Lokakuu

Laskettuun aikaan on alle kuukausi ja äitiyslomaa on takana viikko. Viikot vilisee silmissä ja tuntuu, että aina on perjantai. En ole vielä ihan sisäistänyt sitä, että pikkumuru voi olla täällä jo huomenna, mikäli hänellä on kiire maailmaan. Odotan häntä maailmaan jo malttamattomana, mutta samalla nautin salaa vielä hetken tästä kaikesta helppoudesta. Antaa hänen kasvaa ja kehittyä vielä hetki. Tosin, mikäli pikkumuru viihtyy vatsassa yhtä pitkään kuin veljensä, niin saan nauttia vielä ihan tuskastumiseen saakka.

Vois kuvitella, että olisin äitiysloman ensimmäisen viikon jälkeen levännyt ja virkeä. Noup, ei. Tää viikko on ollut aika väsynyt, sillä muru on reagoinut mun äitiysloman alkuun aika vahvasti. Hän kun haluaisi vaan olla äidin kanssa kotona, vaikka nauttiikin hoidossa olosta suunnattomasti. Osasin odottaa jotakin tällaista, mutta en ehkä kuitenkaan ihan näin vahvaa vastustelua. Neljä aamua viidestä on ollut yhtä taistelua hoitoon jätettäessä ja harmitus syntyy ihan kaikesta. Välillä itkee hän ja välillä itken minä. Eilen itkettiin molemmat. Hän jäi huutamaan äitiä hoitajan syliin ja minä purskahdin itkuun heti hoidon ulko-oven sulkeuduttua. Parastahan tässä on se, että luulen, että tää on vasta alkusoittoa tulevalle. Jos sulla on vinkkejä herkästä esikoisesta ja vauvan tulosta taloon, niin bring them on!

Loppuraskauden väsymys alkaa selkeästi näkyä silmistä, sillä kävin ostamassa dödön ja sain myyjältä kaupan päälle concelearin tummia silmän alusia varten. Lisäksi havahduin ensimmäistä kertaa tällä viikolla siihen, että naapurit kyselevät vointiani. Mietinpähän vaan, että miltä mahdan näyttää sitten marraskuun alussa, mikäli tää menee kovasti yliajalle. Ehkä ihan hyvä, että näpyttelin menemään pari päivää sitten Kicksin kosmetiikatilauksen. Neuvolalääkärin mukaan vielä ei ole mitään merkkejä siitä, että pikkumuru olisi tulossa lähiaikoina, vaikka pää on kuulemma jo ihan kosketusetäisyydellä. Kiitollisena kannan häntä just niin pitkään kuin on tarve, sillä tiedän, että hänellä on vatsassa hyvät oltavat. Hän kasvaa keskikäyrällä, liikkuu paljon ja syke on tasainen.

Väsymyksen lisäksi alkuraskaudesta tuttu päivittäinen huoli on palannut. Huomaan kuulostelevani vatsan liikkeitä monta kertaa päivässä ja miettiväni, onko hänellä kaikki hyvin. Etenkin aamuisin herätessä huoli on suurimmillaan, sillä pelkään litistävänä pikkumurun vatsaan nukkuessani. En oikeasti edes tiedä, onko se mahdollista, mutta silti havahdun öisin puoliunessa kuulostelemaan vatsan liikkeitä. Muistan, että sama huoli nosti päätään viimeisillä viikoilla myös murua odottaessa, joten tää kuulunee asiaan.

Muru on ehkä jollain tapaa alkanut sisäistää sitä, että pikkuveli on oikeasti tulossa, ettei tää ollutkaan mikään vitsi. Huomaan, että hän kaipaa tavallista(kin) enemmän aikaa äidin kanssa. Tällä viikolla ollaan leikitty paljon, pelattu lasten Muuttuvaa labyrinttia ja Afrikan tähteä, katsottu Pikku Kakkosta kainalokkain ja nukuttu yöt nenät vastakkkain. Enkä vaihtais hetkeäkään pois.

Väsymyksestä, taisteluista ja huolesta huolimatta tässä viikossa on ollut niin paljon hyvää. Yhteisten hetkien lisäksi rakastan syksyä. Ruskaa ja leijailevia vaahteran lehtiä. Raikasta ja kirpakkaa ilmaa. Aurinkoa, joka vielä lämmittää ja sadetta, joka raikastaa. Nautin pimenevistä illoista ja siitä, että herätessä katuvalot valaisevat kauniisti kotikadun. Siitä, että kohta voi aloittaa glögikauden ja laittaa pihavalot terassin luumupuuhun. Ja nythän voi, nyt on kauan odotettu lokakuu!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Kuulumisia

Toinen kolmannes vaihtui viime viikolla viimeiseen kolmannekseen. Samalla kesäloma päättyi ja arki alkoi. Kesäloma oli täydellinen. Täynnä iloa ja onnea. Vietettiin loma hyvin tiiviisti perheen kesken ja nautin joka hetkestä. Tai no pari auton lataukseen (auton lataukseen, jep!) liittyvää hetkeä olisi saanut jäädä kokematta, mutta niistäkin jäi näin jälkikäteen ajateltuna ihan hauskat lomamuistot. Tulipahan todistettua, että Tahkolta Helsinkiin voi tosiaan matkustaa perinteisen kuuden tunnin sijaan jopa 13.5 tuntia. Ehkä ennätys sekin, joka naurattaa näin jälkikäteen, mutta silloin oli kyllä hymy pyllyssä.

Mennyt, pitkä kesäloma tuntui erityiseltä, kun tiedettiin, että se tulee olemaan viimeinen kesäloma tällä poppoolla. Tehtiin ja nähtiin paljon. Mentiin ilman aikatauluja ja syötiin jätski päivässä. Muru oppi kirjoittamaan oman nimensä ja sukeltamaan ihan itse. Käytiin Tahkolla, Lintsillä, Flamingossa ja Korkeasaaressa. Vietettiin aikaa mökillä, uitiin ja suppailtiin. Saunottiin Rantasalmella ja syötiin lörtsyt Savonlinnassa. Juotiin aamukahvit Porkkalanniemessä ja tutustuttiin kalkkunaan kotieläinpuistossa. Yövyttiin Sauvossa satumetsässä ja retkeiltiin tonttupolulla. Vietettiin Helsinki-päivää, matkustettiin metrolla ja ratikalla. Istuttiin Aku Ankan autossa ja ihmeteltiin Pertsaa ja Kilua leffateatterissa. Leikittiin palomiehiä ja Fin-Hemsiä. Otettiin myös iisiä ja nukuttiin olkkarin lattialla patjoilla. Kaikki on just nyt vaan tosi helppoa, kun muru on jo niin iso. Olo loman jälkeen on onnellinen ja odottava.

Kesäloma osui onneksi toiseen kolmannekseen, joka meni kokonaisuudessaan melko kevyesti, vaikka helteet puskivatkin päälle kesä-heinäkuussa. Energiaa riitti, kunhan ruokaa ja vettä oli tarjolla säännöllisesti. Aina ei ihan ollut, joten muutamat nälkäkiukkuhetketkin koettiin, mutta melko vähällä päästiin niidenkin osalta. Askelia tuli helposti yli 20 000 päivässä eikä vatsa juurikaan painanut. Sokerirasitustestin tulokset olivat erinomaiset, mikä oli omalla tavallaan helpotus, sillä murua odottaessa sain raskausdiabetes diagnoosin paastoarvon ollessa rajalla. Vatsa on kasvanut selkeästi nopeammin kuin esikoista odottaessa, mikä alkaa nyt viimeiselle kolmannekselle näkyä ja todella tuntua. Nukkuminen on ollut toisinaan aika hankalaa, sillä vasen lonkka on herätessä aina ihan jumissa. Odotan innolla sitä, että voin taas nukkua miten päin haluan. Voi tosin olla, että talven pimeinä tunteina toivon, että saan vaan ylipäätään nukkua. Juoksuaskeleet eivät enää onnistu ilman pelkoa siitä, että pissat on kohta housussa. Tää on yksi asia, mistä mulla ei ollut esikoista odottaessa mitään tietoa. Niin ja se närästys, Renniet kulkee aina laukussa mukana. Toisinaan tunnen itseni kieltämättä vähän mummoksi, mutta se kuulunee asiaan.

Ekaan kolmannekseen verrattuna toinen kolmannes oli helppo, sillä pahoinvointia ei juurikaan ollut. Saa nähdä, mitä vika kolmannes tuo tullessaan. Pesänrakennusvietti on selkeästi herännyt ja lähes kaikki tavarat alkaa olla hankittuna. Vielä pitäisi hoitaa kantoreppu, vakuutukset ja muutama kodin juttu kuntoon ennen pikkumurun syntymää. Valehtelisin myös, jos väittäisin ettei tulevat kuukaudet ja synnytys yhtään mietitytä. Pahentunut koronatilanne antaa ihan oman mausteensa koko juttuun. Olisi niin ihana nähdä ystäviä ja mennä harrastamaan, mutta toistaiseksi olen ollut todella varovainen niiden suhteen. Olemmekin sopineet useamman menevän ystäväni kanssa, että nähdään sitten, kun tilanne rauhoittuu. Siihen asti mennään videopuheluilla ja ääniviesteillä. Kurjaa, mutta tässä tilanteessa varmastikin se paras vaihtoehto. Tunsin pitkään huonoa omatuntoa asiasta, mutta oli kiva huomata, että ystävänikin olivat sitä mieltä, että parempi ottaa etäisyyttä kuin ottaa riskiä tartunnasta.

Tulevat kuukaudet tulen siis viettämään varmasti aikalailla kotihiirenä, mutta tänään kalenteriin on pitkästä aikaa merkitty sovittu meno. Tänään on nimittäin viikon 30-32 neuvola, jossa pääsen kuulemaan pitkästä aikaa pikkumurun sydänäänet. Toivottavasti pikkumurulla on vatsassa kaikki hyvin, sillä äiti voi ainakin toistaiseksi hyvin!

<3:llä Jenniina

Odottamaton yllätys

No tässähän kävi nyt niin, että meille tulee vauva. Asia, jota en meinannut millään uskoa, kun näin haaleat viivat raskaustestissä viime talvena. Tein varmasti kymmenen eri testiä viikon aikana ja kerta kerralta viiva vain vahvistui. Eihän meidän pitänyt saada vauvoja ilman lapsettomuushoitoja. Eihän minun pitänyt pystyä tulla raskaaksi ilman lääkkeitä. Niin siinä kuitenkin kävi. Täysin yllättäen ja varoittamatta olinkin yhtäkkiä raskaana. Asia, jota ei osattu millään tapaa odottaa, mutta mikä kuitenkin hetken sulattelun jälkeen tuntui juuri oikealta.

En aluksi meinannut uskoa asiaa ja pelkäsin keskenmenoa, sillä edellinen raskaus päättyi keskenmenoon viikolla 8. Silloin olimme uskaltaneet iloita raskaudesta heti alkumetreistä saakka. Olimme ehtineet ajatella jo tulevaa, sitä hetkeä, kun meitä onkin kolmen sijaan neljä. Tässä raskaudessa kaikki oli toisin, sillä menettämisen pelko oli suuri. En halunnut joutua kokemaan samanlaista tuskaa, mitä aiempi keskenmeno aiheutti. Ilman jäätävää pahoinvointia ja särkeviä tissejä en varmasti olisi edes muistanut olevani raskaana, sillä en antanut itselleni juurikaan lupaa ajatella asiaa. Arki jatkui kuten ennenkin, emme suunnitelleet tulevaa tai miettineet sitä, millaista elämä on sitten, kun meitä on neljä. Viikot vierivät ja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen uskalsin alkaa kääntämään katsetta kohti tulevaa. Nyt ollaan suurin piirtein puolivälissä ja raskaus on todella konkretisoitunut kasvavan vatsan myötä. Emme voisi olla onnellisempia ja kiitollisempia tulevasta perheenlisäyksestä.

Alkuraskauden hormonimyrsky herätti itselle paljon kysymyksiä ja huolenaiheita, joita en ollut osannut odottaa. Mietin alussa paljon sitä, voiko pitkään pitkään ja hartaudella tehtyä lasta ja yllättäen alkunsa saanutta lasta rakastaa yhtä paljon. Riittääkö molemmille rakkautta ja tuleeko jommasta kummasta suosikki. Nyt voin kuitenkin omalta kohdaltani voin sanoa sen, että raskauden edetessä olen huomannut sen, että huoleni olivat turhia. Rakkautta riittää. On ollut ihana nähdä, miten meidän kolmen hengen perheestä on jo nyt tullut neljän hengen perhe, vaikka neljäs jäsen on vasta vatsassa kasvamassa.

Pohdin myös sitä, miten oudolta tuntuu olla pöydän toisella puolella. Olemme käyneet läpi pitkän lapsettomuuden, lapsettomuushoidot ja keskenmenon. Nyt yhtäkkiä olinkin se, joka kertoi tulleensa yllättäen raskaaksi. Muistan aina sen, miten pahalta ja epäreilulta tuntui, kun joku kertoi tulleensa raskaaksi, saati sitten yllättäen. Se tuntui vielä kymmenen kertaa pahemmalta. Nyt ymmärrän sen, etteikö raskaus olisi heidän kohdallaan ollut silti toivottu, odotettu tai haluttu. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta toivon, että joku tämän postauksen myötä ymmärtää sen.

Tulen varmasti aina jollain tapaa määrittelemään itseni lapsettomaksi, vaikka haaveemme lapsista lopulta toteutui. Kokemus lapsettomuudesta oli pitkään niin voimakas ja kokonaisvaltainen, että se tulee aina olemaan osa minua. Tänään kuitenkin päästin irti jostain määrittelemättömästä, sillä uskalsin vihdoin soittaa Lisääntymislääketieteelliseen yksikköön ja poistaa meidät hoitolistalta, jossa olemme olleet kirjoilla vuodesta 2015. Hoitaja onnitteli meitä ja toivotti hyvää kesää. Itkuhan siinä tuli.

Meidät elämä yllätti isosti ja onnellisesti juuri silloin, kun osasimme sitä vähiten odottaa. Huomenna pääsen taas kuuntelemaan tuon ihmeellisen yllätyksen sydänääniä.

<3:llä Jenniina

Joulukuusi

Kaks vuotta sitten tähän aikaan me käytiin ostamassa joulukuusi. Seuraavana päivänä siitä alkoi verenvuoto. Toivoin, että kyse olisi vain pienestä verenvuodosta, joka neuvolan puhelinpalvelun mukaan saattoi olla täysin vaaratonta. Aika nopeasti kuitenkin huomasin, ettei kyse ollut normaalista vuodosta. Olin saanut keskenmenon. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, niin meillä olisi nyt kotona pikkusisko tai pikkuveli kuusessa roikkuvan lasienkelin sijaan. En kuitenkaan jossittele, sillä meidän perhe on täydellinen näin.

Olimme olleet onnekkaita, sillä raskaus oli saanut alkunsa lääkityksen avulla lähes heti sen jälkeen, kun olimme aloittaneet lapsettomuushoidot toisen lapsen osalta. Raskaus oli tullut meille iloisena yllätyksenä, sillä olimme varautuneet siihen, että prosessissa saattaisi kestää pidempäänkin. Kaikki, jotka ovat käyneet lapsettomuushoidot läpi, tietää, että lapsen teko muuttuu huolettomasta seksistä tekniseksi kellopeliksi, jossa lääkäri kertoo, miten ja milloin edetään. Kyse on siis todellakin prosessista, jossa edetään projektisuunnitelman mukaan tavoitteena onnistunut raskautuminen.

Muistan, kuinka istuin työpaikan vessan lattialla ja itkin tuskasta. En fyysisestä vaan henkisestä kivusta, joka tuntui musertavalta. Fyysinen kipu oli täysin toissijaista verrattuna siihen. Välillä kasasin itseni ja vastasin asiakaspuheluihin. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti kannattanut lähteä kotiin ja ottaa pari päivää saikkua. En kuitenkaan halunnut selitellä kenellekkään mitään, joten vessa ajoi toimiston virkaa sinä päivänä. Enää en kuitenkaan toimisi samoin, vaan laittaisin itseni ja oman hyvinvointini etusijalle. 

Kävin Naistenklinikalla, jossa lääkäri totesi raskauden keskeytyneen. Tiesin sen, joten lääkärin sanat eivät juurikaan tuntuneet miltään. Olin itkenyt niin paljon, ettei yhtään kyyneltä ollut jäljellä. Kävin verikokeessa, jonka jälkeen suuntasimme mieheni kanssa sushille. Se tuntui parhaalta lohdulta siihen hetkeen. Katselin kauppakeskuksessa muita ja mietin, miten ulkopuoliseksi itsensä voi tuntea. Istuimme ravintolassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja maailma jatkoi pyörimistään. Siinä hetkessä itselleni konkretisoitui se, ettei ikinä voi tietää, mitä joku elämässään käy läpi juuri sillä hetkellä. Ulkokuori voi hämätä täysin. Se oli itselleni hyvä muistutus siitä, että muistetaan olla toisillemme armollisia.

Seuraavat viikot menikin vähän sumussa enkä juurikaan muista niistä mitään. Aina sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa, mutta se tuntuu toisinaan aika rajulta väitteeltä. Jostain syystä sain kuitenkin lohtua ajatuksesta. Järkeistin asian itselleni niin, että ehkä juuri sillä hetkellä ei sittenkään ollut oikea aika toiselle lapselle, ehkä parisuhteemme ei olisi kestänyt toista vauvavuotta ja univajetta, ehkä olisin itse voinut huonommin, kun vauvavuosista olisi selvitty ja ehkä meille on vain tarkoitettu yksi lapsi, joka saa kaiken sen äärettömän rakkauden, jota häntä kohtaan tunnemme. Oli (tai oli olematta) tarkoitus mikä tahansa, niin koen näin jälkikäteen, että olen juuri nyt siinä paikassa, missä minun kuuluukin olla juuri nyt.

Keskenmeno nousee vahvasti ajatuksiin aina näin joulun alla, kun haemme kuusen kotiin. Syytin pitkään itseäni siitä, että aiheutin keskenmenon kantamalla joulukuusen autoon. Todellisuudessa en olisi voinut vaikuttaa asiaan millään tavalla. Niin vain kävi, eikä sille löydy selitystä tai syntipukkia. Hyvä muistutus siitä, että itsellekin on hyvä olla armollinen. Aina silloin tällöin huomaan miettiväni, millaista meidän elämä olisi, jos meitä olisi kolmen sijaan neljä. Ajatus hymyilyttää ja samalla myös vähän kauhistuttaa. Ehkä meitä vielä joskus onkin, jos niin on tarkoitettu. Elämä näyttää. Toisaalta, näinkin on just hyvä. 

<3:llä Jenniina

Lapsettomuus

No millos teille tulee lapsi? Kohtahan se sunkin vatsa pömpöttää! Kannattaa vaan tehdä toinen lapsi heti perään. Tulin vahingossa raskaaksi. Kysymyksiä, neuvoja ja lauseita, joita niin moni nainen kuulee. Toisille ne on ihan okei, mutta toiset ne voi musertaa.

Viikonloppuna vietetään viikonloppua, joka on täynnä rakkautta, iloa, kiitollisuutta, mutta myös paljon surua, katkeruutta ja vihaa. Viimeiset kolme vuotta olen saanut viettää onnellisena äitienpäivää, mikä ei ole itsestäänselvyys. Vanhemmuus ei ikinä ole. Lapsia ei niin vain tule, vatsa ei ala kaikilla pömpöttämään (paitsi jos syö vehnää), lapsia ei niin vain tehdä eikä kaikki ei voi tulla raskaaksi. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Asioita, jotka on viime vuosien aikana tullut todettua hyvin omakohtaisesti. Lapsia saadaan. Kaikki ei kuitenkaan saa.

Harva tietää, että lauantaina ennen äitienpäivää vietetään lapsettomien lauantaita. Se on päivä niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole tulleet halusta huolimatta vanhemmiksi. Se on päivä, jolloin omat ajatukset ovat vahvasti läsnä siinä surussa, jota lapsettomuus voi tuottaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta viettää äitienpäivää tuhansista rukouksista huolimatta.

Muistan aina sen tunteen, kun sain tietää, että minusta tulee äiti. Siitä päivästä lähtien olen ollut äiti. Mikään ei riitä kuvaamaan sitä tunnetta. Muistan myös, miltä tuntuu romahtaa kerta toisensa jälkeen, kun odotukset muuttuvat vereksi. Sen, miltä tuntuu harrastaa kuukausi tolkulla seksiä kalenteri kaulassa (siitä on intohimo kaukana) ja sen, miltä tuntuu herätä yöllä lääkkeiden aiheuttamiin vaihdevuosiin (nyt ainakin tiedän, mitä on joskus edessä). Muistan myös sen, miltä tuntuu katsoa itku silmässä perheitä ja raskaana olevia naisia, vaikka minun olisi pitänyt olla onnellinen heidän puolestaan. Ja sen hämmennyksen tunteen, kun lääkäri, hoitaja ja ei yksi, kaksi vaan kolme (KOLME!) harjoittelijaa katselee sun jalkoväliin ja miettii seuraavaa siirtoa. Muistan hyvin myös sen. Voin kertoa, että gynellä käynti on nykyään ihan iisibiisi juttu. Paljon tunteita, mutta päälimmäisenä muistan kuitenkin sen surun ja viallisuuden tunteen, mitä muiden harmittomiksi tarkoitetut sanat aiheuttivat.

Kaikki lapsettomuushoitoihin liittyvät tunteet, kokemukset ja muistot saivat oikeutuksen sillä samalla sekunnilla, kun sain tietää tulevani äidiksi. Jokainen kyynel ja koettu tuska oli sen arvoista. Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla äiti. Kaikki muu tuntuu sen rinnalla pieneltä. Lapsettomien lauantai muistuttaa minua kuitenkin joka vuosi siitä, että kaikki eivät saa samanlaista onnellista loppua. Sen ajatteleminen särkee mun sydämen joka kerta.

Muistathan säkin ensi kerralla, jos mielesi tekee vitsailla tai udella perheenlisäyksestä, niin älä tee sitä. Kysy vaikka mielummin, mitä sille toiselle kuuluu. Ihmiset kyllä kertoo sitten itse, jos on jotain kerrottavaa. Ei lisättävää!

<3:llä Jenniina