Kiire

Kiire. Hei, me myöhästytyään ihan just. Niin, taasko meillä on kiire? Mun miehellä ei selkeästi ole, koska hän lukee vielä lehteä sohvalla pelkissä boksereissa (miten se ei ole vielä pukenut?!), eikä myöskään pojallamme, joka heittäytyy tähdeksi lattialle, kun ulkovaatteet pitäisi pukea (miksi se viikonloppuisin pukee ulkovaatteet päälle klo 7, vaikka silloin pitäisi vielä nukkua?). Mä sen sijaan katson kelloa ja mietin, että pitäisi olla jo melkein autossa matkalla hoitoon, koska olisi kiva, että poika olisi ajoissa aamupuurolla. Taas me myöhästytään.

Mulle kiire on pelkoa myöhästymisestä.

Ei me oikeasti myöhästytä. Ei me ikinä olla oikeasti myöhässä, koska jotenkin mies saa aina itsensä lähtökuntoon ja poikakin istuu autossa ulkovaatteet päällä. Ei ehkä olla hoidossa heti puuron alkaessa klo 7.45, mutta viimeistään klo 7.49. Kaikki hyvin siis. Silti huomaan ajattelevani, että oltiin MELKEIN myöhässä ja TAAS tuli kiire. Mieheni sen sijaan ajattelee, että oltiin ajoissa, kun oltiin siellä ennen puurotarjoilun loppumista. Noh, nää on näitä näkökulmaeroja.

Mä en yhtään tykkää kiireestä sanana ja vielä vähemmän tunteena. Olen yrittänyt välttää kiirettä ja kiire sanan käyttämistä, koska en halua, että meidän poika ajattelee, että just tässä hetkessä olisi jotain vikaa ja pitäisi olla jo tulevassa. Kiire on kuitenkin vain loppujen lopuksi itselle määritelty ajatus siitä, että pitäisi olla jossain muualla tai tehdä jotain muuta. Tässä hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen on kuitenkin se juttu. Totuus on kuitenkin se, että kyllä meillä välillä tulee oikeasti kiire ja sen huomaa.

Joku on joskus sanonut, että asiat tulisi tehdä ”with one heart and two hands” periaatteella eli keskittyen täydellä sydämellä ja ajatuksella siihen mitä tekee, eikä ajatella tekemistä suorittamisena. Olen yrittänyt keskittyä siihen, että en tee asioita vaan sen takia, että ne pitää hoitaa pois alta, vaan ajatuksella, että nautin siitä hetkestä, jolloin teen niitä. Näin jälkikäteen tuntuu hullulta, että esimerkiksi töissä ollessani kävin aina hirveällä kiireellä vessassa, jotta voisin jatkaa töitä nopeasti. Oikeasti tärkeintähän mulle itselleni olisi pitänyt olla omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen, ei ajatus kiireestä. Se, että menen pissalle heti, kun pissattaa.

On kiireen tunteessa jotain hyvääkin. Kiireen tunne stressaa mua, mutta usein sen pienen stressin avulla toimin nopeammin, tehokkaammin ja keskittyneemmin. Sillon, kun tuntuu, että mulla on sata asiaa tehtävänä ja vähän aikaa, hengitän ja sanon itselleni, että selviän (oikeasti sanon ääneen, se auttaa). Sitten vaan yksi asia kerrallaan. Miksen mä ikinä muista tätä aamuisin?

Kiire on vähän kuin eläisi jo tulevassa, mutta oikeastihan meillä on vain tämä hetki, joten nautitaan siitä. Ja hei, jos sulla on just nyt vessahätä, niin mene vessaan.

<3:llä Jenniina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s