Toista kertaa äitinä

Olen nyt vajaa kolme kuukautta saanut olla äiti kahdelle lapselle ja täytyy myöntää, että ollaan joko päästy helpolla pikkumurun kanssa tai sitten osaan nyt toisella kertaa ottaa äitinä vähän rennommin. Ehkä sitä on myös opittu jotain ensimmäisen lapsen vauva-ajoista, ja onhan vauvat myös erilaisia. Muistan, kun kerroin kaverilleni murun ollessa vauva, etten juurikaan nauti pikkuvauva-ajasta vaan odotan sitä, että muru kasvaa vähän isommaksi. Hän ihmetteli sitä, sillä hänellä oli useampi lapsi ja vauva-aika oli hänestä juuri sitä parasta aikaa. Nyt ymmärrän. Näin toisella kertaa vauva-aika tuntuu paljon helpommalta kuin ensimmäisellä kerralla, ja surenkin jo etukäteen sen päättymistä.

Muru oli vauvana huono nukkumaan ja tuntui, että koko ajan oli joku vaihe menossa, vaikka muuten hän olikin varsinainen hymypoika. Tutti ei kelvannut ja unetkin onnistui vaan repussa tai liikkuvissa vaunuissa. Sehän tosin tarkoitti sitä, että tää mama oli tikissä alta aikayksikön, kun vaunuja piti lykkiä ulkona monta tuntia päivässä. Tällä kertaa tutti maistuu ja unetkin sujuvat terassilla pysähtyneissä vaunuissa. Huh! Se, mikä sen sijaan ei ole muuttunut, on se, että koko ajan on joku vaihe päällä. Eikä se toisaalta mikään ihme olekaan, kun katsoo tuota kehityksen määrää. Viime viikolla nyrkeistä oli löytynyt toinen, nyt jo molemmat. Nyt eri vaiheisiin osaa suhtautua ihan eri tavalla, sillä sitä tietää, että kaikki vaiheet menee aikanaan ohi. Oli se sitten päivässä, viikossa tai kuukaudessa. Ennen sen kuuleminen ei lohduttanut yhtään, sillä siinä hetkessä sitä ei osannut katsoa pidemmälle, mutta nyt sen tietäminen rauhoittaa. Kaikki vaiheet menee aikanaan ohi.

Murun kanssa en ikinä tiennyt, mitä tulee seuraavaksi ja miten kauan seuraava vaihe kestää. Kaikki oli uutta ja sitä halusi onnistua niin kovasti. Vauvan hulinoidessa sitä kyseenalaisti itseään ja omia taitojaan, vaikka teki parhaansa. Parempaan ei olisi pystynyt. Sitä halusi niin kovasti onnistua äitiydessä täydellisesti, vaikka kaikki oli uutta ja tuntematonta. Ei täydellistä äitiyttä ja vanhemmuutta ole olemassa. Muistan, että olo oli toisinaan epätoivoinen, kun vauva ei suostunut nukkumaan tai se raivosi tissille, vaikka se selkeästi halusi sitä. Kyyneleet valuivat puolin ja toisin. Mietin, mitä tein väärin. Näin toisella kertaa sitä tietää, ettei sitä tehnyt mitään väärin. Tai varmasti sitä teki paljonkin virheitä, mutta se kuuluu asiaan. Tekemällä oppii ja eri vaiheille ei voi mitään. Riittää, että tekee parhaansa. Aina päikkärit ei suju niin kuin on ajatellut ja välillä vauva itkee, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö sitä olisi omalle lapselle juuri se paras äiti tai isi. Riittää, että tekee parhaansa, pitää vauvasta huolta, on läsnä ja rakastaa.

Täällä vietetään just kolmen kuukauden tiheän imun kautta ja päikkärit on katkonaisia. Yöt hulinoidaan ja päikkäreiden välissä kitistään. Tissi maistuu ja sit taas hetken päästä ei maistu, sit kuitenkin vähän maistuis, muttei kuitenkaan. Tissiraivo on real deal! Tyhjensin kalenterin ja nyt mennään nää päivät pikkumurun ehdoilla. Ens viikolla jo helpottaa ja sit voidaan palata takaisin normaaliin.

Vaikka vauva-aika tuntuu helpommalta kuin ensimmäisellä kerralla ja vaipanvaihtokin sujuu silmät kiinni pimeässä huoneessa keskellä yötä, ei kaksi lasta mene siinä samassa kuin yksi. Huolen määrä on kasvanut potenssiin kaksi, omaa-aikaa ei ole, parisuhdeajasta puhumattakaan. Molemmat lapset vaativat osansa ja taiteilu kahden lapsen ja heidän tarpeidensa välillä on ihan täyttä työtä. Riittämättömyyden tunne on jokapäiväistä eikä se ole lähdössä mihinkään. Edelleen muistutan itseäni joka päivä siitä, että riittää, että teen parhaani, olen läsnä ja rakastan ehdoitta. Ei kannata eikä tarvitse suorittaa. Mulle äitiys on ollut alusta asti luonnollista ja rakastan olla äiti. Olen just se paras äiti meidän lapsille. Joka päivä olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut kokea äitiyden kahdesti. Rakastan mun poikia maailman eniten.

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Rakas 2021

Ihan alkuun haluan sanoa kiitos! Kiitos, että yllätit meidät täysin! Vuosi sitten tähän aikaan kerroin olevani valmis ottamaan vastaan tänä vuonna sen, mitä on tuleva. Että jokin sisälläni sanoo, että tästä vuodesta olisi tulossa tärkeä ja erityinen. Ja niinhän siitä tuli. Sain sinulta enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut pyytää tai toivoa. Teit meidän perheestä täyden. Kolmen sijaan meitä on nyt neljä. Haave, josta olimme jo ehtineet luopua, mutta jota kuitenkin jossain sisälläni yhä salaa toivoin. Osa tämän vuoden haaveista siirtyi tulevalle vuodelle, mutta ei sen väliä. Se kaikkein suurin kuitenkin toteutui tänä vuonna.

Vuosi alkoi vesisateessa drive-inissä. Ei tällä kertaa Mäkkärin jonossa vaan Mehiläisen koronatestauksessa. Kuinkas muutenkaan! Ei mikään kaikista lupaavin alku vuodelle, mutta alku kuitenkin. Kuume ei laskenut ja yskä vei kaikki voimat. Olin aivan loppu. Keho oli väsynyt ja kaikkensa antanut. Syksyn työprojekti oli vaatinut veronsa eikä nuhakuume meinannut millään lähteä pois. Lähes koko tammikuu menikin sairastaessa. Tiesin, että työprojekti tulisi päätökseen helmikuussa, joten mieli alkoi pikku hiljaa suunnitella tulevaa. Hetken lepotauko, akkujen lataus, uusien duunien etsiminen ja reissuun lähteminen. En tiennyt tulevasta, mutta tiesin, että kaikki järjestyisi. Olo oli kuin Toy-Storyn Buzzilla, kohti ääretöntä ja ylös!

Työprojekti päättyi ja seuraavana päivänä ostin raskaustestin. Oireita ei ollut, mutta jotenkin tunsin oloni erilaiseksi. Samanlaiseksi kuin vuonna 2016 ja 2018, kun oli raskaana. Testiin piirtyi kaksi punaista viivaa, olin raskaana. Asia, jonka ei pitänyt olla mahdollista, ainakaan kovinkaan helposti. Raskaus tuli meille täysin yllätyksenä, mutta olimme haltioissamme ja ehkä myös vähän shokissa. Olimmehan jo ehtineet kuopata haaveen toisesta lapsesta. Aika kului kuitenkin nopeasti ja arjen realiteetit iskivät vasten kasvoja. Samalla pelko menetyksestä nousi pintaan. Rento hengähdyshetki muuttui pian stressiksi. Töitä pitäisi löytää samalla kun raskauspahoinvointi vei kaikki voimat.

Aika nopeasti kevätkesällä teimme mieheni kanssa päätöksen siitä, että keskittyisin töiden sijaan omaan hyvinvointiini ennen toisen lapsen tuloa. Päätös oli hyvä, vaikka vähän harmittaakin, etten päässyt todistamaan itselleni sitä, että raskaus ei vaikuttaisi työnsaantiin. Palkkatyön sijaan keskityin opiskeluun ja tein yksittäisiä freelancer-juttuja. Hain pojan aikaisemmin päiväkodista ja nautimme yhdessäolosta. Kävimme jätskillä ja puistossa. Halusin antaa esikoiselle aikaa ja huomiota, jota hän ei vauvan synnyttyä tulisi saamaan yhtä paljon. Nautin olostani ja rakastin kasvavaa vatsaani. Tiesin, että tällä kertaa raskaus tulisi hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen, joten kaikki siihen liittyvä tuntui hyvin ainutkertaiselta ja samalla jollain tapaa myös lopulliselta. Rakastin raskaana oloa kaikista kolotuksista ja pahoinvoinnista huolimatta. Päätös oman ajan ottamisesta oli oikea.

Kesä oli kaunis. Vietimme pitkän kesäloman perheen kanssa ja teimme asioita, joita emme tulisi hetkeen vauvan synnyttyä tekemään. Muistan kuitenkin yksittäiset turhautumisen kyyneleet. Tuleva pelotti, ei vauvavuosi, vaan aika sen jälkeen. Olinhan hypännyt keväällä tyhjän päälle. Miten ja mistä löytäisin paikkani, kun töihin paluu taas koittaa? Luotan kuitenkin edelleen vahvasti siihen, että asiat järjestyvät, kun niiden aika koittaa. Manifestointia, manifestointia.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa tuntenut itseni yksinäiseksi ja irralliseksi. Vallitseva tautitilanne, raskaus sekä työyhteisöstä ja harrastusryhmistä poisjäänti tekivät sen, että vietin päiväni yksin omassa kuplassani, kun muut tietenkin jatkoivat omaa elämäänsä kukin tavallaan. Tunne oli aivan uusi minulle ja sen käsittely on vienyt aikaa.

Loppusyksystä elämämme muuttui, kun saimme pikkumurun ensimmäistä kertaa syliin. Murun 4v sanoin ”Pikkuveikka on parasta, rakkainta ja tärkeintä, mitä tänä vuonna on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. On ollut hienoa huomata, miten hienosti muru on ottanut pikkumurun vastaan ja osaksi meidän perhettä. On ollut myös hienoa seurata murun kasvua, sillä tuntuu, että hän kehittyy niin huimaa vauhtia. Äidin pienestä pojasta on tullut jo niin iso. Välillä iltaisin kömmin hänen viereensä ja katselen hänen nukkuvan. Halaan ja silitän otsaa. Ihan kuten pienenä. En voi uskoa, miten nopeasti aika kuluu. Pyyhin kyyneleeni hänen Avengers peittoonsa ja suukotan poskelle. Toivotan hyvää yötä ja kerron, että äiti rakastaa maailman eniten. Hereillä ollessaan hän aina sanoo, että ”Äiti, sä olet jo sanonut noin sata kertaa”. Niin olen. Ja aion kertoa jatkossakin joka päivä.

Kiitos vuosi 2021, kun teit meidän haaveista totta. Olen kiitollinen. Olit meille hyvä ja kiltti, vaikka maailman tilanne olikin mitä oli. Olemme saaneet kaiken, minkä tarvitsemme elääksemme onnellista ja hyvää arkea. Rakkautta ja lämpöä. Perhe, jonka kanssa nauraa, ja johon turvautua huonoina hetkinä. Läheiset, joita näimme aivan liian vähän, mutta joiden tiedämme olevan tukenamme niin arjessa kuin elämän suurissa käänteissäkin. Koti, jossa olemme viettäneet aikaa enemmän kuin ikinä. Kiitos vuosi 2021, kun annoit meille muistoja, joita voimme muistella vielä pitkään. Kiitos vuosi 2021, kun tiesit paremmin kuin me itse.

Vuosi 2021 olit yllätyksellinen, mutta myös samalla vähän liian yksinäinen makuuni. Vuodelle 2022 toivon sitä, että pysymme terveinä ja voimme vihdoin tavata läheisiämme vapaasti ilman pelkoa sairastumisesta. Toivon myös uusia kohtaamisia. Kahvitreffejä muiden äitien kanssa. Nyt lattemaman arki on lähinnä painottunut take-away kahviin omalla terassilla vaunuja hytkyttäessä. Toivon, että pääsemme perheen kanssa reissuun ja pojat pääsevät kastelemaan varpaansa lämpimään meriveteen palmujen alla. Toivon myös, että löydän tieni takaisin joogamatolle ja futiskentälle, sillä kaipaan niitä. Toivon, että haaveeni ja toiveeni liittyen töihin toteutuvat ja pääsen toteuttamaan itseäni. Aluksi äitiysvapaan ohella ja loppuvuodesta kokopäiväisesti. Toivon, että olen ensi vuonna tähän aikaan yhtä onnellinen kuin olen juuri nyt, että meidän arki olisi vähintään yhtä hyvää ja onnellista kuin tänä vuonnakin. Uskallankohan viimeiseksi toiveeksi kertoa sen, että toivon, että elämä tietäisi jälleen ensi vuonna paremmin sen, mitä tarvitsen? Oli se sitten mitä tahansa. Olen jälleen valmis!

Mitä sä toivot ensi vuodelta?

Vuoden 2021 lisäksi haluan kiittää myös sinua, joka olet löytänyt tänä vuonna tiesi mun blogiin. Palataan ensi vuonna uusin jutuin!

Hyvää Uutta Vuotta 2022 kaikille!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Synnytyskertomus

Pikkumuru syntyi keskiviikkona 27.10.2021 klo 17.18. Vauhdilla ja yllättäen.

Heräsin aamulla puoli kuudelta siihen, että jotain valuu sänkyyn. Ajattelin ensiksi, että se on hikeä, sillä paketin lupauksista huolimatta patjansuojus ei ollut kovin ”miellyttävä ja hiostamaton”. Nousin sängystä ja matkalla vessaan totesin miehelleni, että valun lapsivettä ellei sitten lantionpohjan lihakset falskaa ja pahasti. Laitoin siteen ja siirryin alakertaan, jotta esikoinen ei heräisi. Hiiviskelystä huolimatta hän heräsi ja kysyi, että syntyykö veikka nyt. Totesin, ettei vielä, mutta lähipäivinä varmasti. Enpä olisi uskonut, että iltapäivällä meillä olisi veikka sylissä.

Soitin Naistenklinikalle ja he pyysivät näytille päivystykseen klo 12, sillä supistukset eivät olleet vielä alkaneet. Vein pojan kasiksi hoitoon housut märkänä, sillä autosta noustessa lapsivettä valahti sitten kerralla vähän enemmän pöksyihin. Onneksi oli pyyhe alla, ettei uudet beiget nahkapenkit saaneet uutta väritystä. Sanoin heipat murulle ja halattiin pitkään. Tässä vaiheessa olin lähes varma, että näkisimme vielä iltapäivällä, sillä oloni oli täysin normaali lapsiveden valumista lukuunottamatta.

Kotona kulutin aikaa istuskelemalla jumppapallon päällä ja katsomalla Netflixiä. Laitoin Tens-laitteen päälle, vaikkei supistuksia vielä tullutkaan. Ruokaa ei tehnyt mieli, mutta yritin silti syödä jotakin. Jääkaapista löytyi edellisen päivän pizzan jämät, jotka söin ajatellen, etten saa ruokaa vähään aikaan. Ajattelin, että ostan sitten iltapäivällä sairaalan kanttiinista kahvin ja sämpylän, kun tutkimus olisi ohi. Ei tarvinnut ostaa.

Rajoituksista johtuen menin päivystykseen yksin. Odottelin hetken vuoroani aulassa, kunnes vuoronumeroni välähti taululle. Hoitaja kyseli perustiedot ja syyn tulooni. En uskaltanut istua vaalealle kangastuolille, sillä tiesin, että noustessa saattaisi valahtaa loputkin lapsivedet. Ilmoittautumisen jälkeen odottelin vuoroani tutkimushuoneeseen aulassa. Odottelu kesti pidempään kuin oli kuvitellut, sillä kyseisenä päivänä oli paljon ruuhkaa. Istuuduin ja noustessani vessaan tunsin loppujenkin lapsivesien holahtavan housuihin. Mietin hetken, että mitä teen. Siinä sitten ihan muina naisina nojailin tolppaan mahdollisimman huomaamattomasti, sillä aula oli täynnä ihmisiä ja minulla oli housut, sukat ja kengät täynnä lapsivettä. Onneksi sentään housut oli mustat. Rohkaistuin ja menin tiskille uudestaan. Kysyin, olisiko heillä vaihtohousuja. Sain sukat kaupan päälle. Vaatteet vaihdettuani tuli minun vuoroni päästä tutkimukseen.

Käyrillä

Tutkimushuoneessa pääsin käyrille ja minulle tehtiin sisätutkimus. Kello oli tässä vaiheessa jotain puoli yhden ja yhden välillä. Kohdunkaulaa oli 2cm jäljellä ja kohdunsuu oli auki yhdelle sormelle. Kätilö totesi, että pääsen kotiin, mikäli käyrät on ok ja streptokokki näyte negatiivinen. Vastaus tulisi tunnin kuluttua. Käyrillä maatessa tunsin ensimmäiset supistukset. Reilu tunnin kuluttua kätilö tuli takaisin ja totesi, että minut siirretään käynnistämisyksikköön antibioottitipalle, sillä näyte oli positiivinen. Tässä vaiheessa supistukset olivat voimistuneet huomattavasti ja niitä tuli säännöllisesti. Pyysin uutta sisätutkimusta. Kohdunkaulaa ei ollut enää jäljellä ja nyt olin auki kahdelle sormelle. Soitin miehelleni, että jäämme sairaalaan.

Siirryimme yläkertaan käynnistysosastolle, jossa odottelimme huoneemme siivousta. Supistukset tulivat niin voimakkaina, että tuntui ettei jalat kanna. Vielä kuitenkin hymyilytti. Minulle laitettiin antibioottitippa, jonka pitäisi vaikuttaa 4h ennen lapsen syntymää. Tens-laite jyskytti koko ajan selässäni. 1,5 tunnin makoilun jälkeen pyysin uutta sisätutkimusta, sillä supistuksia oli tullut hyvin säännöllisesti ja ne olivat todella voimakkaita. Olin neljä senttiä auki ja kätilö (tai ehkä hoitaja?) alkoi järjestellä minulle paikkaa synnytysosastolta. Hän kysyi, mitä mieltä olisin vesisynnytyksestä, sillä olin kertonut toivovani lääkkeetöntä kivunlievitystä ja mahdollisimman luonnollista synnytystä. Totesin, että käy enemmän kuin hyvin! Pakattiin kimpsut ja kampsut ja siirryttiin alakertaan synnytysosastolle ammeelliseen huoneeseen.

Synnytyksen jälkeen

Kätilö laittoi ammeen veden valumaan, jonka jälkeen minut laitettiin takaisin käyrille. Kätilömme oli aivan mahtava. Tulimme heti hyvin juttuun ja tuntui, että hän tiesi tasan tarkkaan, millaista synnytystä olin toivonut. Edelleen ihmettelen sitä, sillä kaikki eteni niin nopeasti, että en edes muistanut antaa Synnytystoiveeni-paperia hänelle luettavaksi. Käyrille laittamisen jälkeen kätilömme teki minulle jälleen sisätutkimuksen, sillä aloin tuntea paineen tunnetta. Olin yhdeksän senttiä auki. Kätilö totesi, että vauva syntyy just. Ammeen vesikin oli juuri sopivasti ehtinyt valua.

Kello oli vähän yli viisi, kun siirryin ammeeseen. Löysin hyvän kylkiasennon ja totesin naisellisesti, että ”nyt tulee kakka tai sitten tää lapsi syntyy”. Kuusi minuuttia ja neljä ponnistusta. Sitten hän oli sylissä. Silmät turvonneina kiinni, iho sinisenä ja posket mustelmilla. Silti niin kaunis. Meidän täydellinen pieni poika. 49,5 cm ja 3716g täyttä rakkautta.

Pikkumuru

Kun olin saanut itseni kammettua ammeesta takaisin sänkyyn (mikä tuntui siinä hetkessä synnytystäkin vaikeammalta ponnistukselta), pikkumuru pääsi tissille. Hän ymmärsi heti, mistä on kyse ja tarrasi tissiin kiinni. Sain synnyttää istukan rauhassa, joskin oksitosiinin avulla. Muuten synnytys meni täysin luomuna kuten olin toivonutkin. Sain pari tikkiä ja kehun siitä, miten hienosti minut oli tikattu edellisessä synnytyksessä. Kuin uusi kuulemma! Nauratti.

Kätilö lähti hoitamaan muita synnytyksiä ja hakemaan meille iltapalaa. Saimme tutustua rauhassa uuteen perheenjäseneemme, sillä kätilöillä oli kädet täynnä muiden salien kanssa. Puoli kasin maissa saimme iltapalaa ja pääsin suihkuun. Pikkumuru punnittiin ja mitattiin. Kätilön vuoro oli päättymässä. Halattiin ja kiitettiin. Tirautin myös muutaman kyyneleen. Synnytyksen kestoksi merkittiin 3 tuntia ja 9 minuuttia. Olen niin kiitollinen meidän kätilölle Emmille ja kaikille meitä hoitaneille työntekijöille Naistenklinikalla. En olisi voinut toivoa parempaa synnytyskokemusta. Kaiken kruunasi se, että saimme kuulla pääsevämme toivomaamme perhepesähotelliin. Taisin taas tirauttaa muutaman kyyneleen.

Yhdeksän jälkeen siirryimme synnytysosastolta odotushuoneeseen, sillä sairaalassa pitää olla vähintään kuusi tuntia synnytyksen jälkeen. Mieheni haki meille sushia, sillä olin himoinnut sitä alkuraskaudesta saakka kuten varmasti puolet raskaana olevista. Puoli kahdeltatoista siirryimme autolla viereiseen Scandiciin ja kirjauduimme sisään hotelliin. Hotellisänky houkutti, vaikka tiesinkin, että tulevina öinä (lue: vuosina) ei unet enää kovin palauttavia olekaan. Lopulta vietimme kaksi yötä perhepesässä, jonka jälkeen pääsimme isoveikan luokse kotiin. Ikävä oli valtava!

Isoveikan sylissä

Synnytys oli täysin erilainen kuin esikoisen kanssa, mutta jälleen yhtä voimaannuttava ja kaunis kokemus. Keho ja mieli pystyy parhaimmillaan ihmeellisiin asioihin.

<3:llä Jenniina

IG: jenniinaemilja

Lokakuu

Laskettuun aikaan on alle kuukausi ja äitiyslomaa on takana viikko. Viikot vilisee silmissä ja tuntuu, että aina on perjantai. En ole vielä ihan sisäistänyt sitä, että pikkumuru voi olla täällä jo huomenna, mikäli hänellä on kiire maailmaan. Odotan häntä maailmaan jo malttamattomana, mutta samalla nautin salaa vielä hetken tästä kaikesta helppoudesta. Antaa hänen kasvaa ja kehittyä vielä hetki. Tosin, mikäli pikkumuru viihtyy vatsassa yhtä pitkään kuin veljensä, niin saan nauttia vielä ihan tuskastumiseen saakka.

Vois kuvitella, että olisin äitiysloman ensimmäisen viikon jälkeen levännyt ja virkeä. Noup, ei. Tää viikko on ollut aika väsynyt, sillä muru on reagoinut mun äitiysloman alkuun aika vahvasti. Hän kun haluaisi vaan olla äidin kanssa kotona, vaikka nauttiikin hoidossa olosta suunnattomasti. Osasin odottaa jotakin tällaista, mutta en ehkä kuitenkaan ihan näin vahvaa vastustelua. Neljä aamua viidestä on ollut yhtä taistelua hoitoon jätettäessä ja harmitus syntyy ihan kaikesta. Välillä itkee hän ja välillä itken minä. Eilen itkettiin molemmat. Hän jäi huutamaan äitiä hoitajan syliin ja minä purskahdin itkuun heti hoidon ulko-oven sulkeuduttua. Parastahan tässä on se, että luulen, että tää on vasta alkusoittoa tulevalle. Jos sulla on vinkkejä herkästä esikoisesta ja vauvan tulosta taloon, niin bring them on!

Loppuraskauden väsymys alkaa selkeästi näkyä silmistä, sillä kävin ostamassa dödön ja sain myyjältä kaupan päälle concelearin tummia silmän alusia varten. Lisäksi havahduin ensimmäistä kertaa tällä viikolla siihen, että naapurit kyselevät vointiani. Mietinpähän vaan, että miltä mahdan näyttää sitten marraskuun alussa, mikäli tää menee kovasti yliajalle. Ehkä ihan hyvä, että näpyttelin menemään pari päivää sitten Kicksin kosmetiikatilauksen. Neuvolalääkärin mukaan vielä ei ole mitään merkkejä siitä, että pikkumuru olisi tulossa lähiaikoina, vaikka pää on kuulemma jo ihan kosketusetäisyydellä. Kiitollisena kannan häntä just niin pitkään kuin on tarve, sillä tiedän, että hänellä on vatsassa hyvät oltavat. Hän kasvaa keskikäyrällä, liikkuu paljon ja syke on tasainen.

Väsymyksen lisäksi alkuraskaudesta tuttu päivittäinen huoli on palannut. Huomaan kuulostelevani vatsan liikkeitä monta kertaa päivässä ja miettiväni, onko hänellä kaikki hyvin. Etenkin aamuisin herätessä huoli on suurimmillaan, sillä pelkään litistävänä pikkumurun vatsaan nukkuessani. En oikeasti edes tiedä, onko se mahdollista, mutta silti havahdun öisin puoliunessa kuulostelemaan vatsan liikkeitä. Muistan, että sama huoli nosti päätään viimeisillä viikoilla myös murua odottaessa, joten tää kuulunee asiaan.

Muru on ehkä jollain tapaa alkanut sisäistää sitä, että pikkuveli on oikeasti tulossa, ettei tää ollutkaan mikään vitsi. Huomaan, että hän kaipaa tavallista(kin) enemmän aikaa äidin kanssa. Tällä viikolla ollaan leikitty paljon, pelattu lasten Muuttuvaa labyrinttia ja Afrikan tähteä, katsottu Pikku Kakkosta kainalokkain ja nukuttu yöt nenät vastakkkain. Enkä vaihtais hetkeäkään pois.

Väsymyksestä, taisteluista ja huolesta huolimatta tässä viikossa on ollut niin paljon hyvää. Yhteisten hetkien lisäksi rakastan syksyä. Ruskaa ja leijailevia vaahteran lehtiä. Raikasta ja kirpakkaa ilmaa. Aurinkoa, joka vielä lämmittää ja sadetta, joka raikastaa. Nautin pimenevistä illoista ja siitä, että herätessä katuvalot valaisevat kauniisti kotikadun. Siitä, että kohta voi aloittaa glögikauden ja laittaa pihavalot terassin luumupuuhun. Ja nythän voi, nyt on kauan odotettu lokakuu!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Kuulumisia

Toinen kolmannes vaihtui viime viikolla viimeiseen kolmannekseen. Samalla kesäloma päättyi ja arki alkoi. Kesäloma oli täydellinen. Täynnä iloa ja onnea. Vietettiin loma hyvin tiiviisti perheen kesken ja nautin joka hetkestä. Tai no pari auton lataukseen (auton lataukseen, jep!) liittyvää hetkeä olisi saanut jäädä kokematta, mutta niistäkin jäi näin jälkikäteen ajateltuna ihan hauskat lomamuistot. Tulipahan todistettua, että Tahkolta Helsinkiin voi tosiaan matkustaa perinteisen kuuden tunnin sijaan jopa 13.5 tuntia. Ehkä ennätys sekin, joka naurattaa näin jälkikäteen, mutta silloin oli kyllä hymy pyllyssä.

Mennyt, pitkä kesäloma tuntui erityiseltä, kun tiedettiin, että se tulee olemaan viimeinen kesäloma tällä poppoolla. Tehtiin ja nähtiin paljon. Mentiin ilman aikatauluja ja syötiin jätski päivässä. Muru oppi kirjoittamaan oman nimensä ja sukeltamaan ihan itse. Käytiin Tahkolla, Lintsillä, Flamingossa ja Korkeasaaressa. Vietettiin aikaa mökillä, uitiin ja suppailtiin. Saunottiin Rantasalmella ja syötiin lörtsyt Savonlinnassa. Juotiin aamukahvit Porkkalanniemessä ja tutustuttiin kalkkunaan kotieläinpuistossa. Yövyttiin Sauvossa satumetsässä ja retkeiltiin tonttupolulla. Vietettiin Helsinki-päivää, matkustettiin metrolla ja ratikalla. Istuttiin Aku Ankan autossa ja ihmeteltiin Pertsaa ja Kilua leffateatterissa. Leikittiin palomiehiä ja Fin-Hemsiä. Otettiin myös iisiä ja nukuttiin olkkarin lattialla patjoilla. Kaikki on just nyt vaan tosi helppoa, kun muru on jo niin iso. Olo loman jälkeen on onnellinen ja odottava.

Kesäloma osui onneksi toiseen kolmannekseen, joka meni kokonaisuudessaan melko kevyesti, vaikka helteet puskivatkin päälle kesä-heinäkuussa. Energiaa riitti, kunhan ruokaa ja vettä oli tarjolla säännöllisesti. Aina ei ihan ollut, joten muutamat nälkäkiukkuhetketkin koettiin, mutta melko vähällä päästiin niidenkin osalta. Askelia tuli helposti yli 20 000 päivässä eikä vatsa juurikaan painanut. Sokerirasitustestin tulokset olivat erinomaiset, mikä oli omalla tavallaan helpotus, sillä murua odottaessa sain raskausdiabetes diagnoosin paastoarvon ollessa rajalla. Vatsa on kasvanut selkeästi nopeammin kuin esikoista odottaessa, mikä alkaa nyt viimeiselle kolmannekselle näkyä ja todella tuntua. Nukkuminen on ollut toisinaan aika hankalaa, sillä vasen lonkka on herätessä aina ihan jumissa. Odotan innolla sitä, että voin taas nukkua miten päin haluan. Voi tosin olla, että talven pimeinä tunteina toivon, että saan vaan ylipäätään nukkua. Juoksuaskeleet eivät enää onnistu ilman pelkoa siitä, että pissat on kohta housussa. Tää on yksi asia, mistä mulla ei ollut esikoista odottaessa mitään tietoa. Niin ja se närästys, Renniet kulkee aina laukussa mukana. Toisinaan tunnen itseni kieltämättä vähän mummoksi, mutta se kuulunee asiaan.

Ekaan kolmannekseen verrattuna toinen kolmannes oli helppo, sillä pahoinvointia ei juurikaan ollut. Saa nähdä, mitä vika kolmannes tuo tullessaan. Pesänrakennusvietti on selkeästi herännyt ja lähes kaikki tavarat alkaa olla hankittuna. Vielä pitäisi hoitaa kantoreppu, vakuutukset ja muutama kodin juttu kuntoon ennen pikkumurun syntymää. Valehtelisin myös, jos väittäisin ettei tulevat kuukaudet ja synnytys yhtään mietitytä. Pahentunut koronatilanne antaa ihan oman mausteensa koko juttuun. Olisi niin ihana nähdä ystäviä ja mennä harrastamaan, mutta toistaiseksi olen ollut todella varovainen niiden suhteen. Olemmekin sopineet useamman menevän ystäväni kanssa, että nähdään sitten, kun tilanne rauhoittuu. Siihen asti mennään videopuheluilla ja ääniviesteillä. Kurjaa, mutta tässä tilanteessa varmastikin se paras vaihtoehto. Tunsin pitkään huonoa omatuntoa asiasta, mutta oli kiva huomata, että ystävänikin olivat sitä mieltä, että parempi ottaa etäisyyttä kuin ottaa riskiä tartunnasta.

Tulevat kuukaudet tulen siis viettämään varmasti aikalailla kotihiirenä, mutta tänään kalenteriin on pitkästä aikaa merkitty sovittu meno. Tänään on nimittäin viikon 30-32 neuvola, jossa pääsen kuulemaan pitkästä aikaa pikkumurun sydänäänet. Toivottavasti pikkumurulla on vatsassa kaikki hyvin, sillä äiti voi ainakin toistaiseksi hyvin!

<3:llä Jenniina