Tunnelukot

Olin viikonloppuna viiden tunnin joogameditaatio-workshopissa. Jep, viis tuntia on pitkä aika keskittyä vain omiin ajatuksiin. Workshopin tarkoituksena oli päästää irti tietyistä tunnelukoista, ja kaikesta siitä, mikä ei enää palvele mua. Olen oppinut tässä matkan varrella sen, että jokainen meistä kantaa ihan hirveästi turhaa mukanaan. Olin tietysti ajatellut, että minun taakkani on pieni moneen muuhun verrattuna, koska koen, että elämä on kohdellut minua tosi reilusti ja anteliaasti. Noh, aika nopeasti tajusin, että en ehkä kuitenkaan pääsisi niin helpolla, kuin olin kuvitellut.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin oli se, että joutuisin oikeasti avata itseäni ja sisäistä maailmaani vieraiden ihmisten edessä. Ei ihan iisibiisi juttu ihmiselle, joka haluaa aina olla vahva ja esimerkillinen ulospäin. Mietin, että miksi ihmeessä mä tällaiseen ilmoittauduin. Sain kuitenkin itseni aika nopeasti vakuutettua siitä, että se oli hyvä juttu, sillä se tuntui oikealta.

Teimme paljon erilaisia harjoituksia, jotka kaikki nostivat pintaan asioita, joita minun tulisi käsitellä itseni kanssa. Liika huolehtiminen, tarve esimerkillisyyteen ja tarve olla vahva. Nyt ainakin tiesin, mitä käsitellä. En sillä hetkellä osannut arvostaa kokemaani ja tunsin ärtymystä. Koin, että mussa on jotain vikaa. Olinhan kuvitellut päästäväni kaikesta irti ja avaavani kaikki lukot kertaheitolla. Ihan kuin itsestään, ilman käsittelyä. Lopputulos oli se, että olin aiempaa hämmentyneempi ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Tuntui, että kaikki muut olivat kiitollisia ja rauhallisia, samalla kun minun sisälläni myllersi. Eihän sen näin pitänyt mennä! Vai pitikö sittenkin?

Olen nyt vajaa viikon käsitellyt kokemaani, ja olen niin kiitollinen siitä, että uskalsin osallistua. Moni asia loksahti sisälläni paikoilleen isommin, kuin ikinä uskalsin toivoakaan.

Mitä turhaa sä kannat mukanasi?

<3:llä Jenniina