanut sen, että se on ihan hullua. Olen joutunut muistuttamaan itseäni siitä, että tunteita tulee ja menee, eivätkä ne määrittele minua ihmisenä. Ne ovat vaan tunteita. Muistutin itseäni myös siitä, etten toistaiseksi osaa korjata tukiasemaa, joten anna olla (chill!). Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut ottaa tämä viikko ihan vaan suosiolla levon kannalta. Ehkä ensi viikolla tiedän paremmin.

Tätä viikkoa on myös varjostanut turhautumisen lisäksi pelko ja kaipaus. Asiaa tarkemmin pohdittuani, tajusin, että olen surullinen. Kaikki elämässä on hyvin, mutta samalla olen surullinen. Olen surullinen, sillä kaipaan ihmisiä ja huoletonta olemista. Kaipaan sitä, ettei koko ajan tarvitsisi pelätä sitä, että joku yskii tai aivastelee. Sitä, että joku istuu liian lähelle tai seisoo aivan takana kassajonossa. Kaipaan normaalia kanssakäymistä ja naurua ystävien kanssa. Kaipaan tapaamisia lähipiirin kanssa ja rauhoittavia joogahetkiä joogastudiolla. Kaipaan sitä, ettei toista ihmistä tarvitsisi pelätä. Sitä, että ihminen voisi taas olla toiselle ihmiselle lähimmäinen, ei uhka.

Tän viikon ehdoton pelastus on ollut Fazerin Sininen ja aamulatte.

<3:llä Jenniina

Rutiinit

Toisille sana saattaa aiheuttaa ahdistusta ja toiset taas vannoo niiden nimeen. Mä kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan, koska mulle ne luo elämään tiettyä rakennetta ja järjestystä. Samalla ne luo myös helppoutta ja tehokkuutta, joita arvostan. Mut mitä sitten, kun ne totutut rutiinit ei olekaan enää mahdollisia? Harrastukset on peruttu, sosiaaliset kontaktit on minimissä, kahvilat on kiinni ja työprojektit ovat päättyneet. Kaikki se, mihin on totuttu, sitä ei vaan yhtäkkiä enää ole.

Mistä siis löytää niitä uusia rutiineja? Itselle paras tapa rutiinien löytymisessä on ollut miettiä, mitä haluan rutiinien avulla haluaa saavuttaa eli mitkä on mun tavoitteet. Mun tavoitteena on ollut lisätä inspiraatiota arkeen. Isoin apu rutiinien muodostumisessa on ollut ehdottomasti se, että aikataulutan viikon ja päivät, jotta löydän tilaa asioille, jotka haluan saada hoidetuksi tai edistää, mutta myös niille asioille, jotka tuo iloa, inspiraatio ja jaksamista. Ilman rutiineja ja suunnittelua päivät menisi helposti siihen, ettei mikään etenisi (paitsi ehkä Netfilixin ”Viimeksi katsotut”-listaus) ja tuntisin itseni saamattomaksi. Se taas söisi hyvänolon tunnetta, joten ei hyvä diili.

Mulle hyvää oloa tuo muun muassa kirjoittaminen, lenkkeily ja kirjat. Nykyään aloitankin aamun usein aamukävelyllä sen jälkeen, kun olen vienyt pojan hoitoon. Olen huomannut, että se on mulle paras tapa asennoitua päivään ja saada asioita aikaiseksi. Lenkin jälkeen kirjoitan vihkoon ylös heränneitä ajatuksia. Loppupäivä meneekin koneella, jonka jälkeen lenkkeilen äänikirja korvissa hakemaan pojan hoidosta. Iltaisin leikitään, katsotaan telkkua ja jumpataan. Välillä kun oikein halutaan päästä tuulettumaan, niin ajetaan keskustan läpi ja haetaan take away-kahvit. Villiä menoa sanoisin. Joskus toki tulee tilanteita, jolloin omista henkilökohtaisista rutiineistä ei ole tietoakaan ja silloin pitää vain selvitä. Näin kävi muun muassa meille, kun pojalle napsahti altistuskaranteeni ja arki meni ihan uusiksi. Siitäkin selvittiin, jonka jälkeen yksi tuotantokausi putkeen Ginny & Georgiaa sohvannurkassa teki todella terää.

Rutiineilla on ehkä ollut vähän tylsä ja tiukkis maine, mutta luulen, että vallitseva tilanne on lisännyt niiden arvostusta. Kuinka ihanaa onkaan juoda aamukahvi työpaikalla työkavereiden kanssa ennen työpäivän alkua, käydä kahvilla ystävän kanssa joka keskiviikko tai valita jumpassa aina se sama paikka. Melkein itku tulee silmään. Rutiineiden noudattaminen tai niistä pitäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi nauttia myös vaihtelevuudesta ja yllättävistä tilanteista. Itselle rutiinit luovat pohjan tekemiselle, mutta vaihteluus tuo maustetta ja yllätyksellisyyttä, joka pitää mielen virkeänä ja lisää hyvänolon tunnetta.

Millaisilla rutiineilla sä pidät itsestäsi huolta?

<3:llä Jenniina

Odotukset

Tiedätkö sen tunteen, kun tuntuu, että on ihan jumissa? Mun tapauksessa voisi sanoa, että olen jumissa sekä henkisesti että fyysisesti. Fyysisiä jumeja olen yrittänyt avata venyttelemällä ja tanssimalla. Tai no, itse kutsun sitä tanssiksi, mutta todennäköisesti joku muu ehkä päättömäksi heilumiseksi. Sitähän se on, mutta ainakin se auttaa hetkellisesti ja se on mulle tärkeintä. Varmuudeksi kuitenkin laitan verhot kiinni, ettei naapureiden tarvitse tuntea myötähäpeää. Mutta noi henkiset jumit. Niiden avaaminen onkin sitten vähän työläämpää. Ei auta ei pelkkä verhojen kiinni laittaminen.

Vielä kesällä tuntui, että luovuus oli valloillaan ja ajatus oli kristallin kirkas. Nyt tuntuu siltä, että se on sulkeutunut samalla tapaa kuin kukat silloin, kun olosuhteet eivät ole otolliset. Toivottavasti se ei kuitenkaan kuihdu ja kuole pysyvästi. Toinen aika osuva kuvaus vois olla etana, joka vetää päänsä kotelon sisään ja tulee ulos sitten joskus. Luovuus vaatii mulla vapauden tunnetta ja rentoa mieltä. Noh, kumpaakaan ei ole näkynyt vähään aikaan. Olen miettinyt paljon, että miksi musta tuntuu tältä. Vallitsevaa tilannetta voisi syyttää, mutta tällä kertaa katse pitää kyllä kääntää ihan muhun itseeni.

En ole muistanut olla itselleni armollinen. Olen kyllä muistanut asettaa itselleni odotuksia, joiden toteuttaminen on mahdotonta. Pitäisi olla parempi äiti, vaimo, ystävä, työntekijä ja ihminen. Pitäisi tehdä enemmän ja tehokkaammin. Pitäisi olla kauniimpi, hehkeämpi ja ehkä myös notkeampi, jotta en olisi näin jumissa. Niin ja pitäisi olla myös mökki, oma piilopirtti, jossa luovuus pääsisi valloilleen ja mieli lepäisi. Odotan itseltäni luovuutta ja sitä, että tuntisin oloni yhtä vapaaksi ja inspiroituneeksi kuin keväällä. Keväällä, jolloin arki oli aivan erilaista kuin nyt. Tilanne oli aivan eri ja silti soimaan itseäni siitä, etten pysty samaan. Hullua.

Joku on sanonut, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja ne menee ohi, jos ne hyväksyy. Jos niitä jää miettimään, niin niistä muodostuu tunteita. Tunteita, jotka ei ole oikeita. Yritänkin siis olla enemmän läsnä tässä hetkessä ja hyväksyä sen, että ajatuksia tulee ja menee. Jos joku mun ystävistä kertoisi mulle tätä samaa tarinaa, niin muistuttaisin häntä siitä, että hän on riittävä just sellaisena kuin hän on. Hän on riittävä ja rakastettu. Parasta, mitä voin itselleni tehdä tänään, on muistuttaa itseäni tuosta samasta asiasta. Minäkin olen riittävä ja rakastettu. Ja hei, sinäkin olet!

<3:llä Jenniina

Kohtaamisia

Syyskuu vaihtui lokakuuksi ja ah, mä niin nautin! Rakastan syksyä. Rakastan sitä, kun lehdet vaihtaa väriä ja ilmassa on syksyn tuoksu. Rakastan sitä, kun viileä aamu muuttuu lämpimäksi auringon lämmöstä. Se tosin aina hämmentää, ettei koskaan tiedä, onko lapsella iltapäivällä liikaa vai liian vähän päällä. Onneksi se on jo nykyään niin iso, että se osaa kertoa sen itse. Rakastan sadetta ja sitä, että voin maata joogamatolla viltin alla ilman, että valo pilkistää häiritsevästi verhojen välistä. Rakastan ylipäätään sitä, että syksy jotenkin tosi konkreettisesti edustaa mulle muutosta. Sitä, että aika vaihtaa hetkeä ja kaikki menee eteenpäin. Se muistuttaa mua aina kiertokulusta ja siitä, että mikään elämässä ei ole pysyvää. Se on jotenkin tosi lohduttavaa tässä epävarmassa ajassa.

Syksy antaa myös luvan käpertyä sisäänpäin avoimen kesän jälkeen. Kesällä tavataan ihmisiä, ollaan ulkona ja tehdään asioita. Syyssateella voi viikonloppuisin jäädä hyvällä omallatunnolla kotiin ja sehän sopii tällaiselle sosiaaliselle introvertille, joka kaipaa myös sitä omaa rauhaa ja pysähtymistä. Syksy on myös usein tarkoittanut mulle jonkin uuden alkua ja itsensä kehittämistä. Rakastan kurssikatalogien selaamista kynän kanssa. Ympyröin aina kaikki mielenkiintoiset kurssit (niitä on aina ihan liikaa), mutta harvoin lopulta ilmoittaudun mihinkään. Olen ehkä oppinut itsestäni sen tässä vuosien varrella, että rahat menee hukkaan, sillä yleensä kolmen kurssiviikon jälkeen alan miettiä tekosyitä sille, miksei kurssille tarvitsisi mennä. Liian pitkä matka, huono ilma, ei tuttuja, epämiellyttävä opettaja. Kaikenlaista ja näitähän riittää. Kaikki tekosyitä. Oikeasti ei vaan huvittaisi, sillä kotiin olisi kivempi jäädä. Nykyään siis kehitän itseäni enemmän sohvan nurkasta lukemalla ja youtube-videoita katsomalla, kuin perslihaksia kuluttamalla nälissäni työväenopistolla. Nälkä ei siis ole mikään tekosyy vaan ihan totista totta. Päiväruoka on tärkeä ja, jos se jää välistä, aivot ei toimi ja tulee kiukku.

Ne kurssit, mistä olen oikeasti nauttinut, on ollut sellaisia, missä on ollut mielenkiintoisia ihmisiä tai opettaja on ollut timanttinen. Niille kursseille ei ole tarvinnut keksiä tekosyitä. Tänä vuonna en kuitenkaan ilmoittautunut millekkään kurssille, mutta olen tavallaan saanut kurssien parhaan puolen silti, sillä olen tavannut arjessa ihan mielettömiä uusia ihmisiä. Niistä kaikista kohtaamisista olen ollut erityisen kiitollinen. Olen etenkin tavannut upeita naisia. Tosi rohkeita ja inspiroivia. Sellaiset kohtaamiset saa hymyn huulille ja tuntuu, että omat unelmat saa taas ihan eri tavalla uutta puhtia alle. Ihailen suuresti naisten välistä energiaa, enkä yhtään kestä ajatusta siitä, että toinen nainen olisi susi toiselle naiselle. Niitäkin kai on.

Nämä kohtaamiset ovat jälleen muistuttaneet itseäni siitä, että elämällä itselle uskollisesti ja tekemällä sitä, mistä nauttii, ei ole tarvetta eikä aikaa miettiä sitä, mitä muut ajattelevat. Oma-arvo lähtee sisältä eikä sitä tarvitse pönkittää vippaskonstein tai kampittamalla muita. On ollut hienoa nähdä, miten nuo naiset vaikuttavat omalla energiallaan muihin ja, miten heidän pelkkä läsnäolo tekee hyvää. Siinä on tavoitetta!

Ihanaa viikonloppua just sulle!

<3:llä Jenniina

Ulla

Okei. Mä avasin just telkan ja kukas muukaan siellä on kuin Ulla Taalasmaa. Ulla puhuu geishakuulista, lukee seksiopasta ja miettii, millaisista rinnoista miehet tykkää. Siis onks tää on se sama Ulla, joka ennen teki voikkareita Karille ja kyttäs naapureita? Multa on selkeesti mennyt jotain ohi. Ohjelmaa katsoessa mulle tuli vähän samalainen olo kuin, mikä mulla on ollut viime viikkoina eli paljon tapahtuu, mutta ajatuksen on vaikea pysyä menossa mukana. Olen koko ajan puhunut läsnäolon tärkeydestä, mutta viime aikoina olen itse leijaillut jossain ihan muualla kuin hetkessä. En ole juurikaan kirjoittanut, lukenut tai meditoinut, mikä on kuin ampuisi itseään jalkaan. Sen huomaa heti omassa olossa ja mielessä. On vaan ollut ”liikaa” kaikkea, mikä on maailman surkein tekosyy. Onneksi voin valita tänään toisin.

Paljon kaikkea tarkoittaa uuden arjen alkua eli muutamaa projektia, hoidon alkua, uutta työtä ja nappisten kaivamista kaapista. Arki tosiaan alkoi viime viikolla ja kolmen hoitopäivän jälkeen oltiinkin jo sitten koronatestauksessa pojan flunssan takia (ei koronaa). Jännitin arjen alkua muutenkin, sillä meidän arki on ollut tosi leppoisaa viimeiset yhdeksän kuukautta. Lähes aikatauluttomasta arjesta siirryttiin ”normiarkeen”, jonka aamuihin kuuluu taistelut pukemisesta ja kadonneet avaimet. Rakastan arkea ja tykkään rutiineista, mutta voisin kyllä elää ilman noita taisteluita. Kaikki on onneksi mennyt hyvin ja nyt sitten opetellaankin uusia rutiineja, sillä mulla tosiaan alkoi uudet työt! Sain ihan mahtavan työpaikan ja olen super innoissani siitä. Päätin myös viime kuussa, että aloitan futiksen uudestaan reilu 15 vuoden tauon jälkeen. Yleensä olen nopea liikkeissäni, mutta tätä asiaa mietin jostain syystä vaan 13 vuotta. Muutamat treenit on nyt takana ja olen niin onnellinen siitä, että olen takaisin kentällä.

Paljon uutta ja kaikkea kivaa on siis tapahtunut sitten viime kerran, mikä on tosi siistiä! Odotan innolla syksyä, mutta just nytkin on tosi hyvä. Jos sulla on joku harrastus, jonka aloittamista olet miettinyt, niin anna mennä! Ole Ulla ja mene rohkeasti kokeilemaan. Tuskin kadut. Ullakin on selkeesti löytänyt ihan uuden maailman uteliaisuuden avulla eikä varmasti ole katunut. Hehee.

Ihanaa viikonloppua ja hyvää yötä!

<3:llä Jenniina