Rakas 2022

Mietin pitkään, miten susta kertoisin. Miten kiittäisin sua kaikesta tapahtuneesta, mutta samalla kertoisin, että olen helpottunut siitä, että vaihduit vuoteen 2023. Olitpahan aikamoinen vuosi! Olo on kaikkensa antanut. Paljon muutoksia, paljon univelkaa, (liian) paljon sairastelua, liian vähän parisuhdeaikaa (lue ei yhtään) ja vähän liian vähän omaa-aikaa. Mutta ihanaa perheaikaa ja ihania reissuja! Kyyneleet valuu, kun mietin sua. Osittain väsymyksestä (ei yhtään uutta tautia, pliiiiiiiiis), mutta ennen kaikkea kiitollisuudesta. Veit meidät just siihen paikkaan, jossa meidän kuuluukin olla. Aina ei ollut helppoa, mutta hei, me selvittiin! Ehkä toisten mielestä välillä rimaa hipoen, mutta me selvittiin!

Olit ehdottomasti muutosten vuosi. Olit myös luopumisen vuosi. Opetit isosti, että mikään ei muutu, jos mitään ei muuta. Vanhasta pitää luopua, jotta voi saada uutta tilalle. Ja niin me tehtiin. Vauvavuosi itsessään olisi varmasti ollut monelle tarpeeksi, mutta me laitettiin ranttaliksi, ja pistettiin meidän elämä uusiksi kertaheitolla. Helmikuussa alkanut sota laittoi sellaiset pyörät pyörimään, että välillä on itseäkin hirvittänyt. Muutto, uusi koti, elämän rakentaminen kaupunkiin ja muutokset työelämässä oli aikamoinen kombo. Päivääkään en vaihtais, mutta olihan siinä tekemistä. Saatiin osaksemme arvostelua ja jupinaa. Paheksuvia katseita ja selän takana puhumista. Silti seison onnellisena meidän valintojen takana. Olen ylpeä siitä, että annoit meille rohkeutta elää oman näköistä elämää. Ja siitähän tässä elämässä on kyse, elää oman näköistä elämää.

Herätit paljon tunteita. Tunteita, joiden käsittely on vienyt aikaa, tunteita, joiden käsittely jatkuu, ja tunteita, joista olisi jo ehkä kohta aika luopua. Vuosi 2022 olit täynnä rakkautta, mutta myös surua ja pelkoa. Surua siitä, millaisessa maailmantilanteessa meidän lapset joutuvat kasvamaan, ja pelkoa siitä, mihin maailma on menossa. Säröjä ja osittaista luopumista tietyistä ihmissuhteista. Kiitollisuutta uusista ihmissuhteista, kodista ja perheestä. Väsymystä jatkuvaan sairasteluun ja valvottuihin öihin. Onnistumisia ja päättäväisyyttä oman uran kanssa, mutta samalla myös turhautuneisuutta jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa. Tarjosit täydellisen mahdollisuuden harjoitella perheen ja työn yhdistämistä. Tänä vuonna soppaan heitetään mukaan vielä parisuhde- ja oma-aika, joten harjoitukset jatkukoon.

Vuosi sitten kirjoitin, että toivon sulta terveyttä, kahvitreffejä uusien äitiystävien kanssa ja omien harrastuksien pariin palaamista. Toivoin, että pääsen tekemään töitä äitiysloman ohessa, ja että meidän elämä olisi yhtä onnellista kuin se oli vuosi sitten. Kaikki muu toteutui paitsi se, että pysyttäisiin terveenä. Ollaan sairastettu enemmän kuin ikinä. Siirränkin sen toiveen toiveikkaana tälle vuodelle. Täytyy myöntää, että vähän kyllä hirvittää jo näin etukäteen, sillä pikkumuru aloittaa päiväkodin viikon päästä. A p u a ! Terveenä pysymisen lisäksi toivon, että saadaan meidän arki rullaamaan mahdollisimman stressittömästi. Toivon, että vuosi 2023 tuo pysyvyyttä meidän elämään niin töiden kuin kodinkin osalta. Toivon taloudellisia onnistumisia, ja sitä, että löydän taas aikaa kirjoittamiselle ja tälle blogille. Toivon paljon naurua, rakkautta ja yhdessäoloa. Olkoon vuosi 2023 ilon ja menestyksen vuosi! Paljon toiveita, mutta jätän kuitenkin tilaa yllätyksille, sillä tunnetusti elämä osaa yllättää. Olen jälleen valmis!

<3:llä Jenniina

Synttäriviikko

Huhheijjaa! Olipahan viikko. Mun oli tarkoitus kirjoittaa postaus murun synttäriviikosta jo viime viikolla, mutta sit tuli vähän kaikkea. Yleensä meidän viikot on aika leppoisia, mutta viime viikolla kyllä sattui ja tapahtui. Pikkumuru hulinoi ihan huolella rotarokotteen vuoksi ja muru juksas hoidossa olevansa kipeä. Sehän tietenkin tarkoitti sitä, että hoidosta tuli aika nopeasti soitto ja pyyntö hakea hänet kotiin lepäämään. Hän oli kuulemma niin kovin kipeä ja yskäkin oli vaivannut yöllä. Jepjep! Hänen ehkä kanttis liittyä teatteriin. Tosin täytyy myöntää, että homma meni myös vähän mun omaan piikkiin, sillä olin aamulla todennut hänelle, että jos hän ei ole kipeä, niin hoitoon on mentävä. Ens kerralla ehkä unohdan tuon perustelun!

Pikkumuru Uudessa lastensairaalassa

Kun alkuviikosta oli selvitty, oli loppuviikko vielä edessä. Meillä viime viikkoa on odotettu pitkään ja hartaasti. Muru nimittäin täytti sunnuntaina 5v ja lauantaina vietettiin hänen ensimmäisiä omia kaverisynttäreitä. Sen lisäksi pidettiin vielä kahdet erilliset juhlat sukulaisille, sillä viime vuonna hänen juhlat jäi kokonaan juhlimatta huonon k-tilanteen vuoksi. Se oli murulle tosi kova paikka. Omien synttäreiden lisäksi murun kaverin synttäreitä vietettiin perjantai-iltana ja torstai-ilta menikin meillä Uuden lastensairaalan päivystyksessä, kun murulle kävi pieni vahinko pikkumurun kanssa. Onneksi siitä reissusta selvittiin lopulta pelkällä säikähdyksellä ja ilman vammoja! Toivottavasti myös ilman tauteja, sillä ei todellakaan oltu ainoita siellä. Tällä viikolla selvinnee sekin…

Muru kaverin kiipeilysynttäreillä

Viikonloppuna vietettiin murun MARVEL-synttäreitä, sillä supersankarit on tällä hetkellä tosi iso juttu meillä. Muru hyppii ja loikkii kotona harvase päivä joko Spiderman- tai Kapteeni Amerikka-asussa. Eilen lähti tilaukseen Black Panther-asu ja seuraavaksi kuulemma tilataan Batmanin asu. Lauantaina oli kaverisynttärit ja sunnuntaina tuli sukulaiset kahdessa eri erässä. Lauantaina meillä temmelsi seitsemän neli-viisvuotiasta. Menoa ja meininkiä riitti! Nyt ymmärrän, miksi vanhemmat haluavat järjestää juhlat Hoplopissa. Välillä pelkäsin, että lamput putoaa katosta, kun lapset tanssivat (lue: hyppivät) yläkerran discossa. Itse tanssia mielekkäämpi aktiviteetti oli kuitenkin vauhdin otto ja siitä hyppy meidän isoon parisänkyyn. Synttäreiden jälkeen harkitsin vakavasti päiväpeiton pakastamista, sillä välillä sängyssä makasi enemmän ja vähemmän päällekkäin kaikki seitsemän lasta. Heti alkaa kutittamaan päätä, kun edes ajattelen asiaa. Discon lisäksi meillä oli Batmanin tatuointistudio, joka oli discon ja meidän sängyn lisäksi hitti! Yksi lapsista oli tosin kovin huolissaan, suuttuuko äiti, jos hän ottaa tatuoinnin, kun tatuoinnit pitää poistaa laserilla. Ilme kirkastui, kun kerroin, että tatuointi lähtee saunassa pois. Hän otti samalta istumalta kaksi! Synttärit oli tosi kivat ja täytyy jälleen todeta, että murulla on ihania ystäviä!

Kummisedän tekemä synttärijuliste

Tarjoilut oli simppelit, mutta teeman mukaiset tietenkin. Spiderman-kakun olin tilannut etukäteen, jonka lisäksi pöydästä löytyi Batman-muffinsseja, Kapteeni Amerikka poppareita ja pannareita, Hulk- ja Spiderman mehua, karjalanpiirakoita ja murun lempikaurakeksejä. Pöytä oli katettu Avengers-lautasilla, mukeilla ja serveteillä. Kakun lisäksi lapset tykkäsivät erityisesti muffinsseista ja poppareista. Suolaiset tarjoilut eivät niinkään tehneet kauppaansa, vaikka hyviä olivatkin. Mehua sen sijaan meni lähemmäs kolme litraa, kun lapset halusivat testata mehun vaikutusta lihasten kasvuun ja seitin kasvatukseen. Joku oli huolissaan, repeääkö kalsarit ja lentääkö seittiä käsistä. Ei revennyt eikä seittiäkään lentänyt, mutta olihan se nyt toki hyvä testata.

Spiderman-kakku

Sunnuntaina mentiin samalla setillä muuten, mutta Spiderman-kakun lisäksi leivoin erikseen gluteenittoman Avengers-kakun. Kakku oli ihan super herkullinen, mutta kerman pursottamista pitänee vielä harjoitella! Sunnuntaina meno oli lähes yhtä vauhdikasta kuin lauantaina. Kaikilla oli hauskaa ja nauru raikas. Kun discovalot vihdoin sammuivat ja vieraat olivat lähteneet, oli takki aika tyhjä. Olo oli kliseisesti sanottuna väsynyt, mutta onnellinen. Tilanne vaati mäkkärin kotiinkuljetuksen ja hetken hengähdyksen sohvalla ennen yövuoron alkua. Onneksi yövuoro meni parilla syötöllä, vaikka pikkumuru ei rauhoittunutkaan omaan unipesäänsä. Hän nukkui yön tiukasti äidin kainalossa. Muru sen sijaan veteli onnellisena unia omassa sängyssään aamuun asti, Avengers-lakanoissa tietenkin.

Synttäriviikonlopun tehotrio

Juhlat on nyt juhlittu ja täytyy sanoa, että olen ihan tyytyväinen siihen, että jouduttiin siirtämään tälle viikolle suunnitellut ristiäiset maaliskuulle, sillä nyt ei ehkä olis ihan irronnut. Nimi kuitenkin jo ilmoitettiin eteenpäin. Teen synttäreistä myöhemmin vielä erillisen postauksen kuvien ja reseptien kanssa. Instagramin highlightseista löytyy myös lisää kuvia synttäreistä. Nyt lenkille pikkumurun kanssa, sillä aamun lenkki jäi aika lyhyeen. Vinkki vitonen, hommaa vaunuihin joko ilmakumirenkaat tai suihkauta silikonisprayta renkaisiin, niin vältyt lumikatastrofilta suojalumessa. Me ei aamulla vältytty.

No words needed

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Rakas 2021

Ihan alkuun haluan sanoa kiitos! Kiitos, että yllätit meidät täysin! Vuosi sitten tähän aikaan kerroin olevani valmis ottamaan vastaan tänä vuonna sen, mitä on tuleva. Että jokin sisälläni sanoo, että tästä vuodesta olisi tulossa tärkeä ja erityinen. Ja niinhän siitä tuli. Sain sinulta enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut pyytää tai toivoa. Teit meidän perheestä täyden. Kolmen sijaan meitä on nyt neljä. Haave, josta olimme jo ehtineet luopua, mutta jota kuitenkin jossain sisälläni yhä salaa toivoin. Osa tämän vuoden haaveista siirtyi tulevalle vuodelle, mutta ei sen väliä. Se kaikkein suurin kuitenkin toteutui tänä vuonna.

Vuosi alkoi vesisateessa drive-inissä. Ei tällä kertaa Mäkkärin jonossa vaan Mehiläisen koronatestauksessa. Kuinkas muutenkaan! Ei mikään kaikista lupaavin alku vuodelle, mutta alku kuitenkin. Kuume ei laskenut ja yskä vei kaikki voimat. Olin aivan loppu. Keho oli väsynyt ja kaikkensa antanut. Syksyn työprojekti oli vaatinut veronsa eikä nuhakuume meinannut millään lähteä pois. Lähes koko tammikuu menikin sairastaessa. Tiesin, että työprojekti tulisi päätökseen helmikuussa, joten mieli alkoi pikku hiljaa suunnitella tulevaa. Hetken lepotauko, akkujen lataus, uusien duunien etsiminen ja reissuun lähteminen. En tiennyt tulevasta, mutta tiesin, että kaikki järjestyisi. Olo oli kuin Toy-Storyn Buzzilla, kohti ääretöntä ja ylös!

Työprojekti päättyi ja seuraavana päivänä ostin raskaustestin. Oireita ei ollut, mutta jotenkin tunsin oloni erilaiseksi. Samanlaiseksi kuin vuonna 2016 ja 2018, kun oli raskaana. Testiin piirtyi kaksi punaista viivaa, olin raskaana. Asia, jonka ei pitänyt olla mahdollista, ainakaan kovinkaan helposti. Raskaus tuli meille täysin yllätyksenä, mutta olimme haltioissamme ja ehkä myös vähän shokissa. Olimmehan jo ehtineet kuopata haaveen toisesta lapsesta. Aika kului kuitenkin nopeasti ja arjen realiteetit iskivät vasten kasvoja. Samalla pelko menetyksestä nousi pintaan. Rento hengähdyshetki muuttui pian stressiksi. Töitä pitäisi löytää samalla kun raskauspahoinvointi vei kaikki voimat.

Aika nopeasti kevätkesällä teimme mieheni kanssa päätöksen siitä, että keskittyisin töiden sijaan omaan hyvinvointiini ennen toisen lapsen tuloa. Päätös oli hyvä, vaikka vähän harmittaakin, etten päässyt todistamaan itselleni sitä, että raskaus ei vaikuttaisi työnsaantiin. Palkkatyön sijaan keskityin opiskeluun ja tein yksittäisiä freelancer-juttuja. Hain pojan aikaisemmin päiväkodista ja nautimme yhdessäolosta. Kävimme jätskillä ja puistossa. Halusin antaa esikoiselle aikaa ja huomiota, jota hän ei vauvan synnyttyä tulisi saamaan yhtä paljon. Nautin olostani ja rakastin kasvavaa vatsaani. Tiesin, että tällä kertaa raskaus tulisi hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen, joten kaikki siihen liittyvä tuntui hyvin ainutkertaiselta ja samalla jollain tapaa myös lopulliselta. Rakastin raskaana oloa kaikista kolotuksista ja pahoinvoinnista huolimatta. Päätös oman ajan ottamisesta oli oikea.

Kesä oli kaunis. Vietimme pitkän kesäloman perheen kanssa ja teimme asioita, joita emme tulisi hetkeen vauvan synnyttyä tekemään. Muistan kuitenkin yksittäiset turhautumisen kyyneleet. Tuleva pelotti, ei vauvavuosi, vaan aika sen jälkeen. Olinhan hypännyt keväällä tyhjän päälle. Miten ja mistä löytäisin paikkani, kun töihin paluu taas koittaa? Luotan kuitenkin edelleen vahvasti siihen, että asiat järjestyvät, kun niiden aika koittaa. Manifestointia, manifestointia.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa tuntenut itseni yksinäiseksi ja irralliseksi. Vallitseva tautitilanne, raskaus sekä työyhteisöstä ja harrastusryhmistä poisjäänti tekivät sen, että vietin päiväni yksin omassa kuplassani, kun muut tietenkin jatkoivat omaa elämäänsä kukin tavallaan. Tunne oli aivan uusi minulle ja sen käsittely on vienyt aikaa.

Loppusyksystä elämämme muuttui, kun saimme pikkumurun ensimmäistä kertaa syliin. Murun 4v sanoin ”Pikkuveikka on parasta, rakkainta ja tärkeintä, mitä tänä vuonna on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. On ollut hienoa huomata, miten hienosti muru on ottanut pikkumurun vastaan ja osaksi meidän perhettä. On ollut myös hienoa seurata murun kasvua, sillä tuntuu, että hän kehittyy niin huimaa vauhtia. Äidin pienestä pojasta on tullut jo niin iso. Välillä iltaisin kömmin hänen viereensä ja katselen hänen nukkuvan. Halaan ja silitän otsaa. Ihan kuten pienenä. En voi uskoa, miten nopeasti aika kuluu. Pyyhin kyyneleeni hänen Avengers peittoonsa ja suukotan poskelle. Toivotan hyvää yötä ja kerron, että äiti rakastaa maailman eniten. Hereillä ollessaan hän aina sanoo, että ”Äiti, sä olet jo sanonut noin sata kertaa”. Niin olen. Ja aion kertoa jatkossakin joka päivä.

Kiitos vuosi 2021, kun teit meidän haaveista totta. Olen kiitollinen. Olit meille hyvä ja kiltti, vaikka maailman tilanne olikin mitä oli. Olemme saaneet kaiken, minkä tarvitsemme elääksemme onnellista ja hyvää arkea. Rakkautta ja lämpöä. Perhe, jonka kanssa nauraa, ja johon turvautua huonoina hetkinä. Läheiset, joita näimme aivan liian vähän, mutta joiden tiedämme olevan tukenamme niin arjessa kuin elämän suurissa käänteissäkin. Koti, jossa olemme viettäneet aikaa enemmän kuin ikinä. Kiitos vuosi 2021, kun annoit meille muistoja, joita voimme muistella vielä pitkään. Kiitos vuosi 2021, kun tiesit paremmin kuin me itse.

Vuosi 2021 olit yllätyksellinen, mutta myös samalla vähän liian yksinäinen makuuni. Vuodelle 2022 toivon sitä, että pysymme terveinä ja voimme vihdoin tavata läheisiämme vapaasti ilman pelkoa sairastumisesta. Toivon myös uusia kohtaamisia. Kahvitreffejä muiden äitien kanssa. Nyt lattemaman arki on lähinnä painottunut take-away kahviin omalla terassilla vaunuja hytkyttäessä. Toivon, että pääsemme perheen kanssa reissuun ja pojat pääsevät kastelemaan varpaansa lämpimään meriveteen palmujen alla. Toivon myös, että löydän tieni takaisin joogamatolle ja futiskentälle, sillä kaipaan niitä. Toivon, että haaveeni ja toiveeni liittyen töihin toteutuvat ja pääsen toteuttamaan itseäni. Aluksi äitiysvapaan ohella ja loppuvuodesta kokopäiväisesti. Toivon, että olen ensi vuonna tähän aikaan yhtä onnellinen kuin olen juuri nyt, että meidän arki olisi vähintään yhtä hyvää ja onnellista kuin tänä vuonnakin. Uskallankohan viimeiseksi toiveeksi kertoa sen, että toivon, että elämä tietäisi jälleen ensi vuonna paremmin sen, mitä tarvitsen? Oli se sitten mitä tahansa. Olen jälleen valmis!

Mitä sä toivot ensi vuodelta?

Vuoden 2021 lisäksi haluan kiittää myös sinua, joka olet löytänyt tänä vuonna tiesi mun blogiin. Palataan ensi vuonna uusin jutuin!

Hyvää Uutta Vuotta 2022 kaikille!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Lokakuu

Laskettuun aikaan on alle kuukausi ja äitiyslomaa on takana viikko. Viikot vilisee silmissä ja tuntuu, että aina on perjantai. En ole vielä ihan sisäistänyt sitä, että pikkumuru voi olla täällä jo huomenna, mikäli hänellä on kiire maailmaan. Odotan häntä maailmaan jo malttamattomana, mutta samalla nautin salaa vielä hetken tästä kaikesta helppoudesta. Antaa hänen kasvaa ja kehittyä vielä hetki. Tosin, mikäli pikkumuru viihtyy vatsassa yhtä pitkään kuin veljensä, niin saan nauttia vielä ihan tuskastumiseen saakka.

Vois kuvitella, että olisin äitiysloman ensimmäisen viikon jälkeen levännyt ja virkeä. Noup, ei. Tää viikko on ollut aika väsynyt, sillä muru on reagoinut mun äitiysloman alkuun aika vahvasti. Hän kun haluaisi vaan olla äidin kanssa kotona, vaikka nauttiikin hoidossa olosta suunnattomasti. Osasin odottaa jotakin tällaista, mutta en ehkä kuitenkaan ihan näin vahvaa vastustelua. Neljä aamua viidestä on ollut yhtä taistelua hoitoon jätettäessä ja harmitus syntyy ihan kaikesta. Välillä itkee hän ja välillä itken minä. Eilen itkettiin molemmat. Hän jäi huutamaan äitiä hoitajan syliin ja minä purskahdin itkuun heti hoidon ulko-oven sulkeuduttua. Parastahan tässä on se, että luulen, että tää on vasta alkusoittoa tulevalle. Jos sulla on vinkkejä herkästä esikoisesta ja vauvan tulosta taloon, niin bring them on!

Loppuraskauden väsymys alkaa selkeästi näkyä silmistä, sillä kävin ostamassa dödön ja sain myyjältä kaupan päälle concelearin tummia silmän alusia varten. Lisäksi havahduin ensimmäistä kertaa tällä viikolla siihen, että naapurit kyselevät vointiani. Mietinpähän vaan, että miltä mahdan näyttää sitten marraskuun alussa, mikäli tää menee kovasti yliajalle. Ehkä ihan hyvä, että näpyttelin menemään pari päivää sitten Kicksin kosmetiikatilauksen. Neuvolalääkärin mukaan vielä ei ole mitään merkkejä siitä, että pikkumuru olisi tulossa lähiaikoina, vaikka pää on kuulemma jo ihan kosketusetäisyydellä. Kiitollisena kannan häntä just niin pitkään kuin on tarve, sillä tiedän, että hänellä on vatsassa hyvät oltavat. Hän kasvaa keskikäyrällä, liikkuu paljon ja syke on tasainen.

Väsymyksen lisäksi alkuraskaudesta tuttu päivittäinen huoli on palannut. Huomaan kuulostelevani vatsan liikkeitä monta kertaa päivässä ja miettiväni, onko hänellä kaikki hyvin. Etenkin aamuisin herätessä huoli on suurimmillaan, sillä pelkään litistävänä pikkumurun vatsaan nukkuessani. En oikeasti edes tiedä, onko se mahdollista, mutta silti havahdun öisin puoliunessa kuulostelemaan vatsan liikkeitä. Muistan, että sama huoli nosti päätään viimeisillä viikoilla myös murua odottaessa, joten tää kuulunee asiaan.

Muru on ehkä jollain tapaa alkanut sisäistää sitä, että pikkuveli on oikeasti tulossa, ettei tää ollutkaan mikään vitsi. Huomaan, että hän kaipaa tavallista(kin) enemmän aikaa äidin kanssa. Tällä viikolla ollaan leikitty paljon, pelattu lasten Muuttuvaa labyrinttia ja Afrikan tähteä, katsottu Pikku Kakkosta kainalokkain ja nukuttu yöt nenät vastakkkain. Enkä vaihtais hetkeäkään pois.

Väsymyksestä, taisteluista ja huolesta huolimatta tässä viikossa on ollut niin paljon hyvää. Yhteisten hetkien lisäksi rakastan syksyä. Ruskaa ja leijailevia vaahteran lehtiä. Raikasta ja kirpakkaa ilmaa. Aurinkoa, joka vielä lämmittää ja sadetta, joka raikastaa. Nautin pimenevistä illoista ja siitä, että herätessä katuvalot valaisevat kauniisti kotikadun. Siitä, että kohta voi aloittaa glögikauden ja laittaa pihavalot terassin luumupuuhun. Ja nythän voi, nyt on kauan odotettu lokakuu!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Väsynyt viikko

Väsyttää. Tuottavuus 0. Siinä tiivistettynä tän viikon fiilikset. Kontrasti edellisiin viikkoihin on valtava. Olen viimeiset viikot touhunnut hulluna ja energiaa on ollut kuin pienessä kylässä. Ajatus on juossut ja luovuus on kukoistanut. Hah, nyt tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa ja tekis mieli vaan käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Houkuttava ajatus, mutta meidän netti ei toimi, sillä lähin tukiasema on kaatunut eikä operaattorilla ole mitään hajua siitä, milloin se saadaan kuntoon. (Pian, pliis!) Piti kuulemma olla jo toissapäivänä, mutta toisaalta siihen saattaa vielä kuulemma mennä päiviä. Tosi ärsyttävää. Positiivista on se, että sain hyvityksenä pienemmän liittymämaksun ilman, että piti ensin tehdä soppari toisen operaattorin kanssa. Asia, joka on ollut To do-listalla jonkin aikaa.

Sen sijaan, että olisin nauttinut netittömyydestä, olen turhautuneesti yrittänyt saada sitä toimimaan samalla tiedostaen, ettei se tulisi onnistumaan. Toisin sanoen, olen hakannut päätäni seinään ihan turhaan. Tajusin tällä viikolla sen, miten riippuvainen olen netistä päivittäin. Kaikki hommat ovat käytännössä seisoneet tai tuntuneet triljoona kertaa hankalimmilta, kun verkko pätkii tai ei toimi ollenkaan. Ihan hyvää harjoitusta ihmisille, jonka vahvuus ei todellakaan ole kärsivällisyys. Sisäisen suorittajan näkökulmasta asioiden seisominen on ollut tuskallista. Hommat eivät etene ja turhautuminen nostaa päätään. Tuntuu, että olen laiska ja saamaton. En tarpeeksi tehokas ja pitäisi tehdä enemmän. Tällä viikolla olen soimannut itseäni useasti, mutta samalla tiedostanut sen, että se on ihan hullua. Olen joutunut muistuttamaan itseäni siitä, että tunteita tulee ja menee, eivätkä ne määrittele minua ihmisenä. Ne ovat vaan tunteita. Muistutin itseäni myös siitä, etten toistaiseksi osaa korjata tukiasemaa, joten anna olla (chill!). Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut ottaa tämä viikko ihan vaan suosiolla levon kannalta. Ehkä ensi viikolla tiedän paremmin.

Tätä viikkoa on myös varjostanut turhautumisen lisäksi pelko ja kaipaus. Asiaa tarkemmin pohdittuani, tajusin, että olen surullinen. Kaikki elämässä on hyvin, mutta samalla olen surullinen. Olen surullinen, sillä kaipaan ihmisiä ja huoletonta olemista. Kaipaan sitä, ettei koko ajan tarvitsisi pelätä sitä, että joku yskii tai aivastelee. Sitä, että joku istuu liian lähelle tai seisoo aivan takana kassajonossa. Kaipaan normaalia kanssakäymistä ja naurua ystävien kanssa. Kaipaan tapaamisia lähipiirin kanssa ja rauhoittavia joogahetkiä joogastudiolla. Kaipaan sitä, ettei toista ihmistä tarvitsisi pelätä. Sitä, että ihminen voisi taas olla toiselle ihmiselle lähimmäinen, ei uhka.

Tän viikon ehdoton pelastus on ollut Fazerin Sininen ja aamulatte.

<3:llä Jenniina