Rutiinit

Toisille sana saattaa aiheuttaa ahdistusta ja toiset taas vannoo niiden nimeen. Mä kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan, koska mulle ne luo elämään tiettyä rakennetta ja järjestystä. Samalla ne luo myös helppoutta ja tehokkuutta, joita arvostan. Mut mitä sitten, kun ne totutut rutiinit ei olekaan enää mahdollisia? Harrastukset on peruttu, sosiaaliset kontaktit on minimissä, kahvilat on kiinni ja työprojektit ovat päättyneet. Kaikki se, mihin on totuttu, sitä ei vaan yhtäkkiä enää ole.

Mistä siis löytää niitä uusia rutiineja? Itselle paras tapa rutiinien löytymisessä on ollut miettiä, mitä haluan rutiinien avulla haluaa saavuttaa eli mitkä on mun tavoitteet. Mun tavoitteina on ollut lisätä iloa ja inspiraatiota arkeen. Isoin apu rutiinien muodostumisessa on ollut ehdottomasti se, että aikataulutan viikon ja päivät, jotta löydän tilaa asioille, jotka haluan saada hoidetuksi tai edistää, mutta myös niille asioille, jotka tuo iloa, inspiraatio ja jaksamista. Ilman rutiineja ja suunnittelua päivät menisi helposti siihen, ettei mikään etenisi (paitsi ehkä Netfilixin ”Viimeksi katsotut”-listaus) ja tuntisin itseni saamattomaksi. Se taas söisi hyvänolon tunnetta, joten ei hyvä diili.

Mulle hyvää oloa tuo muun muassa kirjoittaminen, lenkkeily ja kirjat. Nykyään aloitankin aamun usein aamukävelyllä sen jälkeen, kun olen vienyt pojan hoitoon. Olen huomannut, että se on mulle paras tapa asennoitua päivään ja saada asioita aikaiseksi. Lenkin jälkeen kirjoitan vihkoon ylös heränneitä ajatuksia. Loppupäivä meneekin koneella, jonka jälkeen lenkkeilen äänikirja korvissa hakemaan pojan hoidosta. Iltaisin leikitään, katsotaan telkkua ja jumpataan. Välillä kun oikein halutaan päästä tuulettumaan, niin ajetaan keskustan läpi ja haetaan take away-kahvit. Villiä menoa sanoisin. Joskus toki tulee tilanteita, jolloin omista henkilökohtaisista rutiineistä ei ole tietoakaan ja silloin pitää vain selvitä. Näin kävi muun muassa meille, kun pojalle napsahti altistuskaranteeni ja arki meni ihan uusiksi. Siitäkin selvittiin, jonka jälkeen yksi tuotantokausi putkeen Ginny & Georgiaa sohvannurkassa teki todella terää.

Rutiineilla on ehkä ollut vähän tylsä ja tiukkis maine, mutta luulen, että vallitseva tilanne on lisännyt niiden arvostusta. Kuinka ihanaa onkaan juoda aamukahvi työpaikalla työkavereiden kanssa ennen työpäivän alkua, käydä kahvilla ystävän kanssa joka keskiviikko tai valita jumpassa aina se sama paikka. Melkein itku tulee silmään. Rutiineiden noudattaminen tai niistä pitäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi nauttia myös vaihtelevuudesta ja yllättävistä tilanteista. Itselle rutiinit luovat pohjan tekemiselle, mutta vaihteluus tuo maustetta ja yllätyksellisyyttä, joka pitää mielen virkeänä ja lisää hyvänolon tunnetta.

Millaisilla rutiineilla sä pidät itsestäsi huolta?

<3:llä Jenniina

Rakas 2020

Mietin pitkään, miten kertoisin sinulle, miltä aika kanssasi on tuntunut. Tiesin, että tulisit olemaan muutosten vuosi, mutten ehkä ihan osannut odottaa mitään tällaista. Älä kuitenkaan ymmärrä väärin, sillä olet monilta osin ollut myös mahtava. Välillä olisin kuitenkin toivonut rämpimiseen hieman tukea. En syyllistä sinua, sillä tiedän, että annoit minun rämpiä yksin, jotta oppisin jotakin tärkeää enkä ikinä unohtaisi oppejasi. Ajattelit vain parastani, vaikka välillä taistelinkin vastaan. Autoit minua kasvamaan, ja siitä olen sinulle erityisen kiitollinen.

Vuoteen on mahtunut paljon naurua ja onnenhetkiä, mutta myös paljon turhautumisen kyyneleitä. Ensimmäiset seitsemän kuukautta annoit parastasi. Pakahduin onnesta. Maailma oli sekaisin, mutta minun oli hyvä olla. Sain viettää aika rakkaitteni kanssa ja tunsin suurta vapauden tunnetta. Tein asioita, joista nautin ja tunsin vahvan yhteyden. Palaan edelleen usein mielessäni noihin hetkiin. Kun laitan silmät kiinni, voin edelleen tuntea sen tunteen, joka minulla oli silloin sisälläni.

Aika nopeasti syksyn tultua huomasin, että loppuvuodesta ei olisi tulossa helppo. Oli muutama läksy, jotka halusit minun selkeästi oppivan. Et antanut periksi. En minäkään. Kipuilin, turhauduin ja väsyin. Annoit myös varmasti paljon hyviä hetkiä. En vain huomannut niitä kaikkia. Aika usein mietin, mitä tapahtui taidolle olla läsnä? Noh, en ehkä sittenkään osannut sitä niin hyvin. Siihen aion ehdottomasti keskittyä ensi vuonna. En juurikaan muista, mitä viime kuukausien aikana on tapahtunut. Päällimmäisenä muistan turhautumisen tunteen ja kyyneleet. Se harmittaa. Uskon kuitenkin siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja oppinsa, joten en valita. Hassua kyllä, tiedän, että olen juuri nyt oikeassa paikassa enkä vaihtaisi mitään pois.

Jos sinua pitäisi kuvailla jollakin sanalla, niin kuvailisin sinua silmiä avaavaksi. Kuvailisin sinua myös merkitykselliseksi. Olet pysäyttänyt ja vienyt minut perusasioiden äärelle. Nyt tiedän, mitkä asiat tuovat minulle onnea ja ilon tunnetta. Tiedän, mitä tarvitsen ja tiedän, mitä ilman en halua elää. Olet saanut minut jälleen haaveilemaan ja unelmoimaan. Vuodesta sisuuntuneena tiedän, että tulen vuonna 2021 tekemään parhaani saavuttaakseni ne. Otan ajasta kanssasi mukaan armollisuuden itseäni kohtaan. Se, miten määrittelen itseni, riittää. Suorittamisen sijaan iloitsen.

Kiitos 2020. Olen kiitollinen kaikista opeistasi, mutta valehtelisin, jos väittäisin, että haluaisin viettää vielä toisen vuoden kanssasi. Olen valmis siirtymään eteenpäin. Nauttimaan täysin sydämin ja ottamaan rohkeasti vastaan sen, mitä on tuleva. Tiedän, että oppiesi avulla osaan suhtautua asioihin rennommin. Itseäni kuunnellen. Vuosi alkoi toiveikkaana ja niin se myös päättyy. Väliin mahtuu paljon kaikenlaisia tunteita, mutta juuri nyt päällimmäisenä on helpotus ja kiitollisuus.

Jään innolla odottamaan, mitä vuosi 2021 tuo tullessaan. Tähkän sanoin, tulkoon mitä vaan! Jokin kuitenkin sisälläni sanoo, että ensi vuodesta on tulossa itselleni tärkeä ja erityinen.

Mitä tunteita päättyvä vuosi 2020 herättää sinussa?

Ihanaa vuodenvaihdetta ja onnellista uutta vuotta 2021 juuri sinulle!

<3:llä Jenniina

Joulukuusi

Kaks vuotta sitten tähän aikaan me käytiin ostamassa joulukuusi. Seuraavana päivänä siitä alkoi verenvuoto. Toivoin, että kyse olisi vain pienestä verenvuodosta, joka neuvolan puhelinpalvelun mukaan saattoi olla täysin vaaratonta. Aika nopeasti kuitenkin huomasin, ettei kyse ollut normaalista vuodosta. Olin saanut keskenmenon. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, niin meillä olisi nyt kotona pikkusisko tai pikkuveli kuusessa roikkuvan lasienkelin sijaan. En kuitenkaan jossittele, sillä meidän perhe on täydellinen näin.

Olimme olleet onnekkaita, sillä raskaus oli saanut alkunsa lääkityksen avulla lähes heti sen jälkeen, kun olimme aloittaneet lapsettomuushoidot toisen lapsen osalta. Raskaus oli tullut meille iloisena yllätyksenä, sillä olimme varautuneet siihen, että prosessissa saattaisi kestää pidempäänkin. Kaikki, jotka ovat käyneet lapsettomuushoidot läpi, tietää, että lapsen teko muuttuu huolettomasta seksistä tekniseksi kellopeliksi, jossa lääkäri kertoo, miten ja milloin edetään. Kyse on siis todellakin prosessista, jossa edetään projektisuunnitelman mukaan tavoitteena onnistunut raskautuminen.

Muistan, kuinka istuin työpaikan vessan lattialla ja itkin tuskasta. En fyysisestä vaan henkisestä kivusta, joka tuntui musertavalta. Fyysinen kipu oli täysin toissijaista verrattuna siihen. Välillä kasasin itseni ja vastasin asiakaspuheluihin. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti kannattanut lähteä kotiin ja ottaa pari päivää saikkua. En kuitenkaan halunnut selitellä kenellekkään mitään, joten vessa ajoi toimiston virkaa sinä päivänä. Enää en kuitenkaan toimisi samoin, vaan laittaisin itseni ja oman hyvinvointini etusijalle. 

Kävin Naistenklinikalla, jossa lääkäri totesi raskauden keskeytyneen. Tiesin sen, joten lääkärin sanat eivät juurikaan tuntuneet miltään. Olin itkenyt niin paljon, ettei yhtään kyyneltä ollut jäljellä. Kävin verikokeessa, jonka jälkeen suuntasimme mieheni kanssa sushille. Se tuntui parhaalta lohdulta siihen hetkeen. Katselin kauppakeskuksessa muita ja mietin, miten ulkopuoliseksi itsensä voi tuntea. Istuimme ravintolassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja maailma jatkoi pyörimistään. Siinä hetkessä itselleni konkretisoitui se, ettei ikinä voi tietää, mitä joku elämässään käy läpi juuri sillä hetkellä. Ulkokuori voi hämätä täysin. Se oli itselleni hyvä muistutus siitä, että muistetaan olla toisillemme armollisia.

Seuraavat viikot menikin vähän sumussa enkä juurikaan muista niistä mitään. Aina sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa, mutta se tuntuu toisinaan aika rajulta väitteeltä. Jostain syystä sain kuitenkin lohtua ajatuksesta. Järkeistin asian itselleni niin, että ehkä juuri sillä hetkellä ei sittenkään ollut oikea aika toiselle lapselle, ehkä parisuhteemme ei olisi kestänyt toista vauvavuotta ja univajetta, ehkä olisin itse voinut huonommin, kun vauvavuosista olisi selvitty ja ehkä meille on vain tarkoitettu yksi lapsi, joka saa kaiken sen äärettömän rakkauden, jota häntä kohtaan tunnemme. Oli (tai oli olematta) tarkoitus mikä tahansa, niin koen näin jälkikäteen, että olen juuri nyt siinä paikassa, missä minun kuuluukin olla juuri nyt.

Keskenmeno nousee vahvasti ajatuksiin aina näin joulun alla, kun haemme kuusen kotiin. Syytin pitkään itseäni siitä, että aiheutin keskenmenon kantamalla joulukuusen autoon. Todellisuudessa en olisi voinut vaikuttaa asiaan millään tavalla. Niin vain kävi, eikä sille löydy selitystä tai syntipukkia. Hyvä muistutus siitä, että itsellekin on hyvä olla armollinen. Aina silloin tällöin huomaan miettiväni, millaista meidän elämä olisi, jos meitä olisi kolmen sijaan neljä. Ajatus hymyilyttää ja samalla myös vähän kauhistuttaa. Ehkä meitä vielä joskus onkin, jos niin on tarkoitettu. Elämä näyttää. Toisaalta, näinkin on just hyvä. 

<3:llä Jenniina

Odotukset

Tiedätkö sen tunteen, kun tuntuu, että on ihan jumissa? Mun tapauksessa voisi sanoa, että olen jumissa sekä henkisesti että fyysisesti. Fyysisiä jumeja olen yrittänyt avata venyttelemällä ja tanssimalla. Tai no, itse kutsun sitä tanssiksi, mutta todennäköisesti joku muu ehkä päättömäksi heilumiseksi. Sitähän se on, mutta ainakin se auttaa hetkellisesti ja se on mulle tärkeintä. Varmuudeksi kuitenkin laitan verhot kiinni, ettei naapureiden tarvitse tuntea myötähäpeää. Mutta noi henkiset jumit. Niiden avaaminen onkin sitten vähän työläämpää. Ei auta ei pelkkä verhojen kiinni laittaminen.

Vielä kesällä tuntui, että luovuus oli valloillaan ja ajatus oli kristallin kirkas. Nyt tuntuu siltä, että se on sulkeutunut samalla tapaa kuin kukat silloin, kun olosuhteet eivät ole otolliset. Toivottavasti se ei kuitenkaan kuihdu ja kuole pysyvästi. Toinen aika osuva kuvaus vois olla etana, joka vetää päänsä kotelon sisään ja tulee ulos sitten joskus. Luovuus vaatii mulla vapauden tunnetta ja rentoa mieltä. Noh, kumpaakaan ei ole näkynyt vähään aikaan. Olen miettinyt paljon, että miksi musta tuntuu tältä. Vallitsevaa tilannetta voisi syyttää, mutta tällä kertaa katse pitää kyllä kääntää ihan muhun itseeni.

En ole muistanut olla itselleni armollinen. Olen kyllä muistanut asettaa itselleni odotuksia, joiden toteuttaminen on mahdotonta. Pitäisi olla parempi äiti, vaimo, ystävä, työntekijä ja ihminen. Pitäisi tehdä enemmän ja tehokkaammin. Pitäisi olla kauniimpi, hehkeämpi ja ehkä myös notkeampi, jotta en olisi näin jumissa. Niin ja pitäisi olla myös mökki, oma piilopirtti, jossa luovuus pääsisi valloilleen ja mieli lepäisi. Odotan itseltäni luovuutta ja sitä, että tuntisin oloni yhtä vapaaksi ja inspiroituneeksi kuin keväällä. Keväällä, jolloin arki oli aivan erilaista kuin nyt. Tilanne oli aivan eri ja silti soimaan itseäni siitä, etten pysty samaan. Hullua.

Joku on sanonut, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja ne menee ohi, jos ne hyväksyy. Jos niitä jää miettimään, niin niistä muodostuu tunteita. Tunteita, jotka ei ole oikeita. Yritänkin siis olla enemmän läsnä tässä hetkessä ja hyväksyä sen, että ajatuksia tulee ja menee. Jos joku mun ystävistä kertoisi mulle tätä samaa tarinaa, niin muistuttaisin häntä siitä, että hän on riittävä just sellaisena kuin hän on. Hän on riittävä ja rakastettu. Parasta, mitä voin itselleni tehdä tänään, on muistuttaa itseäni tuosta samasta asiasta. Minäkin olen riittävä ja rakastettu. Ja hei, sinäkin olet!

<3:llä Jenniina

Ystävyys

Mä olen viime aikoina miettinyt paljon ystävyyttä. Sitä, miten kiitollinen olen mun rakkaista ystävistä ja sitä, mistä tietää, milloin ystävyyden parasta ennen päiväys on mennyt?

Jouduin muutama viikko sitten tekemään päätöksen, jolla tiesin olevan seurauksia. Tiesin, että päätös joko vahvistaisi tai mahdollisesti päättäisi ystävyyden. Olisinko valmis tekemään päätöksen, jolla voisi olla niinkin raju seuraus, kuin ystävyyden päättyminen? Laittaisinko itseni etusijalle vai luopuisinko kaikesta siitä, minkä eteen olen tehnyt töitä jo pitkään? Laitoin itseni etusijalle, sillä tiesin sen olevan ainut oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Päätöksen seuraus oli odotettavissa, mutta samalla se oli vahvistus sille, mitä olin osannut aavistaa jo pitkään.

Olo on haikea, mutta tietyllä tapaa myös helpottunut. Mulle ystävyys on sitä, että eletään toisen kanssa myötä- ja vastoinkäymisissä. Ollaan läsnä ja annetaan tilaa. Ollaan avoimia ja jaetaan. Mennään tilanteen mukaan ja ymmärretään. Tuetaan ja haastetaan. Ollaan samaa mieltä ja ollaan eri mieltä, mutta aina omina itsenämme. Kun nämä ei toteudu, niin mitä ystävyydelle silloin tehdään? Ikinä ei puhuta siitä, mitä ystävyydelle tehdään sitten, kun ystävyys ei enää tunnu ystävyydeltä. Pitääkö ystävästä luopua kokonaan vai voiko ystävyyssuhde toimia kaverisuhteena? Entä, jos ystävyyssuhde on muuttunut kaverisuhteeksi jo ajat sitten, mutta sillä on edelleen ystävyyssuhteen määritelmä ja odotukset? Pitäisikö ystävyyssuhteet määritellä aina tietyn väliajoin uudestaan, jotta tiedetään, missä mennään? Vaikeita juttuja, joihin olen yrittänyt etsiä vastauksia jo pidemmän aikaa.

Luopuminen vie aikansa, mutta samalla olen niin kiitollinen siitä, että mulla on elämässä ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa kaiken hyvän ja kaiken sen ei niin hyvän, mitä elämällä on tarjota. Olen myös niin kiitollinen siitä, että olen heille sen saman luottamuksen arvoinen. Sosiaalisuudesta ja avoimuudesta huolimatta, mä olen ihminen, joka päästää ihmisiä harvoin kovin lähelle, joten näiden ystävien läsnäolo elämässä tuntuu just nyt erityisen hyvältä ja merkitykselliseltä. Ystävyys on yksi maailman kauneimmista asioista, joten pidetään siitä huolta.

<3:llä Jenniina