Kategoria: Elämä

Roina

.Reading time 4 minutes.

Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka aina elämän tuntuessa kaaokselta, järjestelevät sen päässään luopumalla turhasta tavarasta. Yksikin kiertoon lähtenyt tavara tai vaate tuo mulle mielihyvää ja luo tunteen siitä, että elämä on taas vähän enemmän järjestyksessä. Hullua ehkä, mutta omalla kohdallani toimii. Tavaroita raivatessa olo kevenee ja mieli kirkastuu. Päästän irti vanhasta ja teen tilaa uudelle. Käyn kaapit ja laatikot säännöllisesti läpi, mutta myönnettäköön, että viime vuosien aikana luopumista on tapahtunut keskimääräistä enemmän. Toistaiseksi 80 neliön kodissamme on ollut tarpeeksi työmaata, mutta viime viikolla havahduin siihen, että pitää tonkia vähän syvempää, jotta luovuttavaa vielä löytyy. Ja löytyyhän sitä, ne muutamat laatikot, jotka kannettiin sisään kolme vuotta sitten muuton yhteydessä ja työnnettiin avaamattomina pieneen komeroon rappusten alle. Niiden läpi käyminen on tuntunut työläältä, joten ne ovat saaneet pölyttyä komerossa rauhassa. Poissa silmistä, poissa mielestä vai miten se meni?

Nykyään meidän kodista löytyy oikeastaan vaan kaikki tarpeellinen ja meille tärkeä. Ei turhia kippoja ja kuppeja tai vaatteita, jotka jäisivät käyttämättä kaapin pohjalle. Ei turhaa ajanhukkaa vaatteiden valintaan tai jatkuvaa avainten etsimistä. Aikaa (ja hermoja) säästyy, mitä arvostan suuresti. Vaateröykkiöt tuolien selkänojilla tai lelut pitkin lattiaa eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään, mutta se kuuluu elämään. Luopumisen opettelussa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ymmärtänyt sen, että en vain fyysisesti luovu jostakin, vaan kyse on jostakin paljon isommasta. Tarpeetonta roinaa ei kannata kantaa mukana, sillä se on aina pois jostakin muusta, oli kyse sitten tilasta, mielenrauhasta tai ajasta. Luopumalla teen tilaa niille asioille, jotka oikeasti haluan elämääni. Turha sotku ja sekasorto vie vain huomion siitä, mitä oikeasti haluan.

Olen jo pitkään siivonnut omaa mieltäni kaikesta turhasta, mutta nyt, kun omaa aikaa on enemmän kuin ikinä, huomaan, että täytän pääni kaikella muulla paitsi sellaisella, mikä oikeasti luo itselleni mielenrauhaa. Luen iltapäivälehtiä, seuraan muiden elämää instagramin kautta ja pidän mieleni hälyisenä musiikin, podcastien ja äänikirjojen avulla. Miksi? Jottei tarvitsisi kurkata sinne omaan henkilökohtaiseen sisäiseen komeroon, jonne olen vuosien varrella kerryttänyt kaiken turhan. Siihen komeroon verrattuna meidän rappusten alla olevan komeron läpikäyminen on helppoa. Trust me.

Omien epävarmuuksien myöntäminen ja niiden käsittely ei ole kivaa. Hyödyllistä ja antoisaa kyllä, mutta kivaa se ei ole. Se on kuitenkin se, mun täytyy tehdä, jotta voin taas saada sisäisen mielenrauhan ja entistä vahvemman uskon itseeni. Viimeinen vuosi on ollut jatkuvaa oppimista ja itsensä keräilyä. Onnistumisia ja lannistumisia. Naurua ja itkua. Luulin jo löytäneeni sen polun, jota seurata, mutta elämä päätti toisin. Elämä tosin päätti hyvin, ei siinä mitään, paremmin kuin olisin itse osannut, mutta helpoksi se ei silti ole viime kuukausia tehnyt. Ennen pikkumurun syntymää on kuitenkin hyvä aika käydä rauhassa läpi sekä tuo portaiden alla oleva komero että oma sisäinen komeroni. On aika luopua turhasta roinasta ja hälystä, mutta myös omista uskomuksista ja niiden luomista rajoitteista. Ilman niitä elämä on huomattavasti kevyempää ja antoisampaa.

<3:llä Jenniina

Kuulumisia

.Reading time 5 minutes.

Toinen kolmannes vaihtui viime viikolla viimeiseen kolmannekseen. Samalla kesäloma päättyi ja arki alkoi. Kesäloma oli täydellinen. Täynnä iloa ja onnea. Vietettiin loma hyvin tiiviisti perheen kesken ja nautin joka hetkestä. Tai no pari auton lataukseen (auton lataukseen, jep!) liittyvää hetkeä olisi saanut jäädä kokematta, mutta niistäkin jäi näin jälkikäteen ajateltuna ihan hauskat lomamuistot. Tulipahan todistettua, että Tahkolta Helsinkiin voi tosiaan matkustaa perinteisen kuuden tunnin sijaan jopa 13.5 tuntia. Ehkä ennätys sekin, joka naurattaa näin jälkikäteen, mutta silloin oli kyllä hymy pyllyssä.

Mennyt, pitkä kesäloma tuntui erityiseltä, kun tiedettiin, että se tulee olemaan viimeinen kesäloma tällä poppoolla. Tehtiin ja nähtiin paljon. Mentiin ilman aikatauluja ja syötiin jätski päivässä. Muru oppi kirjoittamaan oman nimensä ja sukeltamaan ihan itse. Käytiin Tahkolla, Lintsillä, Flamingossa ja Korkeasaaressa. Vietettiin aikaa mökillä, uitiin ja suppailtiin. Saunottiin Rantasalmella ja syötiin lörtsyt Savonlinnassa. Juotiin aamukahvit Porkkalanniemessä ja tutustuttiin kalkkunaan kotieläinpuistossa. Yövyttiin Sauvossa satumetsässä ja retkeiltiin tonttupolulla. Vietettiin Helsinki-päivää, matkustettiin metrolla ja ratikalla. Istuttiin Aku Ankan autossa ja ihmeteltiin Pertsaa ja Kilua leffateatterissa. Leikittiin palomiehiä ja Fin-Hemsiä. Otettiin myös iisiä ja nukuttiin olkkarin lattialla patjoilla. Kaikki on just nyt vaan tosi helppoa, kun muru on jo niin iso. Olo loman jälkeen on onnellinen ja odottava.

Kesäloma osui onneksi toiseen kolmannekseen, joka meni kokonaisuudessaan melko kevyesti, vaikka helteet puskivatkin päälle kesä-heinäkuussa. Energiaa riitti, kunhan ruokaa ja vettä oli tarjolla säännöllisesti. Aina ei ihan ollut, joten muutamat nälkäkiukkuhetketkin koettiin, mutta melko vähällä päästiin niidenkin osalta. Askelia tuli helposti yli 20 000 päivässä eikä vatsa juurikaan painanut. Sokerirasitustestin tulokset olivat erinomaiset, mikä oli omalla tavallaan helpotus, sillä murua odottaessa sain raskausdiabetes diagnoosin paastoarvon ollessa rajalla. Vatsa on kasvanut selkeästi nopeammin kuin esikoista odottaessa, mikä alkaa nyt viimeiselle kolmannekselle näkyä ja todella tuntua. Nukkuminen on ollut toisinaan aika hankalaa, sillä vasen lonkka on herätessä aina ihan jumissa. Odotan innolla sitä, että voin taas nukkua miten päin haluan. Voi tosin olla, että talven pimeinä tunteina toivon, että saan vaan ylipäätään nukkua. Juoksuaskeleet eivät enää onnistu ilman pelkoa siitä, että pissat on kohta housussa. Tää on yksi asia, mistä mulla ei ollut esikoista odottaessa mitään tietoa. Niin ja se närästys, Renniet kulkee aina laukussa mukana. Toisinaan tunnen itseni kieltämättä vähän mummoksi, mutta se kuulunee asiaan.

Ekaan kolmannekseen verrattuna toinen kolmannes oli helppo, sillä pahoinvointia ei juurikaan ollut. Saa nähdä, mitä vika kolmannes tuo tullessaan. Pesänrakennusvietti on selkeästi herännyt ja lähes kaikki tavarat alkaa olla hankittuna. Vielä pitäisi hoitaa kantoreppu, vakuutukset ja muutama kodin juttu kuntoon ennen pikkumurun syntymää. Valehtelisin myös, jos väittäisin ettei tulevat kuukaudet ja synnytys yhtään mietitytä. Pahentunut koronatilanne antaa ihan oman mausteensa koko juttuun. Olisi niin ihana nähdä ystäviä ja mennä harrastamaan, mutta toistaiseksi olen ollut todella varovainen niiden suhteen. Olemmekin sopineet useamman menevän ystäväni kanssa, että nähdään sitten, kun tilanne rauhoittuu. Siihen asti mennään videopuheluilla ja ääniviesteillä. Kurjaa, mutta tässä tilanteessa varmastikin se paras vaihtoehto. Tunsin pitkään huonoa omatuntoa asiasta, mutta oli kiva huomata, että ystävänikin olivat sitä mieltä, että parempi ottaa etäisyyttä kuin ottaa riskiä tartunnasta.

Tulevat kuukaudet tulen siis viettämään varmasti aikalailla kotihiirenä, mutta tänään kalenteriin on pitkästä aikaa merkitty sovittu meno. Tänään on nimittäin viikon 30-32 neuvola, jossa pääsen kuulemaan pitkästä aikaa pikkumurun sydänäänet. Toivottavasti pikkumurulla on vatsassa kaikki hyvin, sillä äiti voi ainakin toistaiseksi hyvin!

<3:llä Jenniina

Koti

.Reading time 6 minutes.

Mun piti alunperin kirjoittaa tänään vaunuviidakosta ja meidän uusista Emmaljunga NXT90-vaunuista, mutta muistin tänään aamulla postia hakiessani, että tänään on tasan kolme vuotta siitä, kun muutettiin meidän nykyiseen kotiin. Siis kääk, mihin tää aika oikein livahtaa! Lupaan palata vaunuihin myöhemmin, sillä tänään kodista kirjoittaminen tuntuu tärkeämmältä.

Mä olen alunperin kotoisin Lahest (siis Lahdesta), mutta muutin Helsinkiin vuonna 2007 rakkauden perässä. Koti Helsingissä on vaihtunut vuosien varrella muutamaan otteeseen, mutta sama rakkaus on sentään pysynyt! Meidän ensimmäinen yhteinen koti oli vajaa 50 neliöinen vuokra-asunto 70-luvun punatiilisessä kerrostalossa Mellunmäessä. Asuntonäytössä jono kulki viidennestä kerroksesta ulos asti. Jonotimme kiltisti vuoroamme, sillä halusimme muuttaa yhteen pikaisesti jatkuvan pendelöinnin sijaan. Jonotuksen jälkeen pääsimme sisälle asuntoon. Seinät olivat vaaleansiniset ja ovissa oli holvikaaret. Keittiössä oli alkuperäiset kaapit ja kylppärissä amme. Maisemat olivat kuitenkin kivan mäntyisät ja metrolle oli lyhyt matka. Muistan ajatelleeni, että tänne me muutetaan, tää on meille täydellinen. Hyvin persoonallinen ja hieman erikoinen, mutta meille just passeli. Kuka niitä seiniä nyt edes katselee. Anoppi oli varmuudeksi näytössä mukana ja hän hoiti puhumisen. Meidän tehtäväksi jäi kirjoittaa hakemuskirje, johon lisäsimme vielä kuvan meistä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Yöllä muistan miettineeni sängyn ja telkan paikkaa, sillä muita kalusteita meillä ei vielä silloin ollut. Olin varma, että kyseinen asunto oli tarkoitettu meille. Muuttopäivä koittikin parin viikon päästä, sillä välittäjän mukaan olimme tehneet (lue: anoppini oli tehnyt) hyvän vaikutelman.

Asuimme pitkään Mellunmäessä, jonne palasimme lopulta uuteen aso-kämppään ulkomailla vietetyn puolivuotisen ja Meilahdessa asuttujen kuukausien jälkeen. Itä-Helsinki on tuntunut kodilta alusta asti, vaikka monet sitä ihmettelivätkin Itä-Helsingin kyseenalaisen maineen vuoksi. Pieni välihuomio, Itä-Helsinki on yleisesti ottaen mainettaan parempi, trust me. Mellunmäessä vietettyjen vuosien jälkeen tuli aika ostaa meidän ensimmäinen yhteinen koti, sillä halusimme jotain pysyvää. Löysimmekin täydellisen alkuperäiskuntoisen helmen Myllypurosta, jonka saimme pilkkahintaan. Liekö Myllypuron maineella ollut osuutta asiaan tuolloin, sillä nykyään hinnat ovat pompsahtaneet taivaisiin vanhoihin hintoihin verrattuna. Remppasimme kämpän lattiasta kattoon ja katselimme auringonlaskuja isoista ikkunoista 7. kerroksesta. Taloyhtiö oli hyvä, naapurit olivat ihania ja metrolla suhas keskustaan vartissa. Taloyhtiön piha oli valtava, täynnä istutuksia ja isoja mäntyjä. Edelleen luonto oli läsnä, vaikka asuimmekin aivan Kehän vieressä. Parasta kuitenkin Myllypuron kodissa oli, näin jälkikäteen ajateltuna, muistot. Saimme siellä asuessamme niin paljon muistoja, jotka tekevät meidän elämästä meidän elämän. Myllypurossa vietettyihin vuosiin mahtuu paljon iloa, onnea, naurua ja yhdessäoloa, mutta myös jonkin verran surua ja epävarmuutta. Päälimmäisenä kuitenkin muistan sen, että Myllypuron koti oli meille koti, jossa meistä kahdesta tuli kolme. Tila alkoi käydä meille ahtaaksi ja ihanista muistoista huolimatta oli aika siirtyä eteenpäin. Myimme kodin itse ja muistan tihrustaneeni itkua aina näyttöjen jälkeen. Onneksi näyttöjä ei tarvittu kuin pari, sillä alle viikossa meidän koti oli saanut uuden asukkaan. Mihin me sitten muutimme?

Olin aiemmin edellisenä kesänä myynyt urheilutoppini facebookissa ja lupasin toimittaa sen noutovaikeuksien vuoksi ostajan postilaatikkoon vaunulenkin yhteydessä. Muistan katsoneeni taloa ja ajatelleeni, että tuollaisessa talossa haluaisin joskus asua. Näin talossa paljon potentiaalia ja naapurusto oli täydellinen. Rakastuin katuun heti ensi silmäyksellä. Kuka olisikaan uskonut, että ostaisimme kyseisen asunnon facebookin kautta tulevana talvena. Näin ilmoituksen sattumalta feedissäni ja seuraavana iltana olimmekin jo katsomassa asuntoa. Kun kuntotarkastus oli tehty ja pankkiasiat selvät, laitoimme nimet paperiin. Tulisimme muuttamaan uuteen kotiimme 31.5.2018. Tuosta päivästä on nyt kolme vuotta aikaa enkä vaihtaisi päivääkään.

Postilaatikkomme sijaitsee kotikatumme päässä vaahteroiden ja koristekastanjoiden katveessa, jonne kävelimme ensimmäisenä aamuna yökkäreissä ja tukka sekaisin. Aurinko paistoi. Tervehdimme naapurostassa asustavaa jänöä ja tutustuimme uuteen naapuriimme Kalevi-Kissaan. Muistan, kuinka onnelliseksi tunsin itseni, kun katsoin murua ja auringonsäteitä, jotka osuivat meihin puiden lehtien välistä. Tunsin, että olimme tulleet kotiin. Kukaan ei tiedä, milloin tai minne tiemme käy seuraavaksi, mutta just nyt meidän on hyvä täällä. Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on ja mun sydän pakahtuu onnesta ja ilosta joka kerta, kun kuulen murun avaavan meidän kotioven ja huutavan ”Äiti!”.

Ootko sä löytänyt sun kodin vai etsitkö vielä?

<3:llä Jenniina

Odottamaton yllätys

.Reading time 4 minutes.

No tässähän kävi nyt niin, että meille tulee vauva. Asia, jota en meinannut millään uskoa, kun näin haaleat viivat raskaustestissä viime talvena. Tein varmasti kymmenen eri testiä viikon aikana ja kerta kerralta viiva vain vahvistui. Eihän meidän pitänyt saada vauvoja ilman lapsettomuushoitoja. Eihän minun pitänyt pystyä tulla raskaaksi ilman lääkkeitä. Niin siinä kuitenkin kävi. Täysin yllättäen ja varoittamatta olinkin yhtäkkiä raskaana. Asia, jota ei osattu millään tapaa odottaa, mutta mikä kuitenkin hetken sulattelun jälkeen tuntui juuri oikealta.

En aluksi meinannut uskoa asiaa ja pelkäsin keskenmenoa, sillä edellinen raskaus päättyi keskenmenoon viikolla 8. Silloin olimme uskaltaneet iloita raskaudesta heti alkumetreistä saakka. Olimme ehtineet ajatella jo tulevaa, sitä hetkeä, kun meitä onkin kolmen sijaan neljä. Tässä raskaudessa kaikki oli toisin, sillä menettämisen pelko oli suuri. En halunnut joutua kokemaan samanlaista tuskaa, mitä aiempi keskenmeno aiheutti. Ilman jäätävää pahoinvointia ja särkeviä tissejä en varmasti olisi edes muistanut olevani raskaana, sillä en antanut itselleni juurikaan lupaa ajatella asiaa. Arki jatkui kuten ennenkin, emme suunnitelleet tulevaa tai miettineet sitä, millaista elämä on sitten, kun meitä on neljä. Viikot vierivät ja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen uskalsin alkaa kääntämään katsetta kohti tulevaa. Nyt ollaan suurin piirtein puolivälissä ja raskaus on todella konkretisoitunut kasvavan vatsan myötä. Emme voisi olla onnellisempia ja kiitollisempia tulevasta perheenlisäyksestä.

Alkuraskauden hormonimyrsky herätti itselle paljon kysymyksiä ja huolenaiheita, joita en ollut osannut odottaa. Mietin alussa paljon sitä, voiko pitkään pitkään ja hartaudella tehtyä lasta ja yllättäen alkunsa saanutta lasta rakastaa yhtä paljon. Riittääkö molemmille rakkautta ja tuleeko jommasta kummasta suosikki. Nyt voin kuitenkin omalta kohdaltani voin sanoa sen, että raskauden edetessä olen huomannut sen, että huoleni olivat turhia. Rakkautta riittää. On ollut ihana nähdä, miten meidän kolmen hengen perheestä on jo nyt tullut neljän hengen perhe, vaikka neljäs jäsen on vasta vatsassa kasvamassa.

Pohdin myös sitä, miten oudolta tuntuu olla pöydän toisella puolella. Olemme käyneet läpi pitkän lapsettomuuden, lapsettomuushoidot ja keskenmenon. Nyt yhtäkkiä olinkin se, joka kertoi tulleensa yllättäen raskaaksi. Muistan aina sen, miten pahalta ja epäreilulta tuntui, kun joku kertoi tulleensa raskaaksi, saati sitten yllättäen. Se tuntui vielä kymmenen kertaa pahemmalta. Nyt ymmärrän sen, etteikö raskaus olisi heidän kohdallaan ollut silti toivottu, odotettu tai haluttu. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta toivon, että joku tämän postauksen myötä ymmärtää sen.

Tulen varmasti aina jollain tapaa määrittelemään itseni lapsettomaksi, vaikka haaveemme lapsista lopulta toteutui. Kokemus lapsettomuudesta oli pitkään niin voimakas ja kokonaisvaltainen, että se tulee aina olemaan osa minua. Tänään kuitenkin päästin irti jostain määrittelemättömästä, sillä uskalsin vihdoin soittaa Lisääntymislääketieteelliseen yksikköön ja poistaa meidät hoitolistalta, jossa olemme olleet kirjoilla vuodesta 2015. Hoitaja onnitteli meitä ja toivotti hyvää kesää. Itkuhan siinä tuli.

Meidät elämä yllätti isosti ja onnellisesti juuri silloin, kun osasimme sitä vähiten odottaa. Huomenna pääsen taas kuuntelemaan tuon ihmeellisen yllätyksen sydänääniä.

<3:llä Jenniina

Rutiinit

.Reading time 3 minutes.

Toisille sana saattaa aiheuttaa ahdistusta ja toiset taas vannoo niiden nimeen. Mä kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan, koska mulle ne luo elämään tiettyä rakennetta ja järjestystä. Samalla ne luo myös helppoutta ja tehokkuutta, joita arvostan. Mut mitä sitten, kun ne totutut rutiinit ei olekaan enää mahdollisia? Harrastukset on peruttu, sosiaaliset kontaktit on minimissä, kahvilat on kiinni ja työprojektit ovat päättyneet. Kaikki se, mihin on totuttu, sitä ei vaan yhtäkkiä enää ole.

Mistä siis löytää niitä uusia rutiineja? Itselle paras tapa rutiinien löytymisessä on ollut miettiä, mitä haluan rutiinien avulla haluaa saavuttaa eli mitkä on mun tavoitteet. Mun tavoitteena on ollut lisätä inspiraatiota arkeen. Isoin apu rutiinien muodostumisessa on ollut ehdottomasti se, että aikataulutan viikon ja päivät, jotta löydän tilaa asioille, jotka haluan saada hoidetuksi tai edistää, mutta myös niille asioille, jotka tuo iloa, inspiraatio ja jaksamista. Ilman rutiineja ja suunnittelua päivät menisi helposti siihen, ettei mikään etenisi (paitsi ehkä Netfilixin ”Viimeksi katsotut”-listaus) ja tuntisin itseni saamattomaksi. Se taas söisi hyvänolon tunnetta, joten ei hyvä diili.

Mulle hyvää oloa tuo muun muassa kirjoittaminen, lenkkeily ja kirjat. Nykyään aloitankin aamun usein aamukävelyllä sen jälkeen, kun olen vienyt pojan hoitoon. Olen huomannut, että se on mulle paras tapa asennoitua päivään ja saada asioita aikaiseksi. Lenkin jälkeen kirjoitan vihkoon ylös heränneitä ajatuksia. Loppupäivä meneekin koneella, jonka jälkeen lenkkeilen äänikirja korvissa hakemaan pojan hoidosta. Iltaisin leikitään, katsotaan telkkua ja jumpataan. Välillä kun oikein halutaan päästä tuulettumaan, niin ajetaan keskustan läpi ja haetaan take away-kahvit. Villiä menoa sanoisin. Joskus toki tulee tilanteita, jolloin omista henkilökohtaisista rutiineistä ei ole tietoakaan ja silloin pitää vain selvitä. Näin kävi muun muassa meille, kun pojalle napsahti altistuskaranteeni ja arki meni ihan uusiksi. Siitäkin selvittiin, jonka jälkeen yksi tuotantokausi putkeen Ginny & Georgiaa sohvannurkassa teki todella terää.

Rutiineilla on ehkä ollut vähän tylsä ja tiukkis maine, mutta luulen, että vallitseva tilanne on lisännyt niiden arvostusta. Kuinka ihanaa onkaan juoda aamukahvi työpaikalla työkavereiden kanssa ennen työpäivän alkua, käydä kahvilla ystävän kanssa joka keskiviikko tai valita jumpassa aina se sama paikka. Melkein itku tulee silmään. Rutiineiden noudattaminen tai niistä pitäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi nauttia myös vaihtelevuudesta ja yllättävistä tilanteista. Itselle rutiinit luovat pohjan tekemiselle, mutta vaihteluus tuo maustetta ja yllätyksellisyyttä, joka pitää mielen virkeänä ja lisää hyvänolon tunnetta.

Millaisilla rutiineilla sä pidät itsestäsi huolta?

<3:llä Jenniina