Koti

Mun piti alunperin kirjoittaa tänään vaunuviidakosta ja meidän uusista Emmaljunga NXT90-vaunuista, mutta muistin tänään aamulla postia hakiessani, että tänään on tasan kolme vuotta siitä, kun muutettiin meidän nykyiseen kotiin. Siis kääk, mihin tää aika oikein livahtaa! Lupaan palata vaunuihin myöhemmin, sillä tänään kodista kirjoittaminen tuntuu tärkeämmältä.

Mä olen alunperin kotoisin Lahest (siis Lahdesta), mutta muutin Helsinkiin vuonna 2007 rakkauden perässä. Koti Helsingissä on vaihtunut vuosien varrella muutamaan otteeseen, mutta sama rakkaus on sentään pysynyt! Meidän ensimmäinen yhteinen koti oli vajaa 50 neliöinen vuokra-asunto 70-luvun punatiilisessä kerrostalossa Mellunmäessä. Asuntonäytössä jono kulki viidennestä kerroksesta ulos asti. Jonotimme kiltisti vuoroamme, sillä halusimme muuttaa yhteen pikaisesti jatkuvan pendelöinnin sijaan. Jonotuksen jälkeen pääsimme sisälle asuntoon. Seinät olivat vaaleansiniset ja ovissa oli holvikaaret. Keittiössä oli alkuperäiset kaapit ja kylppärissä amme. Maisemat olivat kuitenkin kivan mäntyisät ja metrolle oli lyhyt matka. Muistan ajatelleeni, että tänne me muutetaan, tää on meille täydellinen. Hyvin persoonallinen ja hieman erikoinen, mutta meille just passeli. Kuka niitä seiniä nyt edes katselee. Anoppi oli varmuudeksi näytössä mukana ja hän hoiti puhumisen. Meidän tehtäväksi jäi kirjoittaa hakemuskirje, johon lisäsimme vielä kuvan meistä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Yöllä muistan miettineeni sängyn ja telkan paikkaa, sillä muita kalusteita meillä ei vielä silloin ollut. Olin varma, että kyseinen asunto oli tarkoitettu meille. Muuttopäivä koittikin parin viikon päästä, sillä välittäjän mukaan olimme tehneet (lue: anoppini oli tehnyt) hyvän vaikutelman.

Asuimme pitkään Mellunmäessä, jonne palasimme lopulta uuteen aso-kämppään ulkomailla vietetyn puolivuotisen ja Meilahdessa asuttujen kuukausien jälkeen. Itä-Helsinki on tuntunut kodilta alusta asti, vaikka monet sitä ihmettelivätkin Itä-Helsingin kyseenalaisen maineen vuoksi. Pieni välihuomio, Itä-Helsinki on yleisesti ottaen mainettaan parempi, trust me. Mellunmäessä vietettyjen vuosien jälkeen tuli aika ostaa meidän ensimmäinen yhteinen koti, sillä halusimme jotain pysyvää. Löysimmekin täydellisen alkuperäiskuntoisen helmen Myllypurosta, jonka saimme pilkkahintaan. Liekö Myllypuron maineella ollut osuutta asiaan tuolloin, sillä nykyään hinnat ovat pompsahtaneet taivaisiin vanhoihin hintoihin verrattuna. Remppasimme kämpän lattiasta kattoon ja katselimme auringonlaskuja isoista ikkunoista 7. kerroksesta. Taloyhtiö oli hyvä, naapurit olivat ihania ja metrolla suhas keskustaan vartissa. Taloyhtiön piha oli valtava, täynnä istutuksia ja isoja mäntyjä. Edelleen luonto oli läsnä, vaikka asuimmekin aivan Kehän vieressä. Parasta kuitenkin Myllypuron kodissa oli, näin jälkikäteen ajateltuna, muistot. Saimme siellä asuessamme niin paljon muistoja, jotka tekevät meidän elämästä meidän elämän. Myllypurossa vietettyihin vuosiin mahtuu paljon iloa, onnea, naurua ja yhdessäoloa, mutta myös jonkin verran surua ja epävarmuutta. Päälimmäisenä kuitenkin muistan sen, että Myllypuron koti oli meille koti, jossa meistä kahdesta tuli kolme. Tila alkoi käydä meille ahtaaksi ja ihanista muistoista huolimatta oli aika siirtyä eteenpäin. Myimme kodin itse ja muistan tihrustaneeni itkua aina näyttöjen jälkeen. Onneksi näyttöjä ei tarvittu kuin pari, sillä alle viikossa meidän koti oli saanut uuden asukkaan. Mihin me sitten muutimme?

Olin aiemmin edellisenä kesänä myynyt urheilutoppini facebookissa ja lupasin toimittaa sen noutovaikeuksien vuoksi ostajan postilaatikkoon vaunulenkin yhteydessä. Muistan katsoneeni taloa ja ajatelleeni, että tuollaisessa talossa haluaisin joskus asua. Näin talossa paljon potentiaalia ja naapurusto oli täydellinen. Rakastuin katuun heti ensi silmäyksellä. Kuka olisikaan uskonut, että ostaisimme kyseisen asunnon facebookin kautta tulevana talvena. Näin ilmoituksen sattumalta feedissäni ja seuraavana iltana olimmekin jo katsomassa asuntoa. Kun kuntotarkastus oli tehty ja pankkiasiat selvät, laitoimme nimet paperiin. Tulisimme muuttamaan uuteen kotiimme 31.5.2018. Tuosta päivästä on nyt kolme vuotta aikaa enkä vaihtaisi päivääkään.

Postilaatikkomme sijaitsee kotikatumme päässä vaahteroiden ja koristekastanjoiden katveessa, jonne kävelimme ensimmäisenä aamuna yökkäreissä ja tukka sekaisin. Aurinko paistoi. Tervehdimme naapurostassa asustavaa jänöä ja tutustuimme uuteen naapuriimme Kalevi-Kissaan. Muistan, kuinka onnelliseksi tunsin itseni, kun katsoin murua ja auringonsäteitä, jotka osuivat meihin puiden lehtien välistä. Tunsin, että olimme tulleet kotiin. Kukaan ei tiedä, milloin tai minne tiemme käy seuraavaksi, mutta just nyt meidän on hyvä täällä. Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on ja mun sydän pakahtuu onnesta ja ilosta joka kerta, kun kuulen murun avaavan meidän kotioven ja huutavan ”Äiti!”.

Ootko sä löytänyt sun kodin vai etsitkö vielä?

<3:llä Jenniina

Odottamaton yllätys

No tässähän kävi nyt niin, että meille tulee vauva. Asia, jota en meinannut millään uskoa, kun näin haaleat viivat raskaustestissä viime talvena. Tein varmasti kymmenen eri testiä viikon aikana ja kerta kerralta viiva vain vahvistui. Eihän meidän pitänyt saada vauvoja ilman lapsettomuushoitoja. Eihän minun pitänyt pystyä tulla raskaaksi ilman lääkkeitä. Niin siinä kuitenkin kävi. Täysin yllättäen ja varoittamatta olinkin yhtäkkiä raskaana. Asia, jota ei osattu millään tapaa odottaa, mutta mikä kuitenkin hetken sulattelun jälkeen tuntui juuri oikealta.

En aluksi meinannut uskoa asiaa ja pelkäsin keskenmenoa, sillä edellinen raskaus päättyi keskenmenoon viikolla 8. Silloin olimme uskaltaneet iloita raskaudesta heti alkumetreistä saakka. Olimme ehtineet ajatella jo tulevaa, sitä hetkeä, kun meitä onkin kolmen sijaan neljä. Tässä raskaudessa kaikki oli toisin, sillä menettämisen pelko oli suuri. En halunnut joutua kokemaan samanlaista tuskaa, mitä aiempi keskenmeno aiheutti. Ilman jäätävää pahoinvointia ja särkeviä tissejä en varmasti olisi edes muistanut olevani raskaana, sillä en antanut itselleni juurikaan lupaa ajatella asiaa. Arki jatkui kuten ennenkin, emme suunnitelleet tulevaa tai miettineet sitä, millaista elämä on sitten, kun meitä on neljä. Viikot vierivät ja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen uskalsin alkaa kääntämään katsetta kohti tulevaa. Nyt ollaan suurin piirtein puolivälissä ja raskaus on todella konkretisoitunut kasvavan vatsan myötä. Emme voisi olla onnellisempia ja kiitollisempia tulevasta perheenlisäyksestä.

Alkuraskauden hormonimyrsky herätti itselle paljon kysymyksiä ja huolenaiheita, joita en ollut osannut odottaa. Mietin alussa paljon sitä, voiko pitkään pitkään ja hartaudella tehtyä lasta ja yllättäen alkunsa saanutta lasta rakastaa yhtä paljon. Riittääkö molemmille rakkautta ja tuleeko jommasta kummasta suosikki. Nyt voin kuitenkin omalta kohdaltani voin sanoa sen, että raskauden edetessä olen huomannut sen, että huoleni olivat turhia. Rakkautta riittää. On ollut ihana nähdä, miten meidän kolmen hengen perheestä on jo nyt tullut neljän hengen perhe, vaikka neljäs jäsen on vasta vatsassa kasvamassa.

Pohdin myös sitä, miten oudolta tuntuu olla pöydän toisella puolella. Olemme käyneet läpi pitkän lapsettomuuden, lapsettomuushoidot ja keskenmenon. Nyt yhtäkkiä olinkin se, joka kertoi tulleensa yllättäen raskaaksi. Muistan aina sen, miten pahalta ja epäreilulta tuntui, kun joku kertoi tulleensa raskaaksi, saati sitten yllättäen. Se tuntui vielä kymmenen kertaa pahemmalta. Nyt ymmärrän sen, etteikö raskaus olisi heidän kohdallaan ollut silti toivottu, odotettu tai haluttu. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta toivon, että joku tämän postauksen myötä ymmärtää sen.

Tulen varmasti aina jollain tapaa määrittelemään itseni lapsettomaksi, vaikka haaveemme lapsista lopulta toteutui. Kokemus lapsettomuudesta oli pitkään niin voimakas ja kokonaisvaltainen, että se tulee aina olemaan osa minua. Tänään kuitenkin päästin irti jostain määrittelemättömästä, sillä uskalsin vihdoin soittaa Lisääntymislääketieteelliseen yksikköön ja poistaa meidät hoitolistalta, jossa olemme olleet kirjoilla vuodesta 2015. Hoitaja onnitteli meitä ja toivotti hyvää kesää. Itkuhan siinä tuli.

Meidät elämä yllätti isosti ja onnellisesti juuri silloin, kun osasimme sitä vähiten odottaa. Huomenna pääsen taas kuuntelemaan tuon ihmeellisen yllätyksen sydänääniä.

<3:llä Jenniina

Rakas 2020

Mietin pitkään, miten kertoisin sinulle, miltä aika kanssasi on tuntunut. Tiesin, että tulisit olemaan muutosten vuosi, mutten ehkä ihan osannut odottaa mitään tällaista. Älä kuitenkaan ymmärrä väärin, sillä olet monilta osin ollut myös mahtava. Välillä olisin kuitenkin toivonut rämpimiseen hieman tukea. En syyllistä sinua, sillä tiedän, että annoit minun rämpiä yksin, jotta oppisin jotakin tärkeää enkä ikinä unohtaisi oppejasi. Ajattelit vain parastani, vaikka välillä taistelinkin vastaan. Autoit minua kasvamaan, ja siitä olen sinulle erityisen kiitollinen.

Vuoteen on mahtunut paljon naurua ja onnenhetkiä, mutta myös paljon turhautumisen kyyneleitä. Ensimmäiset seitsemän kuukautta annoit parastasi. Pakahduin onnesta. Maailma oli sekaisin, mutta minun oli hyvä olla. Sain viettää aika rakkaitteni kanssa ja tunsin suurta vapauden tunnetta. Tein asioita, joista nautin ja tunsin vahvan yhteyden. Palaan edelleen usein mielessäni noihin hetkiin. Kun laitan silmät kiinni, voin edelleen tuntea sen tunteen, joka minulla oli silloin sisälläni.

Aika nopeasti syksyn tultua huomasin, että loppuvuodesta ei olisi tulossa helppo. Oli muutama läksy, jotka halusit minun selkeästi oppivan. Et antanut periksi. En minäkään. Kipuilin, turhauduin ja väsyin. Annoit myös varmasti paljon hyviä hetkiä. En vain huomannut niitä kaikkia. Aika usein mietin, mitä tapahtui taidolle olla läsnä? Noh, en ehkä sittenkään osannut sitä niin hyvin. Siihen aion ehdottomasti keskittyä ensi vuonna. En juurikaan muista, mitä viime kuukausien aikana on tapahtunut. Päällimmäisenä muistan turhautumisen tunteen ja kyyneleet. Se harmittaa. Uskon kuitenkin siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja oppinsa, joten en valita. Hassua kyllä, tiedän, että olen juuri nyt oikeassa paikassa enkä vaihtaisi mitään pois.

Jos sinua pitäisi kuvailla jollakin sanalla, niin kuvailisin sinua silmiä avaavaksi. Kuvailisin sinua myös merkitykselliseksi. Olet pysäyttänyt ja vienyt minut perusasioiden äärelle. Nyt tiedän, mitkä asiat tuovat minulle onnea ja ilon tunnetta. Tiedän, mitä tarvitsen ja tiedän, mitä ilman en halua elää. Olet saanut minut jälleen haaveilemaan ja unelmoimaan. Vuodesta sisuuntuneena tiedän, että tulen vuonna 2021 tekemään parhaani saavuttaakseni ne. Otan ajasta kanssasi mukaan armollisuuden itseäni kohtaan. Se, miten määrittelen itseni, riittää. Suorittamisen sijaan iloitsen.

Kiitos 2020. Olen kiitollinen kaikista opeistasi, mutta valehtelisin, jos väittäisin, että haluaisin viettää vielä toisen vuoden kanssasi. Olen valmis siirtymään eteenpäin. Nauttimaan täysin sydämin ja ottamaan rohkeasti vastaan sen, mitä on tuleva. Tiedän, että oppiesi avulla osaan suhtautua asioihin rennommin. Itseäni kuunnellen. Vuosi alkoi toiveikkaana ja niin se myös päättyy. Väliin mahtuu paljon kaikenlaisia tunteita, mutta juuri nyt päällimmäisenä on helpotus ja kiitollisuus.

Jään innolla odottamaan, mitä vuosi 2021 tuo tullessaan. Tähkän sanoin, tulkoon mitä vaan! Jokin kuitenkin sisälläni sanoo, että ensi vuodesta on tulossa itselleni tärkeä ja erityinen.

Mitä tunteita päättyvä vuosi 2020 herättää sinussa?

Ihanaa vuodenvaihdetta ja onnellista uutta vuotta 2021 juuri sinulle!

<3:llä Jenniina

Joulukuusi

Kaks vuotta sitten tähän aikaan me käytiin ostamassa joulukuusi. Seuraavana päivänä siitä alkoi verenvuoto. Toivoin, että kyse olisi vain pienestä verenvuodosta, joka neuvolan puhelinpalvelun mukaan saattoi olla täysin vaaratonta. Aika nopeasti kuitenkin huomasin, ettei kyse ollut normaalista vuodosta. Olin saanut keskenmenon. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, niin meillä olisi nyt kotona pikkusisko tai pikkuveli kuusessa roikkuvan lasienkelin sijaan. En kuitenkaan jossittele, sillä meidän perhe on täydellinen näin.

Olimme olleet onnekkaita, sillä raskaus oli saanut alkunsa lääkityksen avulla lähes heti sen jälkeen, kun olimme aloittaneet lapsettomuushoidot toisen lapsen osalta. Raskaus oli tullut meille iloisena yllätyksenä, sillä olimme varautuneet siihen, että prosessissa saattaisi kestää pidempäänkin. Kaikki, jotka ovat käyneet lapsettomuushoidot läpi, tietää, että lapsen teko muuttuu huolettomasta seksistä tekniseksi kellopeliksi, jossa lääkäri kertoo, miten ja milloin edetään. Kyse on siis todellakin prosessista, jossa edetään projektisuunnitelman mukaan tavoitteena onnistunut raskautuminen.

Muistan, kuinka istuin työpaikan vessan lattialla ja itkin tuskasta. En fyysisestä vaan henkisestä kivusta, joka tuntui musertavalta. Fyysinen kipu oli täysin toissijaista verrattuna siihen. Välillä kasasin itseni ja vastasin asiakaspuheluihin. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti kannattanut lähteä kotiin ja ottaa pari päivää saikkua. En kuitenkaan halunnut selitellä kenellekkään mitään, joten vessa ajoi toimiston virkaa sinä päivänä. Enää en kuitenkaan toimisi samoin, vaan laittaisin itseni ja oman hyvinvointini etusijalle. 

Kävin Naistenklinikalla, jossa lääkäri totesi raskauden keskeytyneen. Tiesin sen, joten lääkärin sanat eivät juurikaan tuntuneet miltään. Olin itkenyt niin paljon, ettei yhtään kyyneltä ollut jäljellä. Kävin verikokeessa, jonka jälkeen suuntasimme mieheni kanssa sushille. Se tuntui parhaalta lohdulta siihen hetkeen. Katselin kauppakeskuksessa muita ja mietin, miten ulkopuoliseksi itsensä voi tuntea. Istuimme ravintolassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja maailma jatkoi pyörimistään. Siinä hetkessä itselleni konkretisoitui se, ettei ikinä voi tietää, mitä joku elämässään käy läpi juuri sillä hetkellä. Ulkokuori voi hämätä täysin. Se oli itselleni hyvä muistutus siitä, että muistetaan olla toisillemme armollisia.

Seuraavat viikot menikin vähän sumussa enkä juurikaan muista niistä mitään. Aina sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa, mutta se tuntuu toisinaan aika rajulta väitteeltä. Jostain syystä sain kuitenkin lohtua ajatuksesta. Järkeistin asian itselleni niin, että ehkä juuri sillä hetkellä ei sittenkään ollut oikea aika toiselle lapselle, ehkä parisuhteemme ei olisi kestänyt toista vauvavuotta ja univajetta, ehkä olisin itse voinut huonommin, kun vauvavuosista olisi selvitty ja ehkä meille on vain tarkoitettu yksi lapsi, joka saa kaiken sen äärettömän rakkauden, jota häntä kohtaan tunnemme. Oli (tai oli olematta) tarkoitus mikä tahansa, niin koen näin jälkikäteen, että olen juuri nyt siinä paikassa, missä minun kuuluukin olla juuri nyt.

Keskenmeno nousee vahvasti ajatuksiin aina näin joulun alla, kun haemme kuusen kotiin. Syytin pitkään itseäni siitä, että aiheutin keskenmenon kantamalla joulukuusen autoon. Todellisuudessa en olisi voinut vaikuttaa asiaan millään tavalla. Niin vain kävi, eikä sille löydy selitystä tai syntipukkia. Hyvä muistutus siitä, että itsellekin on hyvä olla armollinen. Aina silloin tällöin huomaan miettiväni, millaista meidän elämä olisi, jos meitä olisi kolmen sijaan neljä. Ajatus hymyilyttää ja samalla myös vähän kauhistuttaa. Ehkä meitä vielä joskus onkin, jos niin on tarkoitettu. Elämä näyttää. Toisaalta, näinkin on just hyvä. 

<3:llä Jenniina

Yhdessä

Viimeinen kuukausi on eletty aika lailla hiljaiseloa. Olen kokenut oman pysähtymisen tosi tärkeäksi, ja nauttinut siitä, että pysähtymisestä ei ole tarvinnut tuntea huonoa omatuntoa. Sen sijaan olen tuntenut ajottain huonoa omatuntoa omasta onnesta tilanteessa, jossa niin moni muu kärsii.

Viimeiseen kuukauteen on kuulunut lukemattomia tunteja leikkiä, ulkoilua ja yhdessäoloa perheen kanssa. Paljon iloa, naurua, rakkautta ja onnenhetkiä. Asioita ja tunteita, joita meidän arkeen kuuluu muutenkin. Nyt niiden määrä ja mittakaava on vain kasvanut, sillä meillä ei ole ollut muuta kuin aikaa. Ei suunnitelmia, ei kiirettä eikä stressiä. Ainut asia, jota olen odottanut on Lidlin mainoslehtinen, joka kilahtaa postilaatikkoon pari kertaa viikossa.

Koen, että viimeinen kuukausi on ollut ainutkertaista aikaa meidän perheelle, josta olen kiitollinen. Raha on hyvin toissijainen juttu kaiken sen keskellä, mitä olemme saaneet kokea ja tuntea yhdessä. Tunne siitä, että olemme mieheni kanssa edelleen 14 yhdessäolovuoden jälkeen tehty toisillemme, luo varmuutta siihen, että mitä tahansa elämässä tapahtuu, niin kaikesta selvitään yhdessä. Muistetaan pitää huolta toisistamme!

<3:llä Jenniina