Toista kertaa äitinä

Olen nyt vajaa kolme kuukautta saanut olla äiti kahdelle lapselle ja täytyy myöntää, että ollaan joko päästy helpolla pikkumurun kanssa tai sitten osaan nyt toisella kertaa ottaa äitinä vähän rennommin. Ehkä sitä on myös opittu jotain ensimmäisen lapsen vauva-ajoista, ja onhan vauvat myös erilaisia. Muistan, kun kerroin kaverilleni murun ollessa vauva, etten juurikaan nauti pikkuvauva-ajasta vaan odotan sitä, että muru kasvaa vähän isommaksi. Hän ihmetteli sitä, sillä hänellä oli useampi lapsi ja vauva-aika oli hänestä juuri sitä parasta aikaa. Nyt ymmärrän. Näin toisella kertaa vauva-aika tuntuu paljon helpommalta kuin ensimmäisellä kerralla, ja surenkin jo etukäteen sen päättymistä.

Muru oli vauvana huono nukkumaan ja tuntui, että koko ajan oli joku vaihe menossa, vaikka muuten hän olikin varsinainen hymypoika. Tutti ei kelvannut ja unetkin onnistui vaan repussa tai liikkuvissa vaunuissa. Sehän tosin tarkoitti sitä, että tää mama oli tikissä alta aikayksikön, kun vaunuja piti lykkiä ulkona monta tuntia päivässä. Tällä kertaa tutti maistuu ja unetkin sujuvat terassilla pysähtyneissä vaunuissa. Huh! Se, mikä sen sijaan ei ole muuttunut, on se, että koko ajan on joku vaihe päällä. Eikä se toisaalta mikään ihme olekaan, kun katsoo tuota kehityksen määrää. Viime viikolla nyrkeistä oli löytynyt toinen, nyt jo molemmat. Nyt eri vaiheisiin osaa suhtautua ihan eri tavalla, sillä sitä tietää, että kaikki vaiheet menee aikanaan ohi. Oli se sitten päivässä, viikossa tai kuukaudessa. Ennen sen kuuleminen ei lohduttanut yhtään, sillä siinä hetkessä sitä ei osannut katsoa pidemmälle, mutta nyt sen tietäminen rauhoittaa. Kaikki vaiheet menee aikanaan ohi.

Murun kanssa en ikinä tiennyt, mitä tulee seuraavaksi ja miten kauan seuraava vaihe kestää. Kaikki oli uutta ja sitä halusi onnistua niin kovasti. Vauvan hulinoidessa sitä kyseenalaisti itseään ja omia taitojaan, vaikka teki parhaansa. Parempaan ei olisi pystynyt. Sitä halusi niin kovasti onnistua äitiydessä täydellisesti, vaikka kaikki oli uutta ja tuntematonta. Ei täydellistä äitiyttä ja vanhemmuutta ole olemassa. Muistan, että olo oli toisinaan epätoivoinen, kun vauva ei suostunut nukkumaan tai se raivosi tissille, vaikka se selkeästi halusi sitä. Kyyneleet valuivat puolin ja toisin. Mietin, mitä tein väärin. Näin toisella kertaa sitä tietää, ettei sitä tehnyt mitään väärin. Tai varmasti sitä teki paljonkin virheitä, mutta se kuuluu asiaan. Tekemällä oppii ja eri vaiheille ei voi mitään. Riittää, että tekee parhaansa. Aina päikkärit ei suju niin kuin on ajatellut ja välillä vauva itkee, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö sitä olisi omalle lapselle juuri se paras äiti tai isi. Riittää, että tekee parhaansa, pitää vauvasta huolta, on läsnä ja rakastaa.

Täällä vietetään just kolmen kuukauden tiheän imun kautta ja päikkärit on katkonaisia. Yöt hulinoidaan ja päikkäreiden välissä kitistään. Tissi maistuu ja sit taas hetken päästä ei maistu, sit kuitenkin vähän maistuis, muttei kuitenkaan. Tissiraivo on real deal! Tyhjensin kalenterin ja nyt mennään nää päivät pikkumurun ehdoilla. Ens viikolla jo helpottaa ja sit voidaan palata takaisin normaaliin.

Vaikka vauva-aika tuntuu helpommalta kuin ensimmäisellä kerralla ja vaipanvaihtokin sujuu silmät kiinni pimeässä huoneessa keskellä yötä, ei kaksi lasta mene siinä samassa kuin yksi. Huolen määrä on kasvanut potenssiin kaksi, omaa-aikaa ei ole, parisuhdeajasta puhumattakaan. Molemmat lapset vaativat osansa ja taiteilu kahden lapsen ja heidän tarpeidensa välillä on ihan täyttä työtä. Riittämättömyyden tunne on jokapäiväistä eikä se ole lähdössä mihinkään. Edelleen muistutan itseäni joka päivä siitä, että riittää, että teen parhaani, olen läsnä ja rakastan ehdoitta. Ei kannata eikä tarvitse suorittaa. Mulle äitiys on ollut alusta asti luonnollista ja rakastan olla äiti. Olen just se paras äiti meidän lapsille. Joka päivä olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut kokea äitiyden kahdesti. Rakastan mun poikia maailman eniten.

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Synttäriviikko

Huhheijjaa! Olipahan viikko. Mun oli tarkoitus kirjoittaa postaus murun synttäriviikosta jo viime viikolla, mutta sit tuli vähän kaikkea. Yleensä meidän viikot on aika leppoisia, mutta viime viikolla kyllä sattui ja tapahtui. Pikkumuru hulinoi ihan huolella rotarokotteen vuoksi ja muru juksas hoidossa olevansa kipeä. Sehän tietenkin tarkoitti sitä, että hoidosta tuli aika nopeasti soitto ja pyyntö hakea hänet kotiin lepäämään. Hän oli kuulemma niin kovin kipeä ja yskäkin oli vaivannut yöllä. Jepjep! Hänen ehkä kanttis liittyä teatteriin. Tosin täytyy myöntää, että homma meni myös vähän mun omaan piikkiin, sillä olin aamulla todennut hänelle, että jos hän ei ole kipeä, niin hoitoon on mentävä. Ens kerralla ehkä unohdan tuon perustelun!

Pikkumuru Uudessa lastensairaalassa

Kun alkuviikosta oli selvitty, oli loppuviikko vielä edessä. Meillä viime viikkoa on odotettu pitkään ja hartaasti. Muru nimittäin täytti sunnuntaina 5v ja lauantaina vietettiin hänen ensimmäisiä omia kaverisynttäreitä. Sen lisäksi pidettiin vielä kahdet erilliset juhlat sukulaisille, sillä viime vuonna hänen juhlat jäi kokonaan juhlimatta huonon k-tilanteen vuoksi. Se oli murulle tosi kova paikka. Omien synttäreiden lisäksi murun kaverin synttäreitä vietettiin perjantai-iltana ja torstai-ilta menikin meillä Uuden lastensairaalan päivystyksessä, kun murulle kävi pieni vahinko pikkumurun kanssa. Onneksi siitä reissusta selvittiin lopulta pelkällä säikähdyksellä ja ilman vammoja! Toivottavasti myös ilman tauteja, sillä ei todellakaan oltu ainoita siellä. Tällä viikolla selvinnee sekin…

Muru kaverin kiipeilysynttäreillä

Viikonloppuna vietettiin murun MARVEL-synttäreitä, sillä supersankarit on tällä hetkellä tosi iso juttu meillä. Muru hyppii ja loikkii kotona harvase päivä joko Spiderman- tai Kapteeni Amerikka-asussa. Eilen lähti tilaukseen Black Panther-asu ja seuraavaksi kuulemma tilataan Batmanin asu. Lauantaina oli kaverisynttärit ja sunnuntaina tuli sukulaiset kahdessa eri erässä. Lauantaina meillä temmelsi seitsemän neli-viisvuotiasta. Menoa ja meininkiä riitti! Nyt ymmärrän, miksi vanhemmat haluavat järjestää juhlat Hoplopissa. Välillä pelkäsin, että lamput putoaa katosta, kun lapset tanssivat (lue: hyppivät) yläkerran discossa. Itse tanssia mielekkäämpi aktiviteetti oli kuitenkin vauhdin otto ja siitä hyppy meidän isoon parisänkyyn. Synttäreiden jälkeen harkitsin vakavasti päiväpeiton pakastamista, sillä välillä sängyssä makasi enemmän ja vähemmän päällekkäin kaikki seitsemän lasta. Heti alkaa kutittamaan päätä, kun edes ajattelen asiaa. Discon lisäksi meillä oli Batmanin tatuointistudio, joka oli discon ja meidän sängyn lisäksi hitti! Yksi lapsista oli tosin kovin huolissaan, suuttuuko äiti, jos hän ottaa tatuoinnin, kun tatuoinnit pitää poistaa laserilla. Ilme kirkastui, kun kerroin, että tatuointi lähtee saunassa pois. Hän otti samalta istumalta kaksi! Synttärit oli tosi kivat ja täytyy jälleen todeta, että murulla on ihania ystäviä!

Kummisedän tekemä synttärijuliste

Tarjoilut oli simppelit, mutta teeman mukaiset tietenkin. Spiderman-kakun olin tilannut etukäteen, jonka lisäksi pöydästä löytyi Batman-muffinsseja, Kapteeni Amerikka poppareita ja pannareita, Hulk- ja Spiderman mehua, karjalanpiirakoita ja murun lempikaurakeksejä. Pöytä oli katettu Avengers-lautasilla, mukeilla ja serveteillä. Kakun lisäksi lapset tykkäsivät erityisesti muffinsseista ja poppareista. Suolaiset tarjoilut eivät niinkään tehneet kauppaansa, vaikka hyviä olivatkin. Mehua sen sijaan meni lähemmäs kolme litraa, kun lapset halusivat testata mehun vaikutusta lihasten kasvuun ja seitin kasvatukseen. Joku oli huolissaan, repeääkö kalsarit ja lentääkö seittiä käsistä. Ei revennyt eikä seittiäkään lentänyt, mutta olihan se nyt toki hyvä testata.

Spiderman-kakku

Sunnuntaina mentiin samalla setillä muuten, mutta Spiderman-kakun lisäksi leivoin erikseen gluteenittoman Avengers-kakun. Kakku oli ihan super herkullinen, mutta kerman pursottamista pitänee vielä harjoitella! Sunnuntaina meno oli lähes yhtä vauhdikasta kuin lauantaina. Kaikilla oli hauskaa ja nauru raikas. Kun discovalot vihdoin sammuivat ja vieraat olivat lähteneet, oli takki aika tyhjä. Olo oli kliseisesti sanottuna väsynyt, mutta onnellinen. Tilanne vaati mäkkärin kotiinkuljetuksen ja hetken hengähdyksen sohvalla ennen yövuoron alkua. Onneksi yövuoro meni parilla syötöllä, vaikka pikkumuru ei rauhoittunutkaan omaan unipesäänsä. Hän nukkui yön tiukasti äidin kainalossa. Muru sen sijaan veteli onnellisena unia omassa sängyssään aamuun asti, Avengers-lakanoissa tietenkin.

Synttäriviikonlopun tehotrio

Juhlat on nyt juhlittu ja täytyy sanoa, että olen ihan tyytyväinen siihen, että jouduttiin siirtämään tälle viikolle suunnitellut ristiäiset maaliskuulle, sillä nyt ei ehkä olis ihan irronnut. Nimi kuitenkin jo ilmoitettiin eteenpäin. Teen synttäreistä myöhemmin vielä erillisen postauksen kuvien ja reseptien kanssa. Instagramin highlightseista löytyy myös lisää kuvia synttäreistä. Nyt lenkille pikkumurun kanssa, sillä aamun lenkki jäi aika lyhyeen. Vinkki vitonen, hommaa vaunuihin joko ilmakumirenkaat tai suihkauta silikonisprayta renkaisiin, niin vältyt lumikatastrofilta suojalumessa. Me ei aamulla vältytty.

No words needed

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Rakas 2021

Ihan alkuun haluan sanoa kiitos! Kiitos, että yllätit meidät täysin! Vuosi sitten tähän aikaan kerroin olevani valmis ottamaan vastaan tänä vuonna sen, mitä on tuleva. Että jokin sisälläni sanoo, että tästä vuodesta olisi tulossa tärkeä ja erityinen. Ja niinhän siitä tuli. Sain sinulta enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut pyytää tai toivoa. Teit meidän perheestä täyden. Kolmen sijaan meitä on nyt neljä. Haave, josta olimme jo ehtineet luopua, mutta jota kuitenkin jossain sisälläni yhä salaa toivoin. Osa tämän vuoden haaveista siirtyi tulevalle vuodelle, mutta ei sen väliä. Se kaikkein suurin kuitenkin toteutui tänä vuonna.

Vuosi alkoi vesisateessa drive-inissä. Ei tällä kertaa Mäkkärin jonossa vaan Mehiläisen koronatestauksessa. Kuinkas muutenkaan! Ei mikään kaikista lupaavin alku vuodelle, mutta alku kuitenkin. Kuume ei laskenut ja yskä vei kaikki voimat. Olin aivan loppu. Keho oli väsynyt ja kaikkensa antanut. Syksyn työprojekti oli vaatinut veronsa eikä nuhakuume meinannut millään lähteä pois. Lähes koko tammikuu menikin sairastaessa. Tiesin, että työprojekti tulisi päätökseen helmikuussa, joten mieli alkoi pikku hiljaa suunnitella tulevaa. Hetken lepotauko, akkujen lataus, uusien duunien etsiminen ja reissuun lähteminen. En tiennyt tulevasta, mutta tiesin, että kaikki järjestyisi. Olo oli kuin Toy-Storyn Buzzilla, kohti ääretöntä ja ylös!

Työprojekti päättyi ja seuraavana päivänä ostin raskaustestin. Oireita ei ollut, mutta jotenkin tunsin oloni erilaiseksi. Samanlaiseksi kuin vuonna 2016 ja 2018, kun oli raskaana. Testiin piirtyi kaksi punaista viivaa, olin raskaana. Asia, jonka ei pitänyt olla mahdollista, ainakaan kovinkaan helposti. Raskaus tuli meille täysin yllätyksenä, mutta olimme haltioissamme ja ehkä myös vähän shokissa. Olimmehan jo ehtineet kuopata haaveen toisesta lapsesta. Aika kului kuitenkin nopeasti ja arjen realiteetit iskivät vasten kasvoja. Samalla pelko menetyksestä nousi pintaan. Rento hengähdyshetki muuttui pian stressiksi. Töitä pitäisi löytää samalla kun raskauspahoinvointi vei kaikki voimat.

Aika nopeasti kevätkesällä teimme mieheni kanssa päätöksen siitä, että keskittyisin töiden sijaan omaan hyvinvointiini ennen toisen lapsen tuloa. Päätös oli hyvä, vaikka vähän harmittaakin, etten päässyt todistamaan itselleni sitä, että raskaus ei vaikuttaisi työnsaantiin. Palkkatyön sijaan keskityin opiskeluun ja tein yksittäisiä freelancer-juttuja. Hain pojan aikaisemmin päiväkodista ja nautimme yhdessäolosta. Kävimme jätskillä ja puistossa. Halusin antaa esikoiselle aikaa ja huomiota, jota hän ei vauvan synnyttyä tulisi saamaan yhtä paljon. Nautin olostani ja rakastin kasvavaa vatsaani. Tiesin, että tällä kertaa raskaus tulisi hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen, joten kaikki siihen liittyvä tuntui hyvin ainutkertaiselta ja samalla jollain tapaa myös lopulliselta. Rakastin raskaana oloa kaikista kolotuksista ja pahoinvoinnista huolimatta. Päätös oman ajan ottamisesta oli oikea.

Kesä oli kaunis. Vietimme pitkän kesäloman perheen kanssa ja teimme asioita, joita emme tulisi hetkeen vauvan synnyttyä tekemään. Muistan kuitenkin yksittäiset turhautumisen kyyneleet. Tuleva pelotti, ei vauvavuosi, vaan aika sen jälkeen. Olinhan hypännyt keväällä tyhjän päälle. Miten ja mistä löytäisin paikkani, kun töihin paluu taas koittaa? Luotan kuitenkin edelleen vahvasti siihen, että asiat järjestyvät, kun niiden aika koittaa. Manifestointia, manifestointia.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa tuntenut itseni yksinäiseksi ja irralliseksi. Vallitseva tautitilanne, raskaus sekä työyhteisöstä ja harrastusryhmistä poisjäänti tekivät sen, että vietin päiväni yksin omassa kuplassani, kun muut tietenkin jatkoivat omaa elämäänsä kukin tavallaan. Tunne oli aivan uusi minulle ja sen käsittely on vienyt aikaa.

Loppusyksystä elämämme muuttui, kun saimme pikkumurun ensimmäistä kertaa syliin. Murun 4v sanoin ”Pikkuveikka on parasta, rakkainta ja tärkeintä, mitä tänä vuonna on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. On ollut hienoa huomata, miten hienosti muru on ottanut pikkumurun vastaan ja osaksi meidän perhettä. On ollut myös hienoa seurata murun kasvua, sillä tuntuu, että hän kehittyy niin huimaa vauhtia. Äidin pienestä pojasta on tullut jo niin iso. Välillä iltaisin kömmin hänen viereensä ja katselen hänen nukkuvan. Halaan ja silitän otsaa. Ihan kuten pienenä. En voi uskoa, miten nopeasti aika kuluu. Pyyhin kyyneleeni hänen Avengers peittoonsa ja suukotan poskelle. Toivotan hyvää yötä ja kerron, että äiti rakastaa maailman eniten. Hereillä ollessaan hän aina sanoo, että ”Äiti, sä olet jo sanonut noin sata kertaa”. Niin olen. Ja aion kertoa jatkossakin joka päivä.

Kiitos vuosi 2021, kun teit meidän haaveista totta. Olen kiitollinen. Olit meille hyvä ja kiltti, vaikka maailman tilanne olikin mitä oli. Olemme saaneet kaiken, minkä tarvitsemme elääksemme onnellista ja hyvää arkea. Rakkautta ja lämpöä. Perhe, jonka kanssa nauraa, ja johon turvautua huonoina hetkinä. Läheiset, joita näimme aivan liian vähän, mutta joiden tiedämme olevan tukenamme niin arjessa kuin elämän suurissa käänteissäkin. Koti, jossa olemme viettäneet aikaa enemmän kuin ikinä. Kiitos vuosi 2021, kun annoit meille muistoja, joita voimme muistella vielä pitkään. Kiitos vuosi 2021, kun tiesit paremmin kuin me itse.

Vuosi 2021 olit yllätyksellinen, mutta myös samalla vähän liian yksinäinen makuuni. Vuodelle 2022 toivon sitä, että pysymme terveinä ja voimme vihdoin tavata läheisiämme vapaasti ilman pelkoa sairastumisesta. Toivon myös uusia kohtaamisia. Kahvitreffejä muiden äitien kanssa. Nyt lattemaman arki on lähinnä painottunut take-away kahviin omalla terassilla vaunuja hytkyttäessä. Toivon, että pääsemme perheen kanssa reissuun ja pojat pääsevät kastelemaan varpaansa lämpimään meriveteen palmujen alla. Toivon myös, että löydän tieni takaisin joogamatolle ja futiskentälle, sillä kaipaan niitä. Toivon, että haaveeni ja toiveeni liittyen töihin toteutuvat ja pääsen toteuttamaan itseäni. Aluksi äitiysvapaan ohella ja loppuvuodesta kokopäiväisesti. Toivon, että olen ensi vuonna tähän aikaan yhtä onnellinen kuin olen juuri nyt, että meidän arki olisi vähintään yhtä hyvää ja onnellista kuin tänä vuonnakin. Uskallankohan viimeiseksi toiveeksi kertoa sen, että toivon, että elämä tietäisi jälleen ensi vuonna paremmin sen, mitä tarvitsen? Oli se sitten mitä tahansa. Olen jälleen valmis!

Mitä sä toivot ensi vuodelta?

Vuoden 2021 lisäksi haluan kiittää myös sinua, joka olet löytänyt tänä vuonna tiesi mun blogiin. Palataan ensi vuonna uusin jutuin!

Hyvää Uutta Vuotta 2022 kaikille!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Lokakuu

Laskettuun aikaan on alle kuukausi ja äitiyslomaa on takana viikko. Viikot vilisee silmissä ja tuntuu, että aina on perjantai. En ole vielä ihan sisäistänyt sitä, että pikkumuru voi olla täällä jo huomenna, mikäli hänellä on kiire maailmaan. Odotan häntä maailmaan jo malttamattomana, mutta samalla nautin salaa vielä hetken tästä kaikesta helppoudesta. Antaa hänen kasvaa ja kehittyä vielä hetki. Tosin, mikäli pikkumuru viihtyy vatsassa yhtä pitkään kuin veljensä, niin saan nauttia vielä ihan tuskastumiseen saakka.

Vois kuvitella, että olisin äitiysloman ensimmäisen viikon jälkeen levännyt ja virkeä. Noup, ei. Tää viikko on ollut aika väsynyt, sillä muru on reagoinut mun äitiysloman alkuun aika vahvasti. Hän kun haluaisi vaan olla äidin kanssa kotona, vaikka nauttiikin hoidossa olosta suunnattomasti. Osasin odottaa jotakin tällaista, mutta en ehkä kuitenkaan ihan näin vahvaa vastustelua. Neljä aamua viidestä on ollut yhtä taistelua hoitoon jätettäessä ja harmitus syntyy ihan kaikesta. Välillä itkee hän ja välillä itken minä. Eilen itkettiin molemmat. Hän jäi huutamaan äitiä hoitajan syliin ja minä purskahdin itkuun heti hoidon ulko-oven sulkeuduttua. Parastahan tässä on se, että luulen, että tää on vasta alkusoittoa tulevalle. Jos sulla on vinkkejä herkästä esikoisesta ja vauvan tulosta taloon, niin bring them on!

Loppuraskauden väsymys alkaa selkeästi näkyä silmistä, sillä kävin ostamassa dödön ja sain myyjältä kaupan päälle concelearin tummia silmän alusia varten. Lisäksi havahduin ensimmäistä kertaa tällä viikolla siihen, että naapurit kyselevät vointiani. Mietinpähän vaan, että miltä mahdan näyttää sitten marraskuun alussa, mikäli tää menee kovasti yliajalle. Ehkä ihan hyvä, että näpyttelin menemään pari päivää sitten Kicksin kosmetiikatilauksen. Neuvolalääkärin mukaan vielä ei ole mitään merkkejä siitä, että pikkumuru olisi tulossa lähiaikoina, vaikka pää on kuulemma jo ihan kosketusetäisyydellä. Kiitollisena kannan häntä just niin pitkään kuin on tarve, sillä tiedän, että hänellä on vatsassa hyvät oltavat. Hän kasvaa keskikäyrällä, liikkuu paljon ja syke on tasainen.

Väsymyksen lisäksi alkuraskaudesta tuttu päivittäinen huoli on palannut. Huomaan kuulostelevani vatsan liikkeitä monta kertaa päivässä ja miettiväni, onko hänellä kaikki hyvin. Etenkin aamuisin herätessä huoli on suurimmillaan, sillä pelkään litistävänä pikkumurun vatsaan nukkuessani. En oikeasti edes tiedä, onko se mahdollista, mutta silti havahdun öisin puoliunessa kuulostelemaan vatsan liikkeitä. Muistan, että sama huoli nosti päätään viimeisillä viikoilla myös murua odottaessa, joten tää kuulunee asiaan.

Muru on ehkä jollain tapaa alkanut sisäistää sitä, että pikkuveli on oikeasti tulossa, ettei tää ollutkaan mikään vitsi. Huomaan, että hän kaipaa tavallista(kin) enemmän aikaa äidin kanssa. Tällä viikolla ollaan leikitty paljon, pelattu lasten Muuttuvaa labyrinttia ja Afrikan tähteä, katsottu Pikku Kakkosta kainalokkain ja nukuttu yöt nenät vastakkkain. Enkä vaihtais hetkeäkään pois.

Väsymyksestä, taisteluista ja huolesta huolimatta tässä viikossa on ollut niin paljon hyvää. Yhteisten hetkien lisäksi rakastan syksyä. Ruskaa ja leijailevia vaahteran lehtiä. Raikasta ja kirpakkaa ilmaa. Aurinkoa, joka vielä lämmittää ja sadetta, joka raikastaa. Nautin pimenevistä illoista ja siitä, että herätessä katuvalot valaisevat kauniisti kotikadun. Siitä, että kohta voi aloittaa glögikauden ja laittaa pihavalot terassin luumupuuhun. Ja nythän voi, nyt on kauan odotettu lokakuu!

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja

Väsynyt viikko

Väsyttää. Tuottavuus 0. Siinä tiivistettynä tän viikon fiilikset. Kontrasti edellisiin viikkoihin on valtava. Olen viimeiset viikot touhunnut hulluna ja energiaa on ollut kuin pienessä kylässä. Ajatus on juossut ja luovuus on kukoistanut. Hah, nyt tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa ja tekis mieli vaan käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Houkuttava ajatus, mutta meidän netti ei toimi, sillä lähin tukiasema on kaatunut eikä operaattorilla ole mitään hajua siitä, milloin se saadaan kuntoon. (Pian, pliis!) Piti kuulemma olla jo toissapäivänä, mutta toisaalta siihen saattaa vielä kuulemma mennä päiviä. Tosi ärsyttävää. Positiivista on se, että sain hyvityksenä pienemmän liittymämaksun ilman, että piti ensin tehdä soppari toisen operaattorin kanssa. Asia, joka on ollut To do-listalla jonkin aikaa.

Sen sijaan, että olisin nauttinut netittömyydestä, olen turhautuneesti yrittänyt saada sitä toimimaan samalla tiedostaen, ettei se tulisi onnistumaan. Toisin sanoen, olen hakannut päätäni seinään ihan turhaan. Tajusin tällä viikolla sen, miten riippuvainen olen netistä päivittäin. Kaikki hommat ovat käytännössä seisoneet tai tuntuneet triljoona kertaa hankalimmilta, kun verkko pätkii tai ei toimi ollenkaan. Ihan hyvää harjoitusta ihmisille, jonka vahvuus ei todellakaan ole kärsivällisyys. Sisäisen suorittajan näkökulmasta asioiden seisominen on ollut tuskallista. Hommat eivät etene ja turhautuminen nostaa päätään. Tuntuu, että olen laiska ja saamaton. En tarpeeksi tehokas ja pitäisi tehdä enemmän. Tällä viikolla olen soimannut itseäni useasti, mutta samalla tiedostanut sen, että se on ihan hullua. Olen joutunut muistuttamaan itseäni siitä, että tunteita tulee ja menee, eivätkä ne määrittele minua ihmisenä. Ne ovat vaan tunteita. Muistutin itseäni myös siitä, etten toistaiseksi osaa korjata tukiasemaa, joten anna olla (chill!). Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut ottaa tämä viikko ihan vaan suosiolla levon kannalta. Ehkä ensi viikolla tiedän paremmin.

Tätä viikkoa on myös varjostanut turhautumisen lisäksi pelko ja kaipaus. Asiaa tarkemmin pohdittuani, tajusin, että olen surullinen. Kaikki elämässä on hyvin, mutta samalla olen surullinen. Olen surullinen, sillä kaipaan ihmisiä ja huoletonta olemista. Kaipaan sitä, ettei koko ajan tarvitsisi pelätä sitä, että joku yskii tai aivastelee. Sitä, että joku istuu liian lähelle tai seisoo aivan takana kassajonossa. Kaipaan normaalia kanssakäymistä ja naurua ystävien kanssa. Kaipaan tapaamisia lähipiirin kanssa ja rauhoittavia joogahetkiä joogastudiolla. Kaipaan sitä, ettei toista ihmistä tarvitsisi pelätä. Sitä, että ihminen voisi taas olla toiselle ihmiselle lähimmäinen, ei uhka.

Tän viikon ehdoton pelastus on ollut Fazerin Sininen ja aamulatte.

<3:llä Jenniina