Avainsana: Elämä

Joulukuusi

.Reading time 4 minutes.

Kaks vuotta sitten tähän aikaan me käytiin ostamassa joulukuusi. Seuraavana päivänä siitä alkoi verenvuoto. Toivoin, että kyse olisi vain pienestä verenvuodosta, joka neuvolan puhelinpalvelun mukaan saattoi olla täysin vaaratonta. Aika nopeasti kuitenkin huomasin, ettei kyse ollut normaalista vuodosta. Olin saanut keskenmenon. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, niin meillä olisi nyt kotona pikkusisko tai pikkuveli kuusessa roikkuvan lasienkelin sijaan. En kuitenkaan jossittele, sillä meidän perhe on täydellinen näin.

Olimme olleet onnekkaita, sillä raskaus oli saanut alkunsa lääkityksen avulla lähes heti sen jälkeen, kun olimme aloittaneet lapsettomuushoidot toisen lapsen osalta. Raskaus oli tullut meille iloisena yllätyksenä, sillä olimme varautuneet siihen, että prosessissa saattaisi kestää pidempäänkin. Kaikki, jotka ovat käyneet lapsettomuushoidot läpi, tietää, että lapsen teko muuttuu huolettomasta seksistä tekniseksi kellopeliksi, jossa lääkäri kertoo, miten ja milloin edetään. Kyse on siis todellakin prosessista, jossa edetään projektisuunnitelman mukaan tavoitteena onnistunut raskautuminen.

Muistan, kuinka istuin työpaikan vessan lattialla ja itkin tuskasta. En fyysisestä vaan henkisestä kivusta, joka tuntui musertavalta. Fyysinen kipu oli täysin toissijaista verrattuna siihen. Välillä kasasin itseni ja vastasin asiakaspuheluihin. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti kannattanut lähteä kotiin ja ottaa pari päivää saikkua. En kuitenkaan halunnut selitellä kenellekkään mitään, joten vessa ajoi toimiston virkaa sinä päivänä. Enää en kuitenkaan toimisi samoin, vaan laittaisin itseni ja oman hyvinvointini etusijalle. 

Kävin Naistenklinikalla, jossa lääkäri totesi raskauden keskeytyneen. Tiesin sen, joten lääkärin sanat eivät juurikaan tuntuneet miltään. Olin itkenyt niin paljon, ettei yhtään kyyneltä ollut jäljellä. Kävin verikokeessa, jonka jälkeen suuntasimme mieheni kanssa sushille. Se tuntui parhaalta lohdulta siihen hetkeen. Katselin kauppakeskuksessa muita ja mietin, miten ulkopuoliseksi itsensä voi tuntea. Istuimme ravintolassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja maailma jatkoi pyörimistään. Siinä hetkessä itselleni konkretisoitui se, ettei ikinä voi tietää, mitä joku elämässään käy läpi juuri sillä hetkellä. Ulkokuori voi hämätä täysin. Se oli itselleni hyvä muistutus siitä, että muistetaan olla toisillemme armollisia.

Seuraavat viikot menikin vähän sumussa enkä juurikaan muista niistä mitään. Aina sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa, mutta se tuntuu toisinaan aika rajulta väitteeltä. Jostain syystä sain kuitenkin lohtua ajatuksesta. Järkeistin asian itselleni niin, että ehkä juuri sillä hetkellä ei sittenkään ollut oikea aika toiselle lapselle, ehkä parisuhteemme ei olisi kestänyt toista vauvavuotta ja univajetta, ehkä olisin itse voinut huonommin, kun vauvavuosista olisi selvitty ja ehkä meille on vain tarkoitettu yksi lapsi, joka saa kaiken sen äärettömän rakkauden, jota häntä kohtaan tunnemme. Oli (tai oli olematta) tarkoitus mikä tahansa, niin koen näin jälkikäteen, että olen juuri nyt siinä paikassa, missä minun kuuluukin olla juuri nyt.

Keskenmeno nousee vahvasti ajatuksiin aina näin joulun alla, kun haemme kuusen kotiin. Syytin pitkään itseäni siitä, että aiheutin keskenmenon kantamalla joulukuusen autoon. Todellisuudessa en olisi voinut vaikuttaa asiaan millään tavalla. Niin vain kävi, eikä sille löydy selitystä tai syntipukkia. Hyvä muistutus siitä, että itsellekin on hyvä olla armollinen. Aina silloin tällöin huomaan miettiväni, millaista meidän elämä olisi, jos meitä olisi kolmen sijaan neljä. Ajatus hymyilyttää ja samalla myös vähän kauhistuttaa. Ehkä meitä vielä joskus onkin, jos niin on tarkoitettu. Elämä näyttää. Toisaalta, näinkin on just hyvä. 

<3:llä Jenniina

Odotukset

.Reading time 3 minutes.

Tiedätkö sen tunteen, kun tuntuu, että on ihan jumissa? Mun tapauksessa voisi sanoa, että olen jumissa sekä henkisesti että fyysisesti. Fyysisiä jumeja olen yrittänyt avata venyttelemällä ja tanssimalla. Tai no, itse kutsun sitä tanssiksi, mutta todennäköisesti joku muu ehkä päättömäksi heilumiseksi. Sitähän se on, mutta ainakin se auttaa hetkellisesti ja se on mulle tärkeintä. Varmuudeksi kuitenkin laitan verhot kiinni, ettei naapureiden tarvitse tuntea myötähäpeää. Mutta noi henkiset jumit. Niiden avaaminen onkin sitten vähän työläämpää. Ei auta ei pelkkä verhojen kiinni laittaminen.

Vielä kesällä tuntui, että luovuus oli valloillaan ja ajatus oli kristallin kirkas. Nyt tuntuu siltä, että se on sulkeutunut samalla tapaa kuin kukat silloin, kun olosuhteet eivät ole otolliset. Toivottavasti se ei kuitenkaan kuihdu ja kuole pysyvästi. Toinen aika osuva kuvaus vois olla etana, joka vetää päänsä kotelon sisään ja tulee ulos sitten joskus. Luovuus vaatii mulla vapauden tunnetta ja rentoa mieltä. Noh, kumpaakaan ei ole näkynyt vähään aikaan. Olen miettinyt paljon, että miksi musta tuntuu tältä. Vallitsevaa tilannetta voisi syyttää, mutta tällä kertaa katse pitää kyllä kääntää ihan muhun itseeni.

En ole muistanut olla itselleni armollinen. Olen kyllä muistanut asettaa itselleni odotuksia, joiden toteuttaminen on mahdotonta. Pitäisi olla parempi äiti, vaimo, ystävä, työntekijä ja ihminen. Pitäisi tehdä enemmän ja tehokkaammin. Pitäisi olla kauniimpi, hehkeämpi ja ehkä myös notkeampi, jotta en olisi näin jumissa. Niin ja pitäisi olla myös mökki, oma piilopirtti, jossa luovuus pääsisi valloilleen ja mieli lepäisi. Odotan itseltäni luovuutta ja sitä, että tuntisin oloni yhtä vapaaksi ja inspiroituneeksi kuin keväällä. Keväällä, jolloin arki oli aivan erilaista kuin nyt. Tilanne oli aivan eri ja silti soimaan itseäni siitä, etten pysty samaan. Hullua.

Joku on sanonut, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja ne menee ohi, jos ne hyväksyy. Jos niitä jää miettimään, niin niistä muodostuu tunteita. Tunteita, jotka ei ole oikeita. Yritänkin siis olla enemmän läsnä tässä hetkessä ja hyväksyä sen, että ajatuksia tulee ja menee. Jos joku mun ystävistä kertoisi mulle tätä samaa tarinaa, niin muistuttaisin häntä siitä, että hän on riittävä just sellaisena kuin hän on. Hän on riittävä ja rakastettu. Parasta, mitä voin itselleni tehdä tänään, on muistuttaa itseäni tuosta samasta asiasta. Minäkin olen riittävä ja rakastettu. Ja hei, sinäkin olet!

<3:llä Jenniina

Ystävyys

.Reading time 3 minutes.

Mä olen viime aikoina miettinyt paljon ystävyyttä. Sitä, miten kiitollinen olen mun rakkaista ystävistä ja sitä, mistä tietää, milloin ystävyyden parasta ennen päiväys on mennyt?

Jouduin muutama viikko sitten tekemään päätöksen, jolla tiesin olevan seurauksia. Tiesin, että päätös joko vahvistaisi tai mahdollisesti päättäisi ystävyyden. Olisinko valmis tekemään päätöksen, jolla voisi olla niinkin raju seuraus, kuin ystävyyden päättyminen? Laittaisinko itseni etusijalle vai luopuisinko kaikesta siitä, minkä eteen olen tehnyt töitä jo pitkään? Laitoin itseni etusijalle, sillä tiesin sen olevan ainut oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Päätöksen seuraus oli odotettavissa, mutta samalla se oli vahvistus sille, mitä olin osannut aavistaa jo pitkään.

Olo on haikea, mutta tietyllä tapaa myös helpottunut. Mulle ystävyys on sitä, että eletään toisen kanssa myötä- ja vastoinkäymisissä. Ollaan läsnä ja annetaan tilaa. Ollaan avoimia ja jaetaan. Mennään tilanteen mukaan ja ymmärretään. Tuetaan ja haastetaan. Ollaan samaa mieltä ja ollaan eri mieltä, mutta aina omina itsenämme. Kun nämä ei toteudu, niin mitä ystävyydelle silloin tehdään? Ikinä ei puhuta siitä, mitä ystävyydelle tehdään sitten, kun ystävyys ei enää tunnu ystävyydeltä. Pitääkö ystävästä luopua kokonaan vai voiko ystävyyssuhde toimia kaverisuhteena? Entä, jos ystävyyssuhde on muuttunut kaverisuhteeksi jo ajat sitten, mutta sillä on edelleen ystävyyssuhteen määritelmä ja odotukset? Pitäisikö ystävyyssuhteet määritellä aina tietyn väliajoin uudestaan, jotta tiedetään, missä mennään? Vaikeita juttuja, joihin olen yrittänyt etsiä vastauksia jo pidemmän aikaa.

Luopuminen vie aikansa, mutta samalla olen niin kiitollinen siitä, että mulla on elämässä ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa kaiken hyvän ja kaiken sen ei niin hyvän, mitä elämällä on tarjota. Olen myös niin kiitollinen siitä, että olen heille sen saman luottamuksen arvoinen. Sosiaalisuudesta ja avoimuudesta huolimatta, mä olen ihminen, joka päästää ihmisiä harvoin kovin lähelle, joten näiden ystävien läsnäolo elämässä tuntuu just nyt erityisen hyvältä ja merkitykselliseltä. Ystävyys on yksi maailman kauneimmista asioista, joten pidetään siitä huolta.

<3:llä Jenniina

Kohtaamisia

.Reading time 4 minutes.

Syyskuu vaihtui lokakuuksi ja ah, mä niin nautin! Rakastan syksyä. Rakastan sitä, kun lehdet vaihtaa väriä ja ilmassa on syksyn tuoksu. Rakastan sitä, kun viileä aamu muuttuu lämpimäksi auringon lämmöstä. Se tosin aina hämmentää, ettei koskaan tiedä, onko lapsella iltapäivällä liikaa vai liian vähän päällä. Onneksi se on jo nykyään niin iso, että se osaa kertoa sen itse. Rakastan sadetta ja sitä, että voin maata joogamatolla viltin alla ilman, että valo pilkistää häiritsevästi verhojen välistä. Rakastan ylipäätään sitä, että syksy jotenkin tosi konkreettisesti edustaa mulle muutosta. Sitä, että aika vaihtaa hetkeä ja kaikki menee eteenpäin. Se muistuttaa mua aina kiertokulusta ja siitä, että mikään elämässä ei ole pysyvää. Se on jotenkin tosi lohduttavaa tässä epävarmassa ajassa.

Syksy antaa myös luvan käpertyä sisäänpäin avoimen kesän jälkeen. Kesällä tavataan ihmisiä, ollaan ulkona ja tehdään asioita. Syyssateella voi viikonloppuisin jäädä hyvällä omallatunnolla kotiin ja sehän sopii tällaiselle sosiaaliselle introvertille, joka kaipaa myös sitä omaa rauhaa ja pysähtymistä. Syksy on myös usein tarkoittanut mulle jonkin uuden alkua ja itsensä kehittämistä. Rakastan kurssikatalogien selaamista kynän kanssa. Ympyröin aina kaikki mielenkiintoiset kurssit (niitä on aina ihan liikaa), mutta harvoin lopulta ilmoittaudun mihinkään. Olen ehkä oppinut itsestäni sen tässä vuosien varrella, että rahat menee hukkaan, sillä yleensä kolmen kurssiviikon jälkeen alan miettiä tekosyitä sille, miksei kurssille tarvitsisi mennä. Liian pitkä matka, huono ilma, ei tuttuja, epämiellyttävä opettaja. Kaikenlaista ja näitähän riittää. Kaikki tekosyitä. Oikeasti ei vaan huvittaisi, sillä kotiin olisi kivempi jäädä. Nykyään siis kehitän itseäni enemmän sohvan nurkasta lukemalla ja youtube-videoita katsomalla, kuin perslihaksia kuluttamalla nälissäni työväenopistolla. Nälkä ei siis ole mikään tekosyy vaan ihan totista totta. Päiväruoka on tärkeä ja, jos se jää välistä, aivot ei toimi ja tulee kiukku.

Ne kurssit, mistä olen oikeasti nauttinut, on ollut sellaisia, missä on ollut mielenkiintoisia ihmisiä tai opettaja on ollut timanttinen. Niille kursseille ei ole tarvinnut keksiä tekosyitä. Tänä vuonna en kuitenkaan ilmoittautunut millekkään kurssille, mutta olen tavallaan saanut kurssien parhaan puolen silti, sillä olen tavannut arjessa ihan mielettömiä uusia ihmisiä. Niistä kaikista kohtaamisista olen ollut erityisen kiitollinen. Olen etenkin tavannut upeita naisia. Tosi rohkeita ja inspiroivia. Sellaiset kohtaamiset saa hymyn huulille ja tuntuu, että omat unelmat saa taas ihan eri tavalla uutta puhtia alle. Ihailen suuresti naisten välistä energiaa, enkä yhtään kestä ajatusta siitä, että toinen nainen olisi susi toiselle naiselle. Niitäkin kai on.

Nämä kohtaamiset ovat jälleen muistuttaneet itseäni siitä, että elämällä itselle uskollisesti ja tekemällä sitä, mistä nauttii, ei ole tarvetta eikä aikaa miettiä sitä, mitä muut ajattelevat. Oma-arvo lähtee sisältä eikä sitä tarvitse pönkittää vippaskonstein tai kampittamalla muita. On ollut hienoa nähdä, miten nuo naiset vaikuttavat omalla energiallaan muihin ja, miten heidän pelkkä läsnäolo tekee hyvää. Siinä on tavoitetta!

Ihanaa viikonloppua just sulle!

<3:llä Jenniina

Muutos

.Reading time 4 minutes.

Viime viikon perjantai oli jännä päivä. Mä nimittäin irtisanouduin pitkäaikaisesta työsuhteestani! Työsuhteesta, joka on vuosien aikana antanut paljon, mutta myös ottanut. Tiesin sen, että tulen irtisanoutumaan, mutta en tuolloin aamulla herätessäni tiennyt, että tekisin sen vielä saman aamupäivän aikana. Vein pojan normaalisti hoitoon ja lähdin aamulenkille. Mutta niinhän teen lähes joka aamu. Mikä teki sitten viime perjantaista erilaisen?

Viime perjantaina oli uusikuu. Ja kyllä, uskon siihen, että kuun vaiheet ja liikkeet vaikuttavat myös ihmiseen. Uudenkuun aikaan on mahdollista pohtia omaa elämää syvemmin ja tehdä muutoksia. Aamulenkillä oma mieli oli rauhallinen, mutta jollain jännällä tavalla myös odottava. Tiesin, että jotain tulisi tapahtumaan. Suuntasin lenkin metsään meren äärelle, sillä se on mulle paikka, jossa tunnen vapautta kaikesta turhasta. Istuin pitkään kalliolla, katselin merta ja mietin tulevaa. Juttelin myös hetken oravalle, joka pudotti kävyn murusia männyn oksalta päälleni. Nautin auringonvalosta ja laitoin silmät kiinni. Mietin, mitä haluan elämältä, ja ymmärsin, että minun pitää luopua vanhasta, jotta voin vapauttaa energiani uuteen. Sen jälkeen soitin ystävälleni ja kerroin, että aion irtisanoutua. Juoksin kotiin ja näpyttelin sähköpostin työnantajalleni. Mieheni tuli kotiin ja kerroin hänelle päätöksestäni. Olimme käyneet asiaa läpi lukuisia kertoja, joten se ei tullut hänelle yllätyksenä. Klikkasin ”Lähetä” ja sinne meni. Olin irtisanoutunut.

Olin oikeasti irtisanoutunut. Tunsin niin suurta ylpeyttä itsestäni! Minulla oli rohkeutta muuttaa asia elämässäni, johon en ollut tyytyväinen. Minulla oli rohkeutta olla tyytymättä tilanteeseen. Tiedän, mitä haluan, joten miksi en tavoittelisi sellaista työtä, josta haaveilen? Olenhan itse vastuussa elämästäni. Kukaan muu ei tulisi ikinä tekemään haluamiani muutoksia puolestani. Vaihtoehtona oli joko tyytyä ja olla tyytymätön tai olla rohkea ja onnellinen. Valitsin rohkeuden ja onnellisuuden tien.

Mitä sitten seuraavaksi? Kaikki on hyvin. Luotan siihen, että asiat järjestyy. Ne järjestyy juuri sillä oikealla, yllättävällä tavalla. En vielä tiedä miten, mutta olen innoissani tulevasta. Tuntuu, että kaikki ovet ovat avoinna ja mahdollisia suuntia on paljon. Nyt vain odotan merkkiä siitä, että mitä polkua lähteä seuraamaan. Enää en tyydy, sillä nyt on aika haastaa itseäni, oppia uutta, päästä käyttämään vahvuuksiani ja tehdä työtä, josta nautin. Luotan itseeni ja osaamiseeni, mutta myös siihen, että varalleni on loistava suunnitelma. Sen vuoksi oma mieli on rauhallinen. Uskon siihen, että universumi antaa , jos siltä pyytää. Ei välttämättä sitä, mitä haluan vaan sen, mitä tarvitsen. Asiat pitää vain sanoa ääneen, uskoa siihen ja toimia sen mukaan. Sen olen tehnyt.

Päällimmäisenä tunteena tunnen kiitollisuutta. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä vanha työni on antanut ja opettanut, mutta erityisen kiitollinen olen kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä viimeiset kahdeksan vuotta. Olen saanut ihania ystäviä, ja niistä ihmisistä tunnen kiitollisuutta joka päivä. Nyt on aika suunnata kohti tulevaa ja jättää vanha työ taakse. Ystävyys kuitenkin säilyy muutoksesta huolimatta. Nyt on aika muutokselle.

Mihin sä kaipaat muutosta, ja tärkein, mitä sä voit tehdä saavuttaaksesi sen?

<3:llä Jenniina