Kategoria: Yleinen

Pysähtyminen

.Reading time 3 minutes.

Kuka olisi vielä kuukausi sitten uskonut, että maaliskuussa meidän kaikkien arki muuttuisi näin radikaalisti. Se tulee varmasti muuttumaan vielä paljon tämänkin hetkisestä tilanteesta. Kaikesta uutistulvasta ja epävarmuudesta huolimatta, oma mieli on rauhallinen. Luotan siihen, että kaikki järjestyy kyllä. Haluan uskoa, että kaikella tällä on jokin tarkoitus ja lopulta tästä seuraa jotain hyvää. Jossain vaiheessa ja jollain aikavälillä.

Kaikki kevään ja lähitulevaisuuden suunnitelmat saavat nyt jäädä. Kuukausi sitten, sitä kuvitteli, että sitä tiesi, miten asiat menisivät keväällä, kesällä ja syksyllä. Mitä tekisi, ja minkälaista arki olisi silloin. Nyt mennään päivä kerrallaan. Hyvä muistutus siitä, että elämää ei voi suunnitella etukäteen ja nykyhetki on se, mitä meillä on. Vain tällä hetkellä on merkitystä.

Nyt on hyvä hetki pysähtyä. Ajatella, pohtia ja käydä keskustelua itsensä kanssa. Elänkö arvojeni mukaan? Elänkö sellaista elämää, josta unelmoin? Mitä voisin tehdä, jotta eläisin sitä? Pidänkö huolta itsestäni? Voisinko olla enemmän läsnä läheisilleni? Voisinko tehdä jotain toisin, jotta maapallo voisi paremmin? Onko minulla taloudellisesti turvallinen olo? Paljon ajatuksia, joihin löytyy joka päivä lisää vastauksia ja uusia näkökulmia.

Meidän perhe on kotona ainakin seuraavat kolme viikkoa. Tehdään töitä, opiskellaan ja ulkoillaan poissa ihmisten ilmoilta. Siinä oikeastaan seuraavan kolmen viikon suunnitelma. Eilen aamulla käytiin pojan kanssa retkellä merenrannassa, heiteltiin kiviä mereen, istuttiin kivelle syömään muumikeksejä ja katseltiin joutsenia. Juteltiin ja nautittiin. Tänään mereen heitetään kuulemma keppejä, mutta muumikeksit on ja pysyy. Niitä ei vaihdeta. Kiva päivä tiedossa siis!

Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että meidän on mahdollista olla kotona. Meillä on hyvä olla täällä ja meillä on hyvä olla toistemme kanssa. Tiedän, että kaikille koti ja perhe ei ole sitä, mikä herkistää aina, kun sitä ajattelee. Olen myös kiitollinen siitä, että meillä Suomessa on maailman paras terveydenhuolto ja parhaat osaajat auttamassa apua tarvitsevia. Autetaan näiden osaajien työtä ja pysytään kotona, jos siihen on mahdollisuus. Se on vähintä, mitä jokainen voi tehdä.

Ja se hyvä. Voiko tästä oikeasti seurata jotain hyvää? Tahdon uskoa niin. Se hyvä, mitä toivon, että tästä tilanteesta seuraa, on toivottavasti se, että ihmiset vihdoin ymmärtäisivät ihmisyyden rajallisuuden, mutta myös luonnon kestokyvyn rajallisuuden. Täällä pallolla ollaan yhdessä ja oma toiminta vaikuttaa kaikkeen. Pidetään huolta toisistamme!

<3:llä Jenniina

Kirjat

.Reading time 2 minutes.

Mä rakastan kirjoja! En lukenut moneen vuoteen juurikaan mitään. Se on tosi hassua, sillä oikeasti mä tykkään lukea. En vaan ikinä ennen lukenut. Ainut paikka, missä luin, oli lentokone. Kotona ei muka ollut sopivaa paikkaa, ihan niinkuin siihen oikeasti muka tarvitsisi lökötuolin, pikkuvalaisimen, pikkupöydän, viltin ja teetä. Ei tarvitse. Sohva ja valo riittää hyvin.

Ihmiset tosi usein sanoo, ettei ole aikaa lukea. Mä sanoin myös, mutta kysehän on oikeasti siitä, mitä priorisoi. Katsonko telkkaa vai luenko, selaanko nettiä vai luenko. Valintoja. Mä valitsin aina ennen kaiken muun paitsi lukemisen. En voi ymmärtää, että miksi, sillä mun mielestä kirjat on kuin matkustaminen. Kirjat antaa uusia näkökulmia, inspiraatiota, opettaa historiasta ja herättää mielenkiinnon asioita kohtaan. Ihan parasta.

Mun äiti on super lukija. En edes tietä, kuinka monta kirjaa se lukee viikossa tai kuukaudessa, mutta monta. Ennen aina mietin, miksei mulle ole tarttunut samaa lukutehokkuutta. Kuvittelin, että olen perinyt lukugeenit isältäni. Yritteliäs lukija, joka lukee ennen nukkumaanmenoa, nukahtaa ja lopulta lukee samaa sivua viikkotolkulla. Mulle tapahtui aina sama. Mutta sitten tutustuin äänikirjoihin.

Löysin äänikirjat reilu vuosi sitten, jolloin aloin kuunnella niitä työmatkoilla. Erilaisia elämänkertoja ja hömppää. En vahingossakaan kokeillut mitään tietokirja-tyyppistä. Nykyään kuuntelen oikeastaan vaan tietokirjoja ja paria kehuttua romaania. Tietokirjoja terveydestä, rahasta, unista, kivistä, ruokavaliosta, ihmismielestä, seksistä, luovuudesta ja itsensä kehittämisestä. Kaikenlaista siis. Ja mikä parasta, mun ei tarvitse kuunnella koko kirjaa. Voin kuunnella vaan hetken, ja tarttua kirjan herättämiin ajatuksiin tai voin jatkaa kuuntelua myöhemmin, jos joku tietty aihe ei just sillä hetkellä tunnu omalta. Mutta se, mitä kirjat tekee aina, kuunteli niitä vartin tai neljä tuntia, ne herättää ajattelemaan. Sitä mä rakastan kirjoissa eniten.

Olen niin kiitollinen kaikesta siitä tiedosta ja tunteesta, mitä kirjat ovat tuoneet mun elämään. Jos et tiedä, mitä tarkoitan, niin anna kirjoille mahdollisuus! Se kannattaa.

<3:llä Jenniina

Kiire

.Reading time 4 minutes.

Kiire. Hei, me myöhästytyään ihan just. Niin, taasko meillä on kiire? Mun miehellä ei selkeästi ole, koska hän lukee vielä lehteä sohvalla pelkissä boksereissa (miten se ei ole vielä pukenut?!), eikä myöskään pojallamme, joka heittäytyy tähdeksi lattialle, kun ulkovaatteet pitäisi pukea (miksi se viikonloppuisin pukee ulkovaatteet päälle klo 7, vaikka silloin pitäisi vielä nukkua?). Mä sen sijaan katson kelloa ja mietin, että pitäisi olla jo melkein autossa matkalla hoitoon, koska olisi kiva, että poika olisi ajoissa aamupuurolla. Taas me myöhästytään.

Mulle kiire on pelkoa myöhästymisestä.

Ei me oikeasti myöhästytä. Ei me ikinä olla oikeasti myöhässä, koska jotenkin mies saa aina itsensä lähtökuntoon ja poikakin istuu autossa ulkovaatteet päällä. Ei ehkä olla hoidossa heti puuron alkaessa klo 7.45, mutta viimeistään klo 7.49. Kaikki hyvin siis. Silti huomaan ajattelevani, että oltiin MELKEIN myöhässä ja TAAS tuli kiire. Mieheni sen sijaan ajattelee, että oltiin ajoissa, kun oltiin siellä ennen puurotarjoilun loppumista. Noh, nää on näitä näkökulmaeroja.

Mä en yhtään tykkää kiireestä sanana ja vielä vähemmän tunteena. Olen yrittänyt välttää kiirettä ja kiire sanan käyttämistä, koska en halua, että meidän poika ajattelee, että just tässä hetkessä olisi jotain vikaa ja pitäisi olla jo tulevassa. Kiire on kuitenkin vain loppujen lopuksi itselle määritelty ajatus siitä, että pitäisi olla jossain muualla tai tehdä jotain muuta. Tässä hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen on kuitenkin se juttu. Totuus on kuitenkin se, että kyllä meillä välillä tulee oikeasti kiire ja sen huomaa.

Joku on joskus sanonut, että asiat tulisi tehdä ”with one heart and two hands” periaatteella eli keskittyen täydellä sydämellä ja ajatuksella siihen mitä tekee, eikä ajatella tekemistä suorittamisena. Olen yrittänyt keskittyä siihen, että en tee asioita vaan sen takia, että ne pitää hoitaa pois alta, vaan ajatuksella, että nautin siitä hetkestä, jolloin teen niitä. Näin jälkikäteen tuntuu hullulta, että esimerkiksi töissä ollessani kävin aina hirveällä kiireellä vessassa, jotta voisin jatkaa töitä nopeasti. Oikeasti tärkeintähän mulle itselleni olisi pitänyt olla omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen, ei ajatus kiireestä. Se, että menen pissalle heti, kun pissattaa.

On kiireen tunteessa jotain hyvääkin. Kiireen tunne stressaa mua, mutta usein sen pienen stressin avulla toimin nopeammin, tehokkaammin ja keskittyneemmin. Sillon, kun tuntuu, että mulla on sata asiaa tehtävänä ja vähän aikaa, hengitän ja sanon itselleni, että selviän (oikeasti sanon ääneen, se auttaa). Sitten vaan yksi asia kerrallaan. Miksen mä ikinä muista tätä aamuisin?

Kiire on vähän kuin eläisi jo tulevassa, mutta oikeastihan meillä on vain tämä hetki, joten nautitaan siitä. Ja hei, jos sulla on just nyt vessahätä, niin mene vessaan.

<3:llä Jenniina

Helmikuu

.Reading time 3 minutes.

En edes tiedä mistä aloittaisin. Helmikuu on ollut ihan hanurista. Ollaan käytännössä sairastettu koko kuukausi. Nuhakuume, vatsatauti ja räkätauti. Vitsit alkaa olla aika vähissä, kun viettää kolme viikkoa neljän seinän sisällä uhmaikäisen taaperon kanssa räkäpapereita ja oksennuksia siivoillen. Onneksi tänään paistoi aurinko ja pääsin lenkille. YKSIN. Musat korvilla. Ihan parasta just tähän hetkeen.

Ehdin jo nuhakuumeen jälkeen tuuletella sitä, miten kiitollinen olen siitä, että olo alkaa olla parempi. Vähän sen jälkeen sain ensimmäiset oksennukset päälleni eikä ne valitettavasti jääneet viimeisiksi. Toivoin ruokamyrkytystä tai nestehukkaa, mutta ei. Aika nopeasti kävi ilmi, ettei olisi kannattanut tuuletella. Viikon vatsatauti veti mehut meistä kaikista ihan täysin. Silmistä näkee, että väsyttää. Väsyttää ihan hemmetisti, eikä kolmen viikon tekemättömien töiden kasaantuminen auta yhtään. Deadlinet paukkuu ensi viikolla, joten todennäköisesti vietän ensi viikonkin neljän seinän sisällä. Toivottavasti tällä kertaa kuitenkin terveenä ja yksin. Sormet ristissä!

Normaalisti mä kirjoitan joka päivä. En välttämättä paljoa, mutta kirjoitan kuitenkin. Se on mulle paras tapa ilmaista itseäni ja saada asiat järjestykseen. Se on mun tapa unelmoida ja purkaa huolet. Helmikuussa en juurikaan ole kirjoittanut. En myöskään ole lenkkeillyt tai meditoinut, ja ne on niitä asioita, joista nautin. Sen sijaan olen toivonut muun muassa, että kello pyörisi nopeammin ja, että saisin olla yksin edes vessassa, jos lippua autiosaarelle ei kerta ole jaossa? Myös muita loistavia äiti & vaimo -hetkiä on koettu enemmän ja vähemmän. Nyt jo vähän naurattaa, mutta ei tästä vielä vitsejä kerrota.

Helmikuun oppi on ehdottomasti ollut se, että terveyttä pitää helposti itsestäänselvyytenä, vaikka sitä se ei todellakaan ole. Sen jotenkin unohtaa. Nyt taas muistan kiittää siitä useammin! Helmikuu muistutti mua jälleen siitä, miten tärkeää on tehdä asioita, jotka on itselle tärkeitä ja, jotka tekee susta sut. Asioita, joista nauttii, ja jotka saa syttymään. Helmikuuta on vielä vähän jäljellä, ja olen niin kiitollinen siitä, että nyt vihdoin ollaan kunnossa. Ehkä vähän riskiä sanoa noin, mutta mennään sillä. Odotan tulevaa viikkoa jo innolla. Arki<3

<3:llä Jenniina

Rohkeus

.Reading time 2 minutes.

”Doubt kills more dreams than failure ever will” -Karim Seddiki

Mietin vaan, että kuinka paljon meiltä jää asioita kokematta sen takia, että epäilyttää tai pelottaa.

Tein viime syksynä rohkean ratkaisun jäädä pois töistä. En juurikaan ollut miettinyt asiaa etukäteen, vaikka tiesin, että kaipaan jonkinlaista muutosta. Kaikkihan lähti siitä, että hyvä ystäväni tuli kylään ja toi yllättäen pikkupullon skumppaa tuliaisiksi. Vierailun piti olla ihan tavallinen kahvittelu. Paino sanalla piti.

Kaikki mut tuntevat tietävät, että olen aika nopea ja määrätietoinen liikkeissäni. Vierailun (ja skumppapullon) päätteeksi olin ilmoittautunut kouluun. Kotiin jäädessäni tein päätöksen, että aion olla rohkea ja kokeilla uutta. Kyllä, myös ilman skumppaa. Tavata uusia ihmisiä, käydä erilaisissa tapahtumissa, haastaa omia ajatuksiani ja ennen kaikkea pyrin tekemään päätöksiä järjen sijaan enemmän tunteella.

Asiat johtivat toiseen ja päädyin meedion luokse. Jep, meedion! Hän sanoi, että minun pitäisi ehdottomasti tavoitella haavetta, joka minulla on ollut jo vuosia mielessäni. Asiaan liittyisi luovuus ja löytäisin ratkaisun tuttuni kertomana. Pari päivää myöhemmin näin kävi. Tällä kertaa hain kouluun meedion kehottamana.

Aloitin viikonloppuna graafisen suunnittelijan koulutusohjelman Helsinki Design Schoolissa. Kuinka siistiä! ”Mä en osaa piirtää”. ”Mä en ole tarpeeksi luova”. ”Mä en ole tarpeeksi hyvä verrattuina muihin”. Noin mä olen aina ajatellut. Siksi mä en ole aiemmin hakenut, vaikka olisin voinut. En vaan ole uskaltanut. Mutta noi jututhan on ihan höpöä. En ehkä piirrä yhtä hyvin kuin Picasso tai ole yhtä luova kuin vuoden graafikko, mutta mitä sitten? Ainakin opin ja pääsen toteuttamaan itseäni just sillä tavalla, mikä musta tuntuu hyvältä.

Mun mielestä suurinta rohkeutta on elää oman näköistä elämää itselle uskollisena. Se on myös mun mielestä ainut tapa olla aidosti onnellinen. Uskalla tehdä oman näköisiä valintoja, vaikka pelottaisikin! Se antaa 100% enemmän kuin se, ettei niitä valintoja tekisi.

Mitä sä tekisit, jos saisit kaiken rohkeuden?

<3:llä Jenniina