Kodinhoitohuoneen muutos

Ollaan nyt asuttu reilu kolme vuotta meidän nykyisessä kodissa ja siitä saakka meidän kodinhoitohuone on ollut toimimaton. Eipä ole enää! Eikä siihen edes mennyt kuin kolme vuotta, että sain näpyteltyä Ikean Click&Collect-tilauksen noutomaattiin. Parastahan tässä on se, että kokonaisuuden suunnitteluun meni ehkä noin puoli tuntia, joten kannatti ehdottomasti odottaa kolme vuotta sen kanssa. Not! Projekti ei siis todellakaan venähtänyt ainakaan sen takia, että kokonaisuuden suunnittelu tai tuotteiden tilaus olisi ollut jotenkin monimutkaista, emme vain ehkä oikein aiemmin tienneet, mitä tehdä tilalla. Lisäksi kuvittelin muutoksen tulevan kalliiksi, sillä meillä oli aikaisempaa kokemusta vain Elfasta, joka laadukas, mutta hinnaltaan melko suolainen. Nyt 181 euroa köyhempänä, astelen uudistuneeseen kodinhoitohuoneeseemme joka kerta onnesta soikeana!

Kodinhoitohuone muutoksen jälkeen

Meidän kodinhoitohuoneen haaste on muutosta saakka ollut se, että tilalla on useita eri käyttötarkoituksia. Tila toimii kodinhoitohuoneen lisäksi myös varastona, jossa säilytetään talvivaatteet, rattaat, luistimet ja pojan pyörät. Sieltä löytyy tietenkin myös meidän jääkaapin lisäksi 20 kilon jumppatanko, oksasakset ja parimetrinen rännin puhdistaja. Eikä siinä vielä kaikki, bonarina meidän kodinhoitohuone toimii myös taloyhtiön sähkökeskuksena. Käyttötarkoituksia siis riittää ja tilaa on rajallisesti. Haastava kombo, mutta nyt vihdoin kaikki tavarat ovat löytäneet oman paikkansa ja kodinhoitohuone on paria pyöräkoukkua ja kirkkaampaa valoa vaille valmis.

Kodinhoitohuone ennen muutosta

Pohdittiin pitkään Elfan ja Ikean säilytysjärjestelmien välillä, mutta päädyttiin lopulta kustannussyistä Ikean BOAXEL-mallistoon, joka vastaa ilmeeltään Elfaa. BOAXEL ei vaikuta yhtä jämäkältä tai laadukkaalta kuin Elfa, mutta on hinnaltaan huomattavasti edullisempi ja meidän tarpeisiin kodinhoitohuoneessa täysin passeli. Ikean nettisivuilta voi ostaa joko valmiita kokonaisuuksia tai vaihtoehtoisesti suunnitella oman kokonaisuuden. Me päädyttiin suunnittelemaan oma kokonaisuus, sillä valmiista vaihtoehdoista ei löytynyt meille sopivaa. Valmiiden kokonaisuuksien suunnittelija ei selkeästi ole huomioinut sitä, kuinka paljon yhdessä perheessä voi olla kenkiä. Mittasin meidän seinät ja tein suunnitelmat Ikean nettisivuilta löytyvällä suunnitteluohjelmalla, jonka käyttö oli super helppoa ja nopeaa. Suunnitelman pystyi tallentamaan myöhempää käyttöä varten tai viemään suoraan ostoskoriin. Kätevää! Tulin siihen tulokseen, että meidän on helpompi tilata tuotteet kerättynä kuin itse keräämällä, joten valitsin noutotavaksi noutomaatin, josta tuotteet pystyi noutamaan mihin kellonaikaan tahansa. Ei heräteostoksia eikä turhaa jonottamista myymälässä.

BOAXEL / Kuva Iainattu Ikean nettisivuilta

Noudimme tekemäni tilauksen viime perjantaina ja lauantaina kiskot olivatkin jo seinillä, kiitos isäni! Kiskojen asentaminen ei ymmärtääkseni ollut vaikeaa, mutta vaati poran lisäksi tarkkuutta, mittanauhan ja vatupassin. Onneksi isäni on millintarkka mies näissä hommissa, joten asennus sujui ongelmitta. Kyllä isi osaa<3 Kun kiskot olivat seinillä, alkoi kannattimien ja hyllyjen loksauttelu paikalleen, mikä oli helppoa ja nopeaa. Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, miten rakastan sitä tunnetta, kun tavarat löytävät paikkansa. Voitte vaan kuvitella sen tunteen, kun pääsin vihdoin asettelemaan takkeja ja kenkiä hyllyille ja rekeille. Ai, että! Siinä ei kauan nokka tuhissut, kun tavarat olivat kutakuinkin paikoillaan ja pääsin ihailemaan lopputulosta. Taisin jopa juoda iltapäiväkahvini kodinhoitohuoneessa, sillä olin lopputuloksesta niin onnellinen. Hullua, miten pienet asiat voivat tuntua niin isoilta. En tiedä, onko raskaushormoneilla tekemistä asian kanssa, mutta niin tai näin, muutos oli ehdottomasti kolmen vuoden odotuksen arvoinen!

<3:llä Jenniina

.

Pitäis

Pitäis pestä lattiat ja pitäis käydä puhelimen valokuvat läpi. Pitäis soittaa ystävälle ja pitäis postata instaan. Niin ja pitäis kirjoittaa blogia ja käydä kävelyllä. Pitäis tehdä sitä ja pitäis tehdä tätä. Mulla oli pitkä lista asioista, joita olin ajatellut tekeväni tällä viikolla. Tilanteet muuttuu ja sen sijaan, että olisin pessyt lattiat ja päivittänyt instaa, olen leikkinyt muun muassa murun kanssa joulua ja keittänyt riisipuuroa, katsonut sata jaksoa (tai siltä se tuntuu) Mighty Expressiä Netflixistä, nukkunut yöt katkonaisesti ja istunut autossa ikkuna ja suu auki, jotta saisin edes vähän raitista ilmaa.

Muru tuli kipeäksi viime viikonloppuna ja sehän tietenkin tarkoitti sitä, että kaikki viikonlopun ja tämän viikon suunnitelmat lensivät sillä sekunnilla romukoppaan. Aluksi harmitti, sillä tiesin, että flunssa ei menisi parissa päivässä ohi ja kaikki, mitä olin suunnitellut tekeväni, jäisi todennäköisesti tekemättä. Ja niinhän ne jäi. Sen sijaan, että olisin edes miettinyt omia juttujani, nautin siitä, että sain viettää 24/7 murun kanssa äiti-poika aikaa. Oli ihana huomata, että äidin syli on edelleen se paras paikka. Tiedän, että jonain päivänä vielä tulee se päivä, kun hän ei enää kömmi kainaloon ja rapsuttele ajatuksissaan kättäni. Se surettaa jo nyt, joten siihen asti aion nauttia täysin sydämin siitä, että saan edelleen kokea noita hetkiä. Ne on ihan korvaamattomia ja luulen, että meille molemmille ihan yhtä tärkeitä. Arvostan omaa-aikaa, mutta jotenkin aina lapsen sairastaessa, oma-aika menettää hetkeksi täysin merkityksensä. Lapsen parantuessa, se sitten taas tuntuukin yhtäkkiä kultaakin kalliimmalta.

Nyt muru on vihdoin terve ja takaisin hoidossa. Se tietenkin tarkoitti sitä, että mulla kolkutti koko aamun takaraivossa ajatus siitä, että tänään pitäisi tehdä kaikki ne asiat, jotka olin ajatellut tällä viikolla tekeväni. Stressi puski pintaan. Enhän mä millään ehtisi tehdä kaikkea sitä muutamassa tunnissa. Tiedän olevani tehokas, mutta silti. Aika ei vaan riittäisi. Piti priorisoida. Hetken pohdittuani tajusin, ettei mun oikeasti pidä tehdä mitään. Tai no oikeasti pitäisi tehdä vain ruoka ja hakea muru hoidosta, ei muuta. Kaikki muu on tänään mun päätettävissä. Aina niin ei ole, mutta tänään on onneksi sellainen päivä. Siinä se. Heti helpotti. Jo toisen kerran viikon sisään, heitin romukoppaan ne asiat, jotka mun piti muka omasta mielestäni tehdä. Ja ai että, mikä vapauden tunne! Sen sijaan, että olisin pessyt lattiat (ehtii ensi viikollakin), pesin vessan, keitin kahvit, otin palan (rivin) suklaata ja aloin kirjoittamaan. Sen sijaan, että olisin tehnyt asioita, joita teen muita varten (kuvakirja jouluksi tai puhtaat lattiat vanhempieni kyläilyä varten), päätin kuunnella itseäni, enkä sitä ääntä (egoa) päässäni, joka vaatii suorittamaan ja olemaan tehokas. Ehdin olla tehokas ensi viikollakin. Just nyt mun keho ja mieli kaipaa hetken rauhaa. Eikä mikään ihme, sillä sairastava 4-vuotias ei ole ymmärrettävästi juurikaan antanut armoa viime päivinä tälle mamalle.

Kirjoitan ja juon kahvini lämpimänä, sillä ruoka on jo uunissa. Siinä on loppupäivän agenda ennen murun hakua. Kaikki muu on extraa. Tänään annan itselleni luvan vain olla, sillä mulla siihen on mahdollisuus. Voisitko sä tehdä samoin?

Ihanaa viikonloppua just sulle!

<3:llä Jenniina

Raskauskilot

Puhutaanko hetki painosta? Kävin neuvolassa ja painoa kysyttäessä, kerroin olevani kohta ihan uudella painokymmenellä. Siis lähes saman painoinen kuin silloin, kun lähdin synnyttämään murua 4,5 vuotta sitten. En ajatellut asiaa sen tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta huolestuneen kyselyn siitä, ahdistaako painonnousu minua. Ei, ei ahdista. Rakastan kasvavaa vatsaa ja sitä, miten kauniisti kehoni kantaa kasvavaa elämää sisälläni. Sitä, miten naisen vartalo muovautuu raskauden edetessä, ja miten uskomattomalla tavalla se palautuu siitä. Ihmetyksekseni jouduin hetken vakuuttelemaan asiaa hoitajalle. Nykyään niin monet kuulemma kokevat valtavia ulkonäköpaineita raskaana ollessaan. Ainahan raskauden ajan painonnoususta puhutaan, mutta en jotenkin osannut kuvitella, että joutuisin vakuuttelemaan huoletonta lausahdustani painonnoususta sen kummemmin. Itse koen päässeeni melko vähällä painonnousun suhteen, sillä tähän mennessä minulle on tullut 6kg lisää (rv31), mikä on kuitenkin melko maltillisesti raskausviikkoihin nähden.

Muistan, miten murua odottaessani tutkin oman äitini äitiyskortteja, ja ihmettelin, miten äidilleni oli jäänyt kolme kiloa minun synntykseni jälkeen. Miten hän ei pudottanut kiloja raskauksien välissä? Oi voi, miten vähän tiesinkään. (Nyt lähinnä mietin, miten hänelle jäi muistoksi minusta vain kolme kiloa.) Kuvittelin ennen raskaaksi tulemista, että olisin itse palautunut samaan painoon kuin ennen ensimmäistä odotusta, mutta mitä vielä. Lopulta kerrytin noin kilon vuodessa raskauksien välissä, mutta olen silti ollut koko sen ajan tyytyväisempi vartalooni kuin koskaan (muutamaa huonoa päivää lukuunottamatta). Onhan kehoni kuitenkin kantanut elämää sisällään reilu 9kk, imettänyt 1,3 vuotta ja samalla valvonut ties kuinka monta sataa tuntia vauva-ja taaperovuosien aikana. Ja nyt se vielä tekee kaiken sen vapaaehtoisesti uudestaan. Vartaloni on vuosien varrella muovautunut nuoren naisen treenatusta kropasta naisen kropaksi kaikkine muhkuroineen ja makkaroineen. Ja todellakin, kynä ei putoa tissien alta mihinkään. Siitä kuulemma jonkin iltapäivälehden mukaan tietää, että tissit roikkuu. Jep, kyllähän ne roikkuu, mutta kauniit ne on silti.

Selasin eilen vanhoja kuvia ja silmiini osui vajaa 20 vuotta vanha kuva teinivuosiltani. Olin hyvässä kunnossa, mutta silti tyytymätön vartalooni. Eihän se ollut samanlainen kuin Britney Spearsilla. Britney teki Demi.fi mukaan 600 vatsaa päivässä, joten mäkin tein. Poljin stepperillä samalla, kun katsoin MusicTelevisionia ja toivoin, että jonain päivänä mäkin painaisin vain 50 kiloa kuten Britney. Kuvittelin, että se, miltä vartaloni näyttää, määrittelee mut ihmisenä. Voi kunpa olisin tiennyt silloin paremmin. Tai edes tiennyt, mihin kaikkeen Photoshop pystyy. Vähän sama ilmiö on nyt somen kanssa. Vertaamme itseämme johonkin toiseen, usein tuntemattomaan ja määrittelemme itsemme sen kautta jonkinlaiseksi, usein vääränlaiseksi. Liian sellaiseksi tai liian tällaiseksi. Ei tarpeeksi sellaiseksi tai tarpeeksi tällaiseksi. Teen sitä itsekin, ja joka kerta, kun saan itseni kiinni siitä, mietin, että miksi. Miksi teen tarkoituksella jotakin, mikä vie minua kauemmaksi itsestäni? Pitäisi kai jo tietää paremmin tähän mennessä.

Nyt vajaa 20 vuotta ja vajaa 20 kiloa myöhemmin, en enää stressaa siitä, mahtuuko 27 tuumaiset farkut jalkaan. Ei mahdu. Farkkukoon sijaan mietin esim. sitä, että palautuuko mun lantionpohjan lihakset, ja pystynkö vielä joskus juoksemaan ilman, että tuntuu, että pissat tulee housuun. Toivon todella niin. Stepperi ja MusicTelevision on vaihtunut lantiopohjatreeniin ja Suureen keramiikkakisaan. Valehtelisin myös, jos väittäisin, etteikö yhtään jännitä, miltä vartaloni näyttää pikkumurun syntymän jälkeen. Uskon kuitenkin, että kehoni löytää taas raskauden jälkeen oman luonnollisen painonsa, kunhan annan sille aikaa palautua, ja muistan kohdella sitä kunnioittaen. Odotan innolla jo sitä, että saan synnytyksen jälkeen oman toimintakykyni takaisin, mutta siihen asti aion nauttia siitä, että saan kantaa jotakin näin kaunista sisälläni. Juuri tällä hetkellä, vaa’an kohta näyttäessä 70kg, tunnen valtavaa kiitollisuutta omaa vartaloani kohtaan. Pikkumuru möyrii vatsassa, ja se muistuttaa minua joka kerta siitä, miten hyvän kasvupaikan vartaloni on tarjonnut murulle ja nyt pikkumurulle. Vartaloni on kaunis, vahva ja naisellinen kaikkine muotoineen ja muhkuroineen.

<3:llä Jenniina

Roina

Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka aina elämän tuntuessa kaaokselta, järjestelevät sen päässään luopumalla turhasta tavarasta. Yksikin kiertoon lähtenyt tavara tai vaate tuo mulle mielihyvää ja luo tunteen siitä, että elämä on taas vähän enemmän järjestyksessä. Hullua ehkä, mutta omalla kohdallani toimii. Tavaroita raivatessa olo kevenee ja mieli kirkastuu. Päästän irti vanhasta ja teen tilaa uudelle. Käyn kaapit ja laatikot säännöllisesti läpi, mutta myönnettäköön, että viime vuosien aikana luopumista on tapahtunut keskimääräistä enemmän. Toistaiseksi 80 neliön kodissamme on ollut tarpeeksi työmaata, mutta viime viikolla havahduin siihen, että pitää tonkia vähän syvempää, jotta luovuttavaa vielä löytyy. Ja löytyyhän sitä, ne muutamat laatikot, jotka kannettiin sisään kolme vuotta sitten muuton yhteydessä ja työnnettiin avaamattomina pieneen komeroon rappusten alle. Niiden läpi käyminen on tuntunut työläältä, joten ne ovat saaneet pölyttyä komerossa rauhassa. Poissa silmistä, poissa mielestä vai miten se meni?

Nykyään meidän kodista löytyy oikeastaan vaan kaikki tarpeellinen ja meille tärkeä. Ei turhia kippoja ja kuppeja tai vaatteita, jotka jäisivät käyttämättä kaapin pohjalle. Ei turhaa ajanhukkaa vaatteiden valintaan tai jatkuvaa avainten etsimistä. Aikaa (ja hermoja) säästyy, mitä arvostan suuresti. Vaateröykkiöt tuolien selkänojilla tai lelut pitkin lattiaa eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään, mutta se kuuluu elämään. Luopumisen opettelussa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ymmärtänyt sen, että en vain fyysisesti luovu jostakin, vaan kyse on jostakin paljon isommasta. Tarpeetonta roinaa ei kannata kantaa mukana, sillä se on aina pois jostakin muusta, oli kyse sitten tilasta, mielenrauhasta tai ajasta. Luopumalla teen tilaa niille asioille, jotka oikeasti haluan elämääni. Turha sotku ja sekasorto vie vain huomion siitä, mitä oikeasti haluan.

Olen jo pitkään siivonnut omaa mieltäni kaikesta turhasta, mutta nyt, kun omaa aikaa on enemmän kuin ikinä, huomaan, että täytän pääni kaikella muulla paitsi sellaisella, mikä oikeasti luo itselleni mielenrauhaa. Luen iltapäivälehtiä, seuraan muiden elämää instagramin kautta ja pidän mieleni hälyisenä musiikin, podcastien ja äänikirjojen avulla. Miksi? Jottei tarvitsisi kurkata sinne omaan henkilökohtaiseen sisäiseen komeroon, jonne olen vuosien varrella kerryttänyt kaiken turhan. Siihen komeroon verrattuna meidän rappusten alla olevan komeron läpikäyminen on helppoa. Trust me.

Omien epävarmuuksien myöntäminen ja niiden käsittely ei ole kivaa. Hyödyllistä ja antoisaa kyllä, mutta kivaa se ei ole. Se on kuitenkin se, mun täytyy tehdä, jotta voin taas saada sisäisen mielenrauhan ja entistä vahvemman uskon itseeni. Viimeinen vuosi on ollut jatkuvaa oppimista ja itsensä keräilyä. Onnistumisia ja lannistumisia. Naurua ja itkua. Luulin jo löytäneeni sen polun, jota seurata, mutta elämä päätti toisin. Elämä tosin päätti hyvin, ei siinä mitään, paremmin kuin olisin itse osannut, mutta helpoksi se ei silti ole viime kuukausia tehnyt. Ennen pikkumurun syntymää on kuitenkin hyvä aika käydä rauhassa läpi sekä tuo portaiden alla oleva komero että oma sisäinen komeroni. On aika luopua turhasta roinasta ja hälystä, mutta myös omista uskomuksista ja niiden luomista rajoitteista. Ilman niitä elämä on huomattavasti kevyempää ja antoisampaa.

<3:llä Jenniina

Rutiinit

Toisille sana saattaa aiheuttaa ahdistusta ja toiset taas vannoo niiden nimeen. Mä kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan, koska mulle ne luo elämään tiettyä rakennetta ja järjestystä. Samalla ne luo myös helppoutta ja tehokkuutta, joita arvostan. Mut mitä sitten, kun ne totutut rutiinit ei olekaan enää mahdollisia? Harrastukset on peruttu, sosiaaliset kontaktit on minimissä, kahvilat on kiinni ja työprojektit ovat päättyneet. Kaikki se, mihin on totuttu, sitä ei vaan yhtäkkiä enää ole.

Mistä siis löytää niitä uusia rutiineja? Itselle paras tapa rutiinien löytymisessä on ollut miettiä, mitä haluan rutiinien avulla haluaa saavuttaa eli mitkä on mun tavoitteet. Mun tavoitteena on ollut lisätä inspiraatiota arkeen. Isoin apu rutiinien muodostumisessa on ollut ehdottomasti se, että aikataulutan viikon ja päivät, jotta löydän tilaa asioille, jotka haluan saada hoidetuksi tai edistää, mutta myös niille asioille, jotka tuo iloa, inspiraatio ja jaksamista. Ilman rutiineja ja suunnittelua päivät menisi helposti siihen, ettei mikään etenisi (paitsi ehkä Netfilixin ”Viimeksi katsotut”-listaus) ja tuntisin itseni saamattomaksi. Se taas söisi hyvänolon tunnetta, joten ei hyvä diili.

Mulle hyvää oloa tuo muun muassa kirjoittaminen, lenkkeily ja kirjat. Nykyään aloitankin aamun usein aamukävelyllä sen jälkeen, kun olen vienyt pojan hoitoon. Olen huomannut, että se on mulle paras tapa asennoitua päivään ja saada asioita aikaiseksi. Lenkin jälkeen kirjoitan vihkoon ylös heränneitä ajatuksia. Loppupäivä meneekin koneella, jonka jälkeen lenkkeilen äänikirja korvissa hakemaan pojan hoidosta. Iltaisin leikitään, katsotaan telkkua ja jumpataan. Välillä kun oikein halutaan päästä tuulettumaan, niin ajetaan keskustan läpi ja haetaan take away-kahvit. Villiä menoa sanoisin. Joskus toki tulee tilanteita, jolloin omista henkilökohtaisista rutiineistä ei ole tietoakaan ja silloin pitää vain selvitä. Näin kävi muun muassa meille, kun pojalle napsahti altistuskaranteeni ja arki meni ihan uusiksi. Siitäkin selvittiin, jonka jälkeen yksi tuotantokausi putkeen Ginny & Georgiaa sohvannurkassa teki todella terää.

Rutiineilla on ehkä ollut vähän tylsä ja tiukkis maine, mutta luulen, että vallitseva tilanne on lisännyt niiden arvostusta. Kuinka ihanaa onkaan juoda aamukahvi työpaikalla työkavereiden kanssa ennen työpäivän alkua, käydä kahvilla ystävän kanssa joka keskiviikko tai valita jumpassa aina se sama paikka. Melkein itku tulee silmään. Rutiineiden noudattaminen tai niistä pitäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi nauttia myös vaihtelevuudesta ja yllättävistä tilanteista. Itselle rutiinit luovat pohjan tekemiselle, mutta vaihteluus tuo maustetta ja yllätyksellisyyttä, joka pitää mielen virkeänä ja lisää hyvänolon tunnetta.

Millaisilla rutiineilla sä pidät itsestäsi huolta?

<3:llä Jenniina