Raskauskilot

Puhutaanko hetki painosta? Kävin neuvolassa ja painoa kysyttäessä, kerroin olevani kohta ihan uudella painokymmenellä. Siis lähes saman painoinen kuin silloin, kun lähdin synnyttämään murua 4,5 vuotta sitten. En ajatellut asiaa sen tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta huolestuneen kyselyn siitä, ahdistaako painonnousu minua. Ei, ei ahdista. Rakastan kasvavaa vatsaa ja sitä, miten kauniisti kehoni kantaa kasvavaa elämää sisälläni. Sitä, miten naisen vartalo muovautuu raskauden edetessä, ja miten uskomattomalla tavalla se palautuu siitä. Ihmetyksekseni jouduin hetken vakuuttelemaan asiaa hoitajalle. Nykyään niin monet kuulemma kokevat valtavia ulkonäköpaineita raskaana ollessaan. Ainahan raskauden ajan painonnoususta puhutaan, mutta en jotenkin osannut kuvitella, että joutuisin vakuuttelemaan huoletonta lausahdustani painonnoususta sen kummemmin. Itse koen päässeeni melko vähällä painonnousun suhteen, sillä tähän mennessä minulle on tullut 6kg lisää (rv31), mikä on kuitenkin melko maltillisesti raskausviikkoihin nähden.

Muistan, miten murua odottaessani tutkin oman äitini äitiyskortteja, ja ihmettelin, miten äidilleni oli jäänyt kolme kiloa minun synntykseni jälkeen. Miten hän ei pudottanut kiloja raskauksien välissä? Oi voi, miten vähän tiesinkään. (Nyt lähinnä mietin, miten hänelle jäi muistoksi minusta vain kolme kiloa.) Kuvittelin ennen raskaaksi tulemista, että olisin itse palautunut samaan painoon kuin ennen ensimmäistä odotusta, mutta mitä vielä. Lopulta kerrytin noin kilon vuodessa raskauksien välissä, mutta olen silti ollut koko sen ajan tyytyväisempi vartalooni kuin koskaan (muutamaa huonoa päivää lukuunottamatta). Onhan kehoni kuitenkin kantanut elämää sisällään reilu 9kk, imettänyt 1,3 vuotta ja samalla valvonut ties kuinka monta sataa tuntia vauva-ja taaperovuosien aikana. Ja nyt se vielä tekee kaiken sen vapaaehtoisesti uudestaan. Vartaloni on vuosien varrella muovautunut nuoren naisen treenatusta kropasta naisen kropaksi kaikkine muhkuroineen ja makkaroineen. Ja todellakin, kynä ei putoa tissien alta mihinkään. Siitä kuulemma jonkin iltapäivälehden mukaan tietää, että tissit roikkuu. Jep, kyllähän ne roikkuu, mutta kauniit ne on silti.

Selasin eilen vanhoja kuvia ja silmiini osui vajaa 20 vuotta vanha kuva teinivuosiltani. Olin hyvässä kunnossa, mutta silti tyytymätön vartalooni. Eihän se ollut samanlainen kuin Britney Spearsilla. Britney teki Demi.fi mukaan 600 vatsaa päivässä, joten mäkin tein. Poljin stepperillä samalla, kun katsoin MusicTelevisionia ja toivoin, että jonain päivänä mäkin painaisin vain 50 kiloa kuten Britney. Kuvittelin, että se, miltä vartaloni näyttää, määrittelee mut ihmisenä. Voi kunpa olisin tiennyt silloin paremmin. Tai edes tiennyt, mihin kaikkeen Photoshop pystyy. Vähän sama ilmiö on nyt somen kanssa. Vertaamme itseämme johonkin toiseen, usein tuntemattomaan ja määrittelemme itsemme sen kautta jonkinlaiseksi, usein vääränlaiseksi. Liian sellaiseksi tai liian tällaiseksi. Ei tarpeeksi sellaiseksi tai tarpeeksi tällaiseksi. Teen sitä itsekin, ja joka kerta, kun saan itseni kiinni siitä, mietin, että miksi. Miksi teen tarkoituksella jotakin, mikä vie minua kauemmaksi itsestäni? Pitäisi kai jo tietää paremmin tähän mennessä.

Nyt vajaa 20 vuotta ja vajaa 20 kiloa myöhemmin, en enää stressaa siitä, mahtuuko 27 tuumaiset farkut jalkaan. Ei mahdu. Farkkukoon sijaan mietin esim. sitä, että palautuuko mun lantionpohjan lihakset, ja pystynkö vielä joskus juoksemaan ilman, että tuntuu, että pissat tulee housuun. Toivon todella niin. Stepperi ja MusicTelevision on vaihtunut lantiopohjatreeniin ja Suureen keramiikkakisaan. Valehtelisin myös, jos väittäisin, etteikö yhtään jännitä, miltä vartaloni näyttää pikkumurun syntymän jälkeen. Uskon kuitenkin, että kehoni löytää taas raskauden jälkeen oman luonnollisen painonsa, kunhan annan sille aikaa palautua, ja muistan kohdella sitä kunnioittaen. Odotan innolla jo sitä, että saan synnytyksen jälkeen oman toimintakykyni takaisin, mutta siihen asti aion nauttia siitä, että saan kantaa jotakin näin kaunista sisälläni. Juuri tällä hetkellä, vaa’an kohta näyttäessä 70kg, tunnen valtavaa kiitollisuutta omaa vartaloani kohtaan. Pikkumuru möyrii vatsassa, ja se muistuttaa minua joka kerta siitä, miten hyvän kasvupaikan vartaloni on tarjonnut murulle ja nyt pikkumurulle. Vartaloni on kaunis, vahva ja naisellinen kaikkine muotoineen ja muhkuroineen.

<3:llä Jenniina