Long time no see! Mistäköhän sitä aloittaisi. Edellisestä postauksesta on ikuisuus. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut kirjoittaa, mutten vaan ole löytänyt sille sopivaa aikaa ja paikkaa arjessa. Välillä mietin, että miten hitossa muut sen tekee. Mut hei täällä kaikki hyvin! Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten viimekertaisen. Niinku esimerkiksi sellasta, että laitettiin lähes meidän koko elämä uusiks tuossa muutama kuukausi sitten. Ja vitsit, miten siistiä meillä on ollut!
Me siis myytiin meidän koti ja muutettiin Helsingin keskustaan! Ollaan pitkään haaveiltu mun miehen kanssa keskusta-asumisesta, mutta todettu aina, että se on liian vaikeaa lasten kanssa. Noh, täällä me nyt ollaan! Kahden lapsen kanssa. Kerrostalossa, ilman hissiä ja omaa pihaa. Sauna meillä kuitenkin on. Eikä voitais olla onnellisempia! Todettiin keväällä, että ikinä ei tässä elämässä tiedä, mitä seuraavaks tapahtuu, joten paras elää (heti eikä myöhemmin) sellaista elämää, josta unelmoi ja haaveilee. Niinpä me siis laitettiin meidän koti myyntiin, lähdettiin reissuun, tehtiin kaupat ja alettiin etsiä uutta kotia. Paras päätös ikinä!
Uusi koti löytyi toisella näytöllä. Sata vuotta vanha lautalattia, kakluuni ja merinäköala oli just se, mitä olin tietämättäni kaivannut (hah, kukapa ei!). Muutosta on nyt kolme kuukautta ja tuntuu, että me ollaan aina asuttu täällä. Aika nopeasti oli selvää, että idyllinen paritaloasuminen omalla pihalla ei ehkä ollutkaan se meidän juttu, vaikka niin joskus luultiin. Ja se on ihan okei. Me nautitaan kaupungin sykkeestä ja siitä, että kaikki on lähellä. Ihmisistä, ravintoloista, kahviloista ja harrastuksista. Tai ainakin toistaiseksi. Voi olla, että ehkä joskus vielä kaivataan omaan rauhaan kauas kaikesta vilinästä ja hälinästä, mutta just nyt on hyvä näin. Ja sekin on ihan okei. Mieltään saa muuttaa. Tärkeintä on elää itselleen uskollisesti ja kuunnella omaa sydäntään. Kaikki muu järjestyy kyllä. Mitä sä toivot just nyt sun elämään?
Meidän asiat järjestyi paremmin kuin oltais ikinä voitu edes toivoa. Muru sai päiväkotipaikan ihan kodin vierestä ja hän nauttii siellä olostaan. Yks asia, jota stressattiin ihan turhaan. Noh, se oli turha huoli se. Yks kaupunkiasumisen isoimpia plussia on ehdottomasti se, että ollaan saatu meidän elämään uusia ihmisiä. Nautin suunnattomasti siitä, miten tutustun lähes päivittäin uusiin ihmisiin ja pääsen juttelemaan heidän kanssaan. Korona-aika oli tosi yksinäistä, joten se tekee todella hyvää. Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, miltä täällä asuminen tuntuu, millaiseksi tunnen oloni täällä. Tuntuu, että voin olla mitä vaan. Et kaikki on mahdollista. Haaveilen ja unelmoin ihan eri tavalla kuin ennen. Ja se, jos mikä, on aika siistiä! En sano, ettenkö kaipaisi välillä välillä metsään, mutta meri toimii lähes yhtä hyvänä terapeuttina. Onneks metsän reunaan pääsee halutessaan ratikalla ja mökillekin voi aina ajaa omalla autolla.
Ihan alkuun haluan sanoa kiitos! Kiitos, että yllätit meidät täysin! Vuosi sitten tähän aikaan kerroin olevani valmis ottamaan vastaan tänä vuonna sen, mitä on tuleva. Että jokin sisälläni sanoo, että tästä vuodesta olisi tulossa tärkeä ja erityinen. Ja niinhän siitä tuli. Sain sinulta enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut pyytää tai toivoa. Teit meidän perheestä täyden. Kolmen sijaan meitä on nyt neljä. Haave, josta olimme jo ehtineet luopua, mutta jota kuitenkin jossain sisälläni yhä salaa toivoin. Osa tämän vuoden haaveista siirtyi tulevalle vuodelle, mutta ei sen väliä. Se kaikkein suurin kuitenkin toteutui tänä vuonna.
Vuosi alkoi vesisateessa drive-inissä. Ei tällä kertaa Mäkkärin jonossa vaan Mehiläisen koronatestauksessa. Kuinkas muutenkaan! Ei mikään kaikista lupaavin alku vuodelle, mutta alku kuitenkin. Kuume ei laskenut ja yskä vei kaikki voimat. Olin aivan loppu. Keho oli väsynyt ja kaikkensa antanut. Syksyn työprojekti oli vaatinut veronsa eikä nuhakuume meinannut millään lähteä pois. Lähes koko tammikuu menikin sairastaessa. Tiesin, että työprojekti tulisi päätökseen helmikuussa, joten mieli alkoi pikku hiljaa suunnitella tulevaa. Hetken lepotauko, akkujen lataus, uusien duunien etsiminen ja reissuun lähteminen. En tiennyt tulevasta, mutta tiesin, että kaikki järjestyisi. Olo oli kuin Toy-Storyn Buzzilla, kohti ääretöntä ja ylös!
Työprojekti päättyi ja seuraavana päivänä ostin raskaustestin. Oireita ei ollut, mutta jotenkin tunsin oloni erilaiseksi. Samanlaiseksi kuin vuonna 2016 ja 2018, kun oli raskaana. Testiin piirtyi kaksi punaista viivaa, olin raskaana. Asia, jonka ei pitänyt olla mahdollista, ainakaan kovinkaan helposti. Raskaus tuli meille täysin yllätyksenä, mutta olimme haltioissamme ja ehkä myös vähän shokissa. Olimmehan jo ehtineet kuopata haaveen toisesta lapsesta. Aika kului kuitenkin nopeasti ja arjen realiteetit iskivät vasten kasvoja. Samalla pelko menetyksestä nousi pintaan. Rento hengähdyshetki muuttui pian stressiksi. Töitä pitäisi löytää samalla kun raskauspahoinvointi vei kaikki voimat.
Aika nopeasti kevätkesällä teimme mieheni kanssa päätöksen siitä, että keskittyisin töiden sijaan omaan hyvinvointiini ennen toisen lapsen tuloa. Päätös oli hyvä, vaikka vähän harmittaakin, etten päässyt todistamaan itselleni sitä, että raskaus ei vaikuttaisi työnsaantiin. Palkkatyön sijaan keskityin opiskeluun ja tein yksittäisiä freelancer-juttuja. Hain pojan aikaisemmin päiväkodista ja nautimme yhdessäolosta. Kävimme jätskillä ja puistossa. Halusin antaa esikoiselle aikaa ja huomiota, jota hän ei vauvan synnyttyä tulisi saamaan yhtä paljon. Nautin olostani ja rakastin kasvavaa vatsaani. Tiesin, että tällä kertaa raskaus tulisi hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen, joten kaikki siihen liittyvä tuntui hyvin ainutkertaiselta ja samalla jollain tapaa myös lopulliselta. Rakastin raskaana oloa kaikista kolotuksista ja pahoinvoinnista huolimatta. Päätös oman ajan ottamisesta oli oikea.
Kesä oli kaunis. Vietimme pitkän kesäloman perheen kanssa ja teimme asioita, joita emme tulisi hetkeen vauvan synnyttyä tekemään. Muistan kuitenkin yksittäiset turhautumisen kyyneleet. Tuleva pelotti, ei vauvavuosi, vaan aika sen jälkeen. Olinhan hypännyt keväällä tyhjän päälle. Miten ja mistä löytäisin paikkani, kun töihin paluu taas koittaa? Luotan kuitenkin edelleen vahvasti siihen, että asiat järjestyvät, kun niiden aika koittaa. Manifestointia, manifestointia.
Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa tuntenut itseni yksinäiseksi ja irralliseksi. Vallitseva tautitilanne, raskaus sekä työyhteisöstä ja harrastusryhmistä poisjäänti tekivät sen, että vietin päiväni yksin omassa kuplassani, kun muut tietenkin jatkoivat omaa elämäänsä kukin tavallaan. Tunne oli aivan uusi minulle ja sen käsittely on vienyt aikaa.
Loppusyksystä elämämme muuttui, kun saimme pikkumurun ensimmäistä kertaa syliin. Murun 4v sanoin ”Pikkuveikka on parasta, rakkainta ja tärkeintä, mitä tänä vuonna on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. On ollut hienoa huomata, miten hienosti muru on ottanut pikkumurun vastaan ja osaksi meidän perhettä. On ollut myös hienoa seurata murun kasvua, sillä tuntuu, että hän kehittyy niin huimaa vauhtia. Äidin pienestä pojasta on tullut jo niin iso. Välillä iltaisin kömmin hänen viereensä ja katselen hänen nukkuvan. Halaan ja silitän otsaa. Ihan kuten pienenä. En voi uskoa, miten nopeasti aika kuluu. Pyyhin kyyneleeni hänen Avengers peittoonsa ja suukotan poskelle. Toivotan hyvää yötä ja kerron, että äiti rakastaa maailman eniten. Hereillä ollessaan hän aina sanoo, että ”Äiti, sä olet jo sanonut noin sata kertaa”. Niin olen. Ja aion kertoa jatkossakin joka päivä.
Kiitos vuosi 2021, kun teit meidän haaveista totta. Olen kiitollinen. Olit meille hyvä ja kiltti, vaikka maailman tilanne olikin mitä oli. Olemme saaneet kaiken, minkä tarvitsemme elääksemme onnellista ja hyvää arkea. Rakkautta ja lämpöä. Perhe, jonka kanssa nauraa, ja johon turvautua huonoina hetkinä. Läheiset, joita näimme aivan liian vähän, mutta joiden tiedämme olevan tukenamme niin arjessa kuin elämän suurissa käänteissäkin. Koti, jossa olemme viettäneet aikaa enemmän kuin ikinä. Kiitos vuosi 2021, kun annoit meille muistoja, joita voimme muistella vielä pitkään. Kiitos vuosi 2021, kun tiesit paremmin kuin me itse.
Vuosi 2021 olit yllätyksellinen, mutta myös samalla vähän liian yksinäinen makuuni. Vuodelle 2022 toivon sitä, että pysymme terveinä ja voimme vihdoin tavata läheisiämme vapaasti ilman pelkoa sairastumisesta. Toivon myös uusia kohtaamisia. Kahvitreffejä muiden äitien kanssa. Nyt lattemaman arki on lähinnä painottunut take-away kahviin omalla terassilla vaunuja hytkyttäessä. Toivon, että pääsemme perheen kanssa reissuun ja pojat pääsevät kastelemaan varpaansa lämpimään meriveteen palmujen alla. Toivon myös, että löydän tieni takaisin joogamatolle ja futiskentälle, sillä kaipaan niitä. Toivon, että haaveeni ja toiveeni liittyen töihin toteutuvat ja pääsen toteuttamaan itseäni. Aluksi äitiysvapaan ohella ja loppuvuodesta kokopäiväisesti. Toivon, että olen ensi vuonna tähän aikaan yhtä onnellinen kuin olen juuri nyt, että meidän arki olisi vähintään yhtä hyvää ja onnellista kuin tänä vuonnakin. Uskallankohan viimeiseksi toiveeksi kertoa sen, että toivon, että elämä tietäisi jälleen ensi vuonna paremmin sen, mitä tarvitsen? Oli se sitten mitä tahansa. Olen jälleen valmis!
Mitä sä toivot ensi vuodelta?
Vuoden 2021 lisäksi haluan kiittää myös sinua, joka olet löytänyt tänä vuonna tiesi mun blogiin. Palataan ensi vuonna uusin jutuin!
Väsyttää. Tuottavuus 0. Siinä tiivistettynä tän viikon fiilikset. Kontrasti edellisiin viikkoihin on valtava. Olen viimeiset viikot touhunnut hulluna ja energiaa on ollut kuin pienessä kylässä. Ajatus on juossut ja luovuus on kukoistanut. Hah, nyt tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa ja tekis mieli vaan käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Houkuttava ajatus, mutta meidän netti ei toimi, sillä lähin tukiasema on kaatunut eikä operaattorilla ole mitään hajua siitä, milloin se saadaan kuntoon. (Pian, pliis!) Piti kuulemma olla jo toissapäivänä, mutta toisaalta siihen saattaa vielä kuulemma mennä päiviä. Tosi ärsyttävää. Positiivista on se, että sain hyvityksenä pienemmän liittymämaksun ilman, että piti ensin tehdä soppari toisen operaattorin kanssa. Asia, joka on ollut To do-listalla jonkin aikaa.
Sen sijaan, että olisin nauttinut netittömyydestä, olen turhautuneesti yrittänyt saada sitä toimimaan samalla tiedostaen, ettei se tulisi onnistumaan. Toisin sanoen, olen hakannut päätäni seinään ihan turhaan. Tajusin tällä viikolla sen, miten riippuvainen olen netistä päivittäin. Kaikki hommat ovat käytännössä seisoneet tai tuntuneet triljoona kertaa hankalimmilta, kun verkko pätkii tai ei toimi ollenkaan. Ihan hyvää harjoitusta ihmisille, jonka vahvuus ei todellakaan ole kärsivällisyys. Sisäisen suorittajan näkökulmasta asioiden seisominen on ollut tuskallista. Hommat eivät etene ja turhautuminen nostaa päätään. Tuntuu, että olen laiska ja saamaton. En tarpeeksi tehokas ja pitäisi tehdä enemmän. Tällä viikolla olen soimannut itseäni useasti, mutta samalla tiedostanut sen, että se on ihan hullua. Olen joutunut muistuttamaan itseäni siitä, että tunteita tulee ja menee, eivätkä ne määrittele minua ihmisenä. Ne ovat vaan tunteita. Muistutin itseäni myös siitä, etten toistaiseksi osaa korjata tukiasemaa, joten anna olla (chill!). Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut ottaa tämä viikko ihan vaan suosiolla levon kannalta. Ehkä ensi viikolla tiedän paremmin.
Tätä viikkoa on myös varjostanut turhautumisen lisäksi pelko ja kaipaus. Asiaa tarkemmin pohdittuani, tajusin, että olen surullinen. Kaikki elämässä on hyvin, mutta samalla olen surullinen. Olen surullinen, sillä kaipaan ihmisiä ja huoletonta olemista. Kaipaan sitä, ettei koko ajan tarvitsisi pelätä sitä, että joku yskii tai aivastelee. Sitä, että joku istuu liian lähelle tai seisoo aivan takana kassajonossa. Kaipaan normaalia kanssakäymistä ja naurua ystävien kanssa. Kaipaan tapaamisia lähipiirin kanssa ja rauhoittavia joogahetkiä joogastudiolla. Kaipaan sitä, ettei toista ihmistä tarvitsisi pelätä. Sitä, että ihminen voisi taas olla toiselle ihmiselle lähimmäinen, ei uhka.
Tän viikon ehdoton pelastus on ollut Fazerin Sininen ja aamulatte.
Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka aina elämän tuntuessa kaaokselta, järjestelevät sen päässään luopumalla turhasta tavarasta. Yksikin kiertoon lähtenyt tavara tai vaate tuo mulle mielihyvää ja luo tunteen siitä, että elämä on taas vähän enemmän järjestyksessä. Hullua ehkä, mutta omalla kohdallani toimii. Tavaroita raivatessa olo kevenee ja mieli kirkastuu. Päästän irti vanhasta ja teen tilaa uudelle. Käyn kaapit ja laatikot säännöllisesti läpi, mutta myönnettäköön, että viime vuosien aikana luopumista on tapahtunut keskimääräistä enemmän. Toistaiseksi 80 neliön kodissamme on ollut tarpeeksi työmaata, mutta viime viikolla havahduin siihen, että pitää tonkia vähän syvempää, jotta luovuttavaa vielä löytyy. Ja löytyyhän sitä, ne muutamat laatikot, jotka kannettiin sisään kolme vuotta sitten muuton yhteydessä ja työnnettiin avaamattomina pieneen komeroon rappusten alle. Niiden läpi käyminen on tuntunut työläältä, joten ne ovat saaneet pölyttyä komerossa rauhassa. Poissa silmistä, poissa mielestä vai miten se meni?
Nykyään meidän kodista löytyy oikeastaan vaan kaikki tarpeellinen ja meille tärkeä. Ei turhia kippoja ja kuppeja tai vaatteita, jotka jäisivät käyttämättä kaapin pohjalle. Ei turhaa ajanhukkaa vaatteiden valintaan tai jatkuvaa avainten etsimistä. Aikaa (ja hermoja) säästyy, mitä arvostan suuresti. Vaateröykkiöt tuolien selkänojilla tai lelut pitkin lattiaa eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään, mutta se kuuluu elämään. Luopumisen opettelussa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ymmärtänyt sen, että en vain fyysisesti luovu jostakin, vaan kyse on jostakin paljon isommasta. Tarpeetonta roinaa ei kannata kantaa mukana, sillä se on aina pois jostakin muusta, oli kyse sitten tilasta, mielenrauhasta tai ajasta. Luopumalla teen tilaa niille asioille, jotka oikeasti haluan elämääni. Turha sotku ja sekasorto vie vain huomion siitä, mitä oikeasti haluan.
Olen jo pitkään siivonnut omaa mieltäni kaikesta turhasta, mutta nyt, kun omaa aikaa on enemmän kuin ikinä, huomaan, että täytän pääni kaikella muulla paitsi sellaisella, mikä oikeasti luo itselleni mielenrauhaa. Luen iltapäivälehtiä, seuraan muiden elämää instagramin kautta ja pidän mieleni hälyisenä musiikin, podcastien ja äänikirjojen avulla. Miksi? Jottei tarvitsisi kurkata sinne omaan henkilökohtaiseen sisäiseen komeroon, jonne olen vuosien varrella kerryttänyt kaiken turhan. Siihen komeroon verrattuna meidän rappusten alla olevan komeron läpikäyminen on helppoa. Trust me.
Omien epävarmuuksien myöntäminen ja niiden käsittely ei ole kivaa. Hyödyllistä ja antoisaa kyllä, mutta kivaa se ei ole. Se on kuitenkin se, mun täytyy tehdä, jotta voin taas saada sisäisen mielenrauhan ja entistä vahvemman uskon itseeni. Viimeinen vuosi on ollut jatkuvaa oppimista ja itsensä keräilyä. Onnistumisia ja lannistumisia. Naurua ja itkua. Luulin jo löytäneeni sen polun, jota seurata, mutta elämä päätti toisin. Elämä tosin päätti hyvin, ei siinä mitään, paremmin kuin olisin itse osannut, mutta helpoksi se ei silti ole viime kuukausia tehnyt. Ennen pikkumurun syntymää on kuitenkin hyvä aika käydä rauhassa läpi sekä tuo portaiden alla oleva komero että oma sisäinen komeroni. On aika luopua turhasta roinasta ja hälystä, mutta myös omista uskomuksista ja niiden luomista rajoitteista. Ilman niitä elämä on huomattavasti kevyempää ja antoisampaa.
Mä olen yleensä tosi hyvä nukkumaan, mutta viime aikoina mä olen nukkunut tosi levottomasti. Olen nähnyt todella sekavia unia, enkä koe olevani kovin latautunut aamulla. Muuten mun elämä on tällä hetkellä todella stressitöntä, mutta uutiset raskaana olevien koronarokotuksista ovat saaneet mut vähän stressaamaan. Ottaako rokote nyt vai myöhemmin?
Koko tähänastisen raskauden ajan on puhuttu, että rokotetta ei suositella raskaana oleville vähäisen tutkimustiedon takia, mutta nyt THL suosittelee rokotetta, mikäli odottava äiti haluaa ottaa sen. Kun on monta kuukautta ajatellut, ettei rokotus ole turvallinen raskaana oleville, niin ajatuksen kääntäminen siihen, että se onkin täysin turvallinen syntyvälle lapselle, on hyvin vaikeaa. Tutkimustietoa on saatu lisää ja yhä useampi äiti on sen ottanut, joten on luonnollista, että kanta muuttuu saadun tiedon myötä. Itseäni kuitenkin huolettaa rokotteen pitkäaikaisvaikutukset syntyvään lapseen. Onko olemassa edes jonkinlainen riski siitä, että rokote vaikuttaisi lapsen kehitykseen myöhemmässä iässä? Se on itselläni suurin huolenaihe, johon en ole löytänyt vastausta. Sen vastauksen, kun saisin, niin päätös olisi huomattavasti helpompi.
Olin tosiaan päättänyt, että otan rokotteen vasta, kun pikkumuru on syntynyt, mutta uutisoinnista johtuvan epävarmuuden myötä olen alkanut pohtia, pitäisikö rokote kuitenkin ottaa jo nyt. Ihan ensiksi pitäisi varmaan kuitenkin lopettaa se uutisten lukeminen.. Mulle on itsestään selvää, että syntyvän lapsen turvallisuus on etusijalla päätöstä tehdessä. Sen vuoksi tuntuu, että molemmat vaihtoehdot, rokotteen ottaminen nyt ja rokotteen siirtäminen myöhemmäksi ovat huonoja vaihtoehtoja. Molemmissa on riskinsä, sillä voinko antaa itselleni ikinä anteeksi, jos rokotteesta onkin jotakin haittaa pikkumurulle ja toisaalta, voinko antaa ikinä itselleni anteeksi, jos sairastun vakavasti ja sen myötä pikkumuru (ja koko perhe) kärsii? Mistä siis tietää, mikä on se paras vaihtoehto?
Mä olen aina ollut järkevä päätöksissäni, mutta samalla luottanut vahvasti omaan intuitioon. Olen aina kaivanut kaiken tiedon, punninnut niitä keskenään ja sitten tehnyt päätöksen. Tässä tilanteessa mua vaivaa se, että tuntuu, ettei tietoa ole saatavilla. THL suosittelee rokotusta, mutta samalla jättää päätöksen raskaana olevalle käyttäen sanaa ”halutessaan”, sairaalat perustelevat rokotuksen ottamista kantokyvyllä ja neuvolassa asiaan ei otettu kantaa. Lähipiirissä mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan. Somea ja mediaa ei edes kannata seurata, sillä niissä vallitsee villilänsi. Ymmärrettävästi tietoa on vielä vähän, mutta sitä suuremmalla syyllä tuntuu hurjan pelottavalta vain luottaa samalla, kun todetaan, että alustavan tutkimustiedon mukaan rokotteesta ei ole haittaa sikiölle. Mä kyllä jotenkin haluaisin olla tässä tapauksessa varma asiasta.
Mitä siis tehdä? En tiedä. Toivoisin, että jollain olisi antaa oikeat vastaukset, jotta päätöksenteko olisi helpompaa. Kumpi on vastuullisempaa syntyvän lapsen näkökulmasta, ottaa rokote nyt vai myöhemmin? Siihenkään ei taida olla oikeaa vastausta saatavilla ihan helposti.
Aiheena tää on varmasti sellainen, mikä aiheuttaa tunnereaktioita suuntaan ja toiseen. Jokaisella on se oma mielipide ja näkemys asiasta, mikä on täysin ok. On ääripäitä ja kaikkea siltä väliltä. Kirjoituksen tarkoitus ei millään tapaa ole ottaa kantaa yleisiin suosituksiin tai ylipäätään vaikuttaa kenenkään henkilökohtaiseen mielipiteeseen asiasta. Koen, että jokainen on oikeutettu siihen päätökseen, minkä kokee itselleen parhaaksi tämän hetkisessä tilanteessa. Ja se päätös, omalla kohdallani sen oikean päätöksen tekeminen on tällä hetkellä todella vaikeaa.