Long time no see! Mistäköhän sitä aloittaisi. Edellisestä postauksesta on ikuisuus. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut kirjoittaa, mutten vaan ole löytänyt sille sopivaa aikaa ja paikkaa arjessa. Välillä mietin, että miten hitossa muut sen tekee. Mut hei täällä kaikki hyvin! Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten viimekertaisen. Niinku esimerkiksi sellasta, että laitettiin lähes meidän koko elämä uusiks tuossa muutama kuukausi sitten. Ja vitsit, miten siistiä meillä on ollut!
Me siis myytiin meidän koti ja muutettiin Helsingin keskustaan! Ollaan pitkään haaveiltu mun miehen kanssa keskusta-asumisesta, mutta todettu aina, että se on liian vaikeaa lasten kanssa. Noh, täällä me nyt ollaan! Kahden lapsen kanssa. Kerrostalossa, ilman hissiä ja omaa pihaa. Sauna meillä kuitenkin on. Eikä voitais olla onnellisempia! Todettiin keväällä, että ikinä ei tässä elämässä tiedä, mitä seuraavaks tapahtuu, joten paras elää (heti eikä myöhemmin) sellaista elämää, josta unelmoi ja haaveilee. Niinpä me siis laitettiin meidän koti myyntiin, lähdettiin reissuun, tehtiin kaupat ja alettiin etsiä uutta kotia. Paras päätös ikinä!
Uusi koti löytyi toisella näytöllä. Sata vuotta vanha lautalattia, kakluuni ja merinäköala oli just se, mitä olin tietämättäni kaivannut (hah, kukapa ei!). Muutosta on nyt kolme kuukautta ja tuntuu, että me ollaan aina asuttu täällä. Aika nopeasti oli selvää, että idyllinen paritaloasuminen omalla pihalla ei ehkä ollutkaan se meidän juttu, vaikka niin joskus luultiin. Ja se on ihan okei. Me nautitaan kaupungin sykkeestä ja siitä, että kaikki on lähellä. Ihmisistä, ravintoloista, kahviloista ja harrastuksista. Tai ainakin toistaiseksi. Voi olla, että ehkä joskus vielä kaivataan omaan rauhaan kauas kaikesta vilinästä ja hälinästä, mutta just nyt on hyvä näin. Ja sekin on ihan okei. Mieltään saa muuttaa. Tärkeintä on elää itselleen uskollisesti ja kuunnella omaa sydäntään. Kaikki muu järjestyy kyllä. Mitä sä toivot just nyt sun elämään?
Meidän asiat järjestyi paremmin kuin oltais ikinä voitu edes toivoa. Muru sai päiväkotipaikan ihan kodin vierestä ja hän nauttii siellä olostaan. Yks asia, jota stressattiin ihan turhaan. Noh, se oli turha huoli se. Yks kaupunkiasumisen isoimpia plussia on ehdottomasti se, että ollaan saatu meidän elämään uusia ihmisiä. Nautin suunnattomasti siitä, miten tutustun lähes päivittäin uusiin ihmisiin ja pääsen juttelemaan heidän kanssaan. Korona-aika oli tosi yksinäistä, joten se tekee todella hyvää. Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, miltä täällä asuminen tuntuu, millaiseksi tunnen oloni täällä. Tuntuu, että voin olla mitä vaan. Et kaikki on mahdollista. Haaveilen ja unelmoin ihan eri tavalla kuin ennen. Ja se, jos mikä, on aika siistiä! En sano, ettenkö kaipaisi välillä välillä metsään, mutta meri toimii lähes yhtä hyvänä terapeuttina. Onneks metsän reunaan pääsee halutessaan ratikalla ja mökillekin voi aina ajaa omalla autolla.
Ihan alkuun haluan sanoa kiitos! Kiitos, että yllätit meidät täysin! Vuosi sitten tähän aikaan kerroin olevani valmis ottamaan vastaan tänä vuonna sen, mitä on tuleva. Että jokin sisälläni sanoo, että tästä vuodesta olisi tulossa tärkeä ja erityinen. Ja niinhän siitä tuli. Sain sinulta enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut pyytää tai toivoa. Teit meidän perheestä täyden. Kolmen sijaan meitä on nyt neljä. Haave, josta olimme jo ehtineet luopua, mutta jota kuitenkin jossain sisälläni yhä salaa toivoin. Osa tämän vuoden haaveista siirtyi tulevalle vuodelle, mutta ei sen väliä. Se kaikkein suurin kuitenkin toteutui tänä vuonna.
Vuosi alkoi vesisateessa drive-inissä. Ei tällä kertaa Mäkkärin jonossa vaan Mehiläisen koronatestauksessa. Kuinkas muutenkaan! Ei mikään kaikista lupaavin alku vuodelle, mutta alku kuitenkin. Kuume ei laskenut ja yskä vei kaikki voimat. Olin aivan loppu. Keho oli väsynyt ja kaikkensa antanut. Syksyn työprojekti oli vaatinut veronsa eikä nuhakuume meinannut millään lähteä pois. Lähes koko tammikuu menikin sairastaessa. Tiesin, että työprojekti tulisi päätökseen helmikuussa, joten mieli alkoi pikku hiljaa suunnitella tulevaa. Hetken lepotauko, akkujen lataus, uusien duunien etsiminen ja reissuun lähteminen. En tiennyt tulevasta, mutta tiesin, että kaikki järjestyisi. Olo oli kuin Toy-Storyn Buzzilla, kohti ääretöntä ja ylös!
Työprojekti päättyi ja seuraavana päivänä ostin raskaustestin. Oireita ei ollut, mutta jotenkin tunsin oloni erilaiseksi. Samanlaiseksi kuin vuonna 2016 ja 2018, kun oli raskaana. Testiin piirtyi kaksi punaista viivaa, olin raskaana. Asia, jonka ei pitänyt olla mahdollista, ainakaan kovinkaan helposti. Raskaus tuli meille täysin yllätyksenä, mutta olimme haltioissamme ja ehkä myös vähän shokissa. Olimmehan jo ehtineet kuopata haaveen toisesta lapsesta. Aika kului kuitenkin nopeasti ja arjen realiteetit iskivät vasten kasvoja. Samalla pelko menetyksestä nousi pintaan. Rento hengähdyshetki muuttui pian stressiksi. Töitä pitäisi löytää samalla kun raskauspahoinvointi vei kaikki voimat.
Aika nopeasti kevätkesällä teimme mieheni kanssa päätöksen siitä, että keskittyisin töiden sijaan omaan hyvinvointiini ennen toisen lapsen tuloa. Päätös oli hyvä, vaikka vähän harmittaakin, etten päässyt todistamaan itselleni sitä, että raskaus ei vaikuttaisi työnsaantiin. Palkkatyön sijaan keskityin opiskeluun ja tein yksittäisiä freelancer-juttuja. Hain pojan aikaisemmin päiväkodista ja nautimme yhdessäolosta. Kävimme jätskillä ja puistossa. Halusin antaa esikoiselle aikaa ja huomiota, jota hän ei vauvan synnyttyä tulisi saamaan yhtä paljon. Nautin olostani ja rakastin kasvavaa vatsaani. Tiesin, että tällä kertaa raskaus tulisi hyvin todennäköisesti olemaan viimeinen, joten kaikki siihen liittyvä tuntui hyvin ainutkertaiselta ja samalla jollain tapaa myös lopulliselta. Rakastin raskaana oloa kaikista kolotuksista ja pahoinvoinnista huolimatta. Päätös oman ajan ottamisesta oli oikea.
Kesä oli kaunis. Vietimme pitkän kesäloman perheen kanssa ja teimme asioita, joita emme tulisi hetkeen vauvan synnyttyä tekemään. Muistan kuitenkin yksittäiset turhautumisen kyyneleet. Tuleva pelotti, ei vauvavuosi, vaan aika sen jälkeen. Olinhan hypännyt keväällä tyhjän päälle. Miten ja mistä löytäisin paikkani, kun töihin paluu taas koittaa? Luotan kuitenkin edelleen vahvasti siihen, että asiat järjestyvät, kun niiden aika koittaa. Manifestointia, manifestointia.
Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa tuntenut itseni yksinäiseksi ja irralliseksi. Vallitseva tautitilanne, raskaus sekä työyhteisöstä ja harrastusryhmistä poisjäänti tekivät sen, että vietin päiväni yksin omassa kuplassani, kun muut tietenkin jatkoivat omaa elämäänsä kukin tavallaan. Tunne oli aivan uusi minulle ja sen käsittely on vienyt aikaa.
Loppusyksystä elämämme muuttui, kun saimme pikkumurun ensimmäistä kertaa syliin. Murun 4v sanoin ”Pikkuveikka on parasta, rakkainta ja tärkeintä, mitä tänä vuonna on tapahtunut.” En voisi olla enempää samaa mieltä. On ollut hienoa huomata, miten hienosti muru on ottanut pikkumurun vastaan ja osaksi meidän perhettä. On ollut myös hienoa seurata murun kasvua, sillä tuntuu, että hän kehittyy niin huimaa vauhtia. Äidin pienestä pojasta on tullut jo niin iso. Välillä iltaisin kömmin hänen viereensä ja katselen hänen nukkuvan. Halaan ja silitän otsaa. Ihan kuten pienenä. En voi uskoa, miten nopeasti aika kuluu. Pyyhin kyyneleeni hänen Avengers peittoonsa ja suukotan poskelle. Toivotan hyvää yötä ja kerron, että äiti rakastaa maailman eniten. Hereillä ollessaan hän aina sanoo, että ”Äiti, sä olet jo sanonut noin sata kertaa”. Niin olen. Ja aion kertoa jatkossakin joka päivä.
Kiitos vuosi 2021, kun teit meidän haaveista totta. Olen kiitollinen. Olit meille hyvä ja kiltti, vaikka maailman tilanne olikin mitä oli. Olemme saaneet kaiken, minkä tarvitsemme elääksemme onnellista ja hyvää arkea. Rakkautta ja lämpöä. Perhe, jonka kanssa nauraa, ja johon turvautua huonoina hetkinä. Läheiset, joita näimme aivan liian vähän, mutta joiden tiedämme olevan tukenamme niin arjessa kuin elämän suurissa käänteissäkin. Koti, jossa olemme viettäneet aikaa enemmän kuin ikinä. Kiitos vuosi 2021, kun annoit meille muistoja, joita voimme muistella vielä pitkään. Kiitos vuosi 2021, kun tiesit paremmin kuin me itse.
Vuosi 2021 olit yllätyksellinen, mutta myös samalla vähän liian yksinäinen makuuni. Vuodelle 2022 toivon sitä, että pysymme terveinä ja voimme vihdoin tavata läheisiämme vapaasti ilman pelkoa sairastumisesta. Toivon myös uusia kohtaamisia. Kahvitreffejä muiden äitien kanssa. Nyt lattemaman arki on lähinnä painottunut take-away kahviin omalla terassilla vaunuja hytkyttäessä. Toivon, että pääsemme perheen kanssa reissuun ja pojat pääsevät kastelemaan varpaansa lämpimään meriveteen palmujen alla. Toivon myös, että löydän tieni takaisin joogamatolle ja futiskentälle, sillä kaipaan niitä. Toivon, että haaveeni ja toiveeni liittyen töihin toteutuvat ja pääsen toteuttamaan itseäni. Aluksi äitiysvapaan ohella ja loppuvuodesta kokopäiväisesti. Toivon, että olen ensi vuonna tähän aikaan yhtä onnellinen kuin olen juuri nyt, että meidän arki olisi vähintään yhtä hyvää ja onnellista kuin tänä vuonnakin. Uskallankohan viimeiseksi toiveeksi kertoa sen, että toivon, että elämä tietäisi jälleen ensi vuonna paremmin sen, mitä tarvitsen? Oli se sitten mitä tahansa. Olen jälleen valmis!
Mitä sä toivot ensi vuodelta?
Vuoden 2021 lisäksi haluan kiittää myös sinua, joka olet löytänyt tänä vuonna tiesi mun blogiin. Palataan ensi vuonna uusin jutuin!
Muru totesi eilen, että ”äiti, nyt meillä on kaikki tavarat hankittuna, enää puuttuu vaan vaipat ja pikkuveli”. Ihanaa, että hän on näin kartalla. Ja näinhän se tosiaan on. Enää puuttuu vaipat ja pikkumuru. Olen viime viikkoina kolunnut Tori.fi:ä ja Facebookin Marketplacea ahkerasti hankkiakseni pikkumurulle kaiken tarvittavan. Kysellyt kotieläimistä ja sopinut noutoja. Lähes yhtä ahkerasti olemme ajaneet tavaroiden hakureissuilla kaikkien matkan varrella (tai edes jotenkin lähellä) olevien paloasemien ohi ja laskeneet kaikki vastaantulevat hälytysajoneuvot. Eilisen saldo noudettujen adaptereiden lisäksi oli Haagan paloasema, Erottajan paloasema ja Herttoniemen paloasema. Neljä ambulanssia, kaksi poliisiautoa ja öljyntorjuntayksikkö. Ei huono saldo yhdelle reissulle.
Hankittavien tavaroiden lista näytti elokuussa vielä melko pitkältä, mutta kuitenkin selkeältä: sitteri, kantoreppu, kantoliina, kantotakki, hoitoalusta, imetystyyny, rintapumppu, adapterit rattaisiin, lämpöpussi turvakaukaloon yms. Tavaroita, joita tiesin tarvitsevamme pikkumurun kanssa, ja jotka oli jo murun kohdalla todettu toimiviksi. En millään halunnut ostaa kaikkea uutena, sillä rahaa palaa muutenkin ja luonto kiittää kierrätyksestä. Ahkera hunttaus kannatti ja lopulta löysin käytettynä kaiken muun listalta paitsi kantotakin, imetystyynyn ja hoitoalustan. Nuokin olisi toki löytynyt käytettynä, mutta halusin sovittaa kantotakkia ennen ostamista ja ajatus maitoisesta imetystyynystä ja kakkaisesta hoitoalustasta ei oikein innostanut.
Murun kohdalla vältyttiin viisi vuotta sitten hutiostoksilta, sillä sain paljon hyödyllisiä vinkkejä ja tarpeellisia tavaroita lähipiiriltä. Nytkin lista oli selkeä, tosin tällä kertaa tiesin myös, mitä merkkejä suosia. Tavaroita metsästäessäni huomasin, etten todellakaan ollut ainoa, jolla oli ostohousut jalassa. Etenkin Baby Björnin sitterin suosio löi minut ällikällä. Valehtelematta kaikki alle 75 euron BB sitterit menivät minuuteissa kaupaksi. Lopulta kuitenkin kävi munkki ja löysin hyväkuntoisen BB:n sitterin meidän läheltä 40 eurolla. Ai että olin tyytyväinen!
Kaikissa hankinnoissa minulla ei niin ollut niin merkillä väliä, mutta muutaman hankinnan kanssa olin tarkkana. Halusin ehdottomasti Baby Björnin sitterin, sillä kangas on helppo pestä, se hytkyy hyvin ja menee kompaktiin tilaan. Haaveilin Isara The One-kantorepusta, mutta lopulta päädyin meille tuttuun Tula ftg:hen, sillä niitä oli huomattavasti paremmin saatavilla käytettynä ja lisäksi meiltä löytyy kotoa jo valmiiksi taaperokokoinen Tula myöhempää käyttöä varten. Coracorin kantoliinaa etsin pitkään, sillä niitä ei juurikaan liiku käytettynä, mutta tarpeeksi manifestoituani asiaa, sellainen putkahti Marketplace:ssa eteeni ja vielä haluamassani kuosissa. Ihan uskomatonta! Eikä tuo ollut edes ensimmäinen kerta. Sama kävi myös kaukalopussin, adaptereiden ja turvakaukalon kanssa.
En tosiaan halunnut ostaa imetystyynyä ja hoitoalustaa käytettynä, vaikka tiedän, että se olisi ollut järkevää. Jos pikkumuru on lähellekään yhtä kova tissihirmu kuin isoveljensä, niin laadukkaalle imetystyynylle on todellakin tarve. Itseasiassa muru on jo nyt ominut ostamani Doomoon imetystyynyn, sillä sen päällä on kuulemma kiva pötköttää ja katsoa telkkaria. Luulen, että tyynyn käytöstä tulee vielä sanomista, kun sille oikeasti tulee käyttöä pikkumurun kanssa. Meille ei (tälläkään kertaa) tule hoitopöytää vaan vaipat vaihdetaan liikuteltavan hoitoalustan päällä. Sen vuoksi päädyttiin jämäkkään ja kohtuuhintaiseen Ikean hoitoalustaan, joka on helppo putsata ja päälliset pestä. Tällä hetkellä hoitoalusta toimii pikkuautojen liukumäkenä. Mamalicious kantotakki löytyi sattumalta kesäalesta -70% alennuksella. Tummansininen väri ei ehkä ole se omin väri, mutta takki ajaa asiansa lenkkeillessä. Plussaa siitä, että takissa on erikseen vaihdettava raskauspaneeli, joten takki on päässyt käyttöön jo nyt.
Etukäteen olimme hankkineet vaatteiden ja äitiyspakkauksen lisäksi pinnasängyn, vaunut (postaukseen tästä), Baby-Vacin (pelastus pienille räkänokille), turvakaukalon ja turvakaukalon jalustan (jalusta oli käytössä murulla ennen turvavyöistuimeen siirtymistä).
Nyt sitten tosiaan puuttuu vaan vaipat ja vauva. Vaippoja saa onneksi kaupasta ja vauvakin on tulossa, joten eiköhän me näillä pärjätä!
Pitäis pestä lattiat ja pitäis käydä puhelimen valokuvat läpi. Pitäis soittaa ystävälle ja pitäis postata instaan. Niin ja pitäis kirjoittaa blogia ja käydä kävelyllä. Pitäis tehdä sitä ja pitäis tehdä tätä. Mulla oli pitkä lista asioista, joita olin ajatellut tekeväni tällä viikolla. Tilanteet muuttuu ja sen sijaan, että olisin pessyt lattiat ja päivittänyt instaa, olen leikkinyt muun muassa murun kanssa joulua ja keittänyt riisipuuroa, katsonut sata jaksoa (tai siltä se tuntuu) Mighty Expressiä Netflixistä, nukkunut yöt katkonaisesti ja istunut autossa ikkuna ja suu auki, jotta saisin edes vähän raitista ilmaa.
Muru tuli kipeäksi viime viikonloppuna ja sehän tietenkin tarkoitti sitä, että kaikki viikonlopun ja tämän viikon suunnitelmat lensivät sillä sekunnilla romukoppaan. Aluksi harmitti, sillä tiesin, että flunssa ei menisi parissa päivässä ohi ja kaikki, mitä olin suunnitellut tekeväni, jäisi todennäköisesti tekemättä. Ja niinhän ne jäi. Sen sijaan, että olisin edes miettinyt omia juttujani, nautin siitä, että sain viettää 24/7 murun kanssa äiti-poika aikaa. Oli ihana huomata, että äidin syli on edelleen se paras paikka. Tiedän, että jonain päivänä vielä tulee se päivä, kun hän ei enää kömmi kainaloon ja rapsuttele ajatuksissaan kättäni. Se surettaa jo nyt, joten siihen asti aion nauttia täysin sydämin siitä, että saan edelleen kokea noita hetkiä. Ne on ihan korvaamattomia ja luulen, että meille molemmille ihan yhtä tärkeitä. Arvostan omaa-aikaa, mutta jotenkin aina lapsen sairastaessa, oma-aika menettää hetkeksi täysin merkityksensä. Lapsen parantuessa, se sitten taas tuntuukin yhtäkkiä kultaakin kalliimmalta.
Nyt muru on vihdoin terve ja takaisin hoidossa. Se tietenkin tarkoitti sitä, että mulla kolkutti koko aamun takaraivossa ajatus siitä, että tänään pitäisi tehdä kaikki ne asiat, jotka olin ajatellut tällä viikolla tekeväni. Stressi puski pintaan. Enhän mä millään ehtisi tehdä kaikkea sitä muutamassa tunnissa. Tiedän olevani tehokas, mutta silti. Aika ei vaan riittäisi. Piti priorisoida. Hetken pohdittuani tajusin, ettei mun oikeasti pidä tehdä mitään. Tai no oikeasti pitäisi tehdä vain ruoka ja hakea muru hoidosta, ei muuta. Kaikki muu on tänään mun päätettävissä. Aina niin ei ole, mutta tänään on onneksi sellainen päivä. Siinä se. Heti helpotti. Jo toisen kerran viikon sisään, heitin romukoppaan ne asiat, jotka mun piti muka omasta mielestäni tehdä. Ja ai että, mikä vapauden tunne! Sen sijaan, että olisin pessyt lattiat (ehtii ensi viikollakin), pesin vessan, keitin kahvit, otin palan (rivin) suklaata ja aloin kirjoittamaan. Sen sijaan, että olisin tehnyt asioita, joita teen muita varten (kuvakirja jouluksi tai puhtaat lattiat vanhempieni kyläilyä varten), päätin kuunnella itseäni, enkä sitä ääntä (egoa) päässäni, joka vaatii suorittamaan ja olemaan tehokas. Ehdin olla tehokas ensi viikollakin. Just nyt mun keho ja mieli kaipaa hetken rauhaa. Eikä mikään ihme, sillä sairastava 4-vuotias ei ole ymmärrettävästi juurikaan antanut armoa viime päivinä tälle mamalle.
Kirjoitan ja juon kahvini lämpimänä, sillä ruoka on jo uunissa. Siinä on loppupäivän agenda ennen murun hakua. Kaikki muu on extraa. Tänään annan itselleni luvan vain olla, sillä mulla siihen on mahdollisuus. Voisitko sä tehdä samoin?
Toinen kolmannes vaihtui viime viikolla viimeiseen kolmannekseen. Samalla kesäloma päättyi ja arki alkoi. Kesäloma oli täydellinen. Täynnä iloa ja onnea. Vietettiin loma hyvin tiiviisti perheen kesken ja nautin joka hetkestä. Tai no pari auton lataukseen (auton lataukseen, jep!) liittyvää hetkeä olisi saanut jäädä kokematta, mutta niistäkin jäi näin jälkikäteen ajateltuna ihan hauskat lomamuistot. Tulipahan todistettua, että Tahkolta Helsinkiin voi tosiaan matkustaa perinteisen kuuden tunnin sijaan jopa 13.5 tuntia. Ehkä ennätys sekin, joka naurattaa näin jälkikäteen, mutta silloin oli kyllä hymy pyllyssä.
Mennyt, pitkä kesäloma tuntui erityiseltä, kun tiedettiin, että se tulee olemaan viimeinen kesäloma tällä poppoolla. Tehtiin ja nähtiin paljon. Mentiin ilman aikatauluja ja syötiin jätski päivässä. Muru oppi kirjoittamaan oman nimensä ja sukeltamaan ihan itse. Käytiin Tahkolla, Lintsillä, Flamingossa ja Korkeasaaressa. Vietettiin aikaa mökillä, uitiin ja suppailtiin. Saunottiin Rantasalmella ja syötiin lörtsyt Savonlinnassa. Juotiin aamukahvit Porkkalanniemessä ja tutustuttiin kalkkunaan kotieläinpuistossa. Yövyttiin Sauvossa satumetsässä ja retkeiltiin tonttupolulla. Vietettiin Helsinki-päivää, matkustettiin metrolla ja ratikalla. Istuttiin Aku Ankan autossa ja ihmeteltiin Pertsaa ja Kilua leffateatterissa. Leikittiin palomiehiä ja Fin-Hemsiä. Otettiin myös iisiä ja nukuttiin olkkarin lattialla patjoilla. Kaikki on just nyt vaan tosi helppoa, kun muru on jo niin iso. Olo loman jälkeen on onnellinen ja odottava.
Kesäloma osui onneksi toiseen kolmannekseen, joka meni kokonaisuudessaan melko kevyesti, vaikka helteet puskivatkin päälle kesä-heinäkuussa. Energiaa riitti, kunhan ruokaa ja vettä oli tarjolla säännöllisesti. Aina ei ihan ollut, joten muutamat nälkäkiukkuhetketkin koettiin, mutta melko vähällä päästiin niidenkin osalta. Askelia tuli helposti yli 20 000 päivässä eikä vatsa juurikaan painanut. Sokerirasitustestin tulokset olivat erinomaiset, mikä oli omalla tavallaan helpotus, sillä murua odottaessa sain raskausdiabetes diagnoosin paastoarvon ollessa rajalla. Vatsa on kasvanut selkeästi nopeammin kuin esikoista odottaessa, mikä alkaa nyt viimeiselle kolmannekselle näkyä ja todella tuntua. Nukkuminen on ollut toisinaan aika hankalaa, sillä vasen lonkka on herätessä aina ihan jumissa. Odotan innolla sitä, että voin taas nukkua miten päin haluan. Voi tosin olla, että talven pimeinä tunteina toivon, että saan vaan ylipäätään nukkua. Juoksuaskeleet eivät enää onnistu ilman pelkoa siitä, että pissat on kohta housussa. Tää on yksi asia, mistä mulla ei ollut esikoista odottaessa mitään tietoa. Niin ja se närästys, Renniet kulkee aina laukussa mukana. Toisinaan tunnen itseni kieltämättä vähän mummoksi, mutta se kuulunee asiaan.
Ekaan kolmannekseen verrattuna toinen kolmannes oli helppo, sillä pahoinvointia ei juurikaan ollut. Saa nähdä, mitä vika kolmannes tuo tullessaan. Pesänrakennusvietti on selkeästi herännyt ja lähes kaikki tavarat alkaa olla hankittuna. Vielä pitäisi hoitaa kantoreppu, vakuutukset ja muutama kodin juttu kuntoon ennen pikkumurun syntymää. Valehtelisin myös, jos väittäisin ettei tulevat kuukaudet ja synnytys yhtään mietitytä. Pahentunut koronatilanne antaa ihan oman mausteensa koko juttuun. Olisi niin ihana nähdä ystäviä ja mennä harrastamaan, mutta toistaiseksi olen ollut todella varovainen niiden suhteen. Olemmekin sopineet useamman menevän ystäväni kanssa, että nähdään sitten, kun tilanne rauhoittuu. Siihen asti mennään videopuheluilla ja ääniviesteillä. Kurjaa, mutta tässä tilanteessa varmastikin se paras vaihtoehto. Tunsin pitkään huonoa omatuntoa asiasta, mutta oli kiva huomata, että ystävänikin olivat sitä mieltä, että parempi ottaa etäisyyttä kuin ottaa riskiä tartunnasta.
Tulevat kuukaudet tulen siis viettämään varmasti aikalailla kotihiirenä, mutta tänään kalenteriin on pitkästä aikaa merkitty sovittu meno. Tänään on nimittäin viikon 30-32 neuvola, jossa pääsen kuulemaan pitkästä aikaa pikkumurun sydänäänet. Toivottavasti pikkumurulla on vatsassa kaikki hyvin, sillä äiti voi ainakin toistaiseksi hyvin!
Jenniina Emilja 