Kategoria: Elämä

Kiire

.Reading time 4 minutes.

Kiire. Hei, me myöhästytyään ihan just. Niin, taasko meillä on kiire? Mun miehellä ei selkeästi ole, koska hän lukee vielä lehteä sohvalla pelkissä boksereissa (miten se ei ole vielä pukenut?!), eikä myöskään pojallamme, joka heittäytyy tähdeksi lattialle, kun ulkovaatteet pitäisi pukea (miksi se viikonloppuisin pukee ulkovaatteet päälle klo 7, vaikka silloin pitäisi vielä nukkua?). Mä sen sijaan katson kelloa ja mietin, että pitäisi olla jo melkein autossa matkalla hoitoon, koska olisi kiva, että poika olisi ajoissa aamupuurolla. Taas me myöhästytään.

Mulle kiire on pelkoa myöhästymisestä.

Ei me oikeasti myöhästytä. Ei me ikinä olla oikeasti myöhässä, koska jotenkin mies saa aina itsensä lähtökuntoon ja poikakin istuu autossa ulkovaatteet päällä. Ei ehkä olla hoidossa heti puuron alkaessa klo 7.45, mutta viimeistään klo 7.49. Kaikki hyvin siis. Silti huomaan ajattelevani, että oltiin MELKEIN myöhässä ja TAAS tuli kiire. Mieheni sen sijaan ajattelee, että oltiin ajoissa, kun oltiin siellä ennen puurotarjoilun loppumista. Noh, nää on näitä näkökulmaeroja.

Mä en yhtään tykkää kiireestä sanana ja vielä vähemmän tunteena. Olen yrittänyt välttää kiirettä ja kiire sanan käyttämistä, koska en halua, että meidän poika ajattelee, että just tässä hetkessä olisi jotain vikaa ja pitäisi olla jo tulevassa. Kiire on kuitenkin vain loppujen lopuksi itselle määritelty ajatus siitä, että pitäisi olla jossain muualla tai tehdä jotain muuta. Tässä hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen on kuitenkin se juttu. Totuus on kuitenkin se, että kyllä meillä välillä tulee oikeasti kiire ja sen huomaa.

Joku on joskus sanonut, että asiat tulisi tehdä ”with one heart and two hands” periaatteella eli keskittyen täydellä sydämellä ja ajatuksella siihen mitä tekee, eikä ajatella tekemistä suorittamisena. Olen yrittänyt keskittyä siihen, että en tee asioita vaan sen takia, että ne pitää hoitaa pois alta, vaan ajatuksella, että nautin siitä hetkestä, jolloin teen niitä. Näin jälkikäteen tuntuu hullulta, että esimerkiksi töissä ollessani kävin aina hirveällä kiireellä vessassa, jotta voisin jatkaa töitä nopeasti. Oikeasti tärkeintähän mulle itselleni olisi pitänyt olla omasta hyvinvoinnistani huolehtiminen, ei ajatus kiireestä. Se, että menen pissalle heti, kun pissattaa.

On kiireen tunteessa jotain hyvääkin. Kiireen tunne stressaa mua, mutta usein sen pienen stressin avulla toimin nopeammin, tehokkaammin ja keskittyneemmin. Sillon, kun tuntuu, että mulla on sata asiaa tehtävänä ja vähän aikaa, hengitän ja sanon itselleni, että selviän (oikeasti sanon ääneen, se auttaa). Sitten vaan yksi asia kerrallaan. Miksen mä ikinä muista tätä aamuisin?

Kiire on vähän kuin eläisi jo tulevassa, mutta oikeastihan meillä on vain tämä hetki, joten nautitaan siitä. Ja hei, jos sulla on just nyt vessahätä, niin mene vessaan.

<3:llä Jenniina

Helmikuu

.Reading time 3 minutes.

En edes tiedä mistä aloittaisin. Helmikuu on ollut ihan hanurista. Ollaan käytännössä sairastettu koko kuukausi. Nuhakuume, vatsatauti ja räkätauti. Vitsit alkaa olla aika vähissä, kun viettää kolme viikkoa neljän seinän sisällä uhmaikäisen taaperon kanssa räkäpapereita ja oksennuksia siivoillen. Onneksi tänään paistoi aurinko ja pääsin lenkille. YKSIN. Musat korvilla. Ihan parasta just tähän hetkeen.

Ehdin jo nuhakuumeen jälkeen tuuletella sitä, miten kiitollinen olen siitä, että olo alkaa olla parempi. Vähän sen jälkeen sain ensimmäiset oksennukset päälleni eikä ne valitettavasti jääneet viimeisiksi. Toivoin ruokamyrkytystä tai nestehukkaa, mutta ei. Aika nopeasti kävi ilmi, ettei olisi kannattanut tuuletella. Viikon vatsatauti veti mehut meistä kaikista ihan täysin. Silmistä näkee, että väsyttää. Väsyttää ihan hemmetisti, eikä kolmen viikon tekemättömien töiden kasaantuminen auta yhtään. Deadlinet paukkuu ensi viikolla, joten todennäköisesti vietän ensi viikonkin neljän seinän sisällä. Toivottavasti tällä kertaa kuitenkin terveenä ja yksin. Sormet ristissä!

Normaalisti mä kirjoitan joka päivä. En välttämättä paljoa, mutta kirjoitan kuitenkin. Se on mulle paras tapa ilmaista itseäni ja saada asiat järjestykseen. Se on mun tapa unelmoida ja purkaa huolet. Helmikuussa en juurikaan ole kirjoittanut. En myöskään ole lenkkeillyt tai meditoinut, ja ne on niitä asioita, joista nautin. Sen sijaan olen toivonut muun muassa, että kello pyörisi nopeammin ja, että saisin olla yksin edes vessassa, jos lippua autiosaarelle ei kerta ole jaossa? Myös muita loistavia äiti & vaimo -hetkiä on koettu enemmän ja vähemmän. Nyt jo vähän naurattaa, mutta ei tästä vielä vitsejä kerrota.

Helmikuun oppi on ehdottomasti ollut se, että terveyttä pitää helposti itsestäänselvyytenä, vaikka sitä se ei todellakaan ole. Sen jotenkin unohtaa. Nyt taas muistan kiittää siitä useammin! Helmikuu muistutti mua jälleen siitä, miten tärkeää on tehdä asioita, jotka on itselle tärkeitä ja, jotka tekee susta sut. Asioita, joista nauttii, ja jotka saa syttymään. Helmikuuta on vielä vähän jäljellä, ja olen niin kiitollinen siitä, että nyt vihdoin ollaan kunnossa. Ehkä vähän riskiä sanoa noin, mutta mennään sillä. Odotan tulevaa viikkoa jo innolla. Arki<3

<3:llä Jenniina

Rohkeus

.Reading time 2 minutes.

”Doubt kills more dreams than failure ever will” -Karim Seddiki

Mietin vaan, että kuinka paljon meiltä jää asioita kokematta sen takia, että epäilyttää tai pelottaa.

Tein viime syksynä rohkean ratkaisun jäädä pois töistä. En juurikaan ollut miettinyt asiaa etukäteen, vaikka tiesin, että kaipaan jonkinlaista muutosta. Kaikkihan lähti siitä, että hyvä ystäväni tuli kylään ja toi yllättäen pikkupullon skumppaa tuliaisiksi. Vierailun piti olla ihan tavallinen kahvittelu. Paino sanalla piti.

Kaikki mut tuntevat tietävät, että olen aika nopea ja määrätietoinen liikkeissäni. Vierailun (ja skumppapullon) päätteeksi olin ilmoittautunut kouluun. Kotiin jäädessäni tein päätöksen, että aion olla rohkea ja kokeilla uutta. Kyllä, myös ilman skumppaa. Tavata uusia ihmisiä, käydä erilaisissa tapahtumissa, haastaa omia ajatuksiani ja ennen kaikkea pyrin tekemään päätöksiä järjen sijaan enemmän tunteella.

Asiat johtivat toiseen ja päädyin meedion luokse. Jep, meedion! Hän sanoi, että minun pitäisi ehdottomasti tavoitella haavetta, joka minulla on ollut jo vuosia mielessäni. Asiaan liittyisi luovuus ja löytäisin ratkaisun tuttuni kertomana. Pari päivää myöhemmin näin kävi. Tällä kertaa hain kouluun meedion kehottamana.

Aloitin viikonloppuna graafisen suunnittelijan koulutusohjelman Helsinki Design Schoolissa. Kuinka siistiä! ”Mä en osaa piirtää”. ”Mä en ole tarpeeksi luova”. ”Mä en ole tarpeeksi hyvä verrattuina muihin”. Noin mä olen aina ajatellut. Siksi mä en ole aiemmin hakenut, vaikka olisin voinut. En vaan ole uskaltanut. Mutta noi jututhan on ihan höpöä. En ehkä piirrä yhtä hyvin kuin Picasso tai ole yhtä luova kuin vuoden graafikko, mutta mitä sitten? Ainakin opin ja pääsen toteuttamaan itseäni just sillä tavalla, mikä musta tuntuu hyvältä.

Mun mielestä suurinta rohkeutta on elää oman näköistä elämää itselle uskollisena. Se on myös mun mielestä ainut tapa olla aidosti onnellinen. Uskalla tehdä oman näköisiä valintoja, vaikka pelottaisikin! Se antaa 100% enemmän kuin se, ettei niitä valintoja tekisi.

Mitä sä tekisit, jos saisit kaiken rohkeuden?

<3:llä Jenniina

Kiitollisuus

.Reading time 2 minutes.

Mietin pitkään, kirjoitanko ikävistä ihmisistä vai kiitollisuudesta. Pohdin asiaa aamulenkillä samalla, kun katsoin auringonnousua ja vaaleanpunaisia pilviä. Kun katsoo vaaleanpunaisia pilviä, tulee nopeasti siihen tulokseen, että ikävät ihmiset saa olla omassa ikävässä maailmassaan. Ihan vaan siksi, että ne tekevät joka päivä sen valinnan olla siellä, vaikka ne voisivat valita toisin. Mun maailma on tänään pinkki eikä siihen kuulu negatiivinen energia. Just nyt mä olen kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä se valinta ja elää sen mukaan.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että voin joka päivä tehdä valintoja. Nähdä pahan sijaan hyvän, rumuuden sijaan kauneuden, mahdottomuuden sijaan mahdollisen ja pelokkuuden sijaan rohkeuden. Kaikki on mahdollista. Mun vaan pitää tehdä se valinta. Sen tajuaminen on ollut elämää mullistavaa.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että mun elämässä on ihmisiä, jotka tukee ja rakastaa mua just tällaisena kuin olen. Koen olevani kovin etuoikeuttu ja onnekas. Mulla on kaikki tää rakkaus ympärillä eikä mun tarvitse tuntea epävarmuutta sen riittävyydestä, kestosta tai aitoudesta.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että olen vihdoin uskaltanut alkaa toteuttamaan itseäni. Aiemmin en olisi uskaltanut, koska olisin miettinyt, mitä muut ajattelevat. Jos muilla on aikaa miettiä ja arvostella sitä, mitä mä teen, niin ehkä ne vaan keskittyy vääriin asioihin? Ehkä keskittyminen sen sijaan niiden omaan elämään saattais auttaa niitä enemmän… just saying.

Just nyt mä olen niin kiitollinen monesta muustakin asiasta. Märistä suukoista ja pienestä kädestä mun kädessä, ihanista päiväkodin hoitajista, kauralattesta, auringonpaisteesta, joka paljastaa kaiken pölyn, kirjastopalveluista, hyvän tuoksuisesta kasvoöljystä ja siitä, että söin aamupalaksi hernekeittoa ihan vaan siksi, että halusin, ja mulla oli mahdollisuus tehdä se. Se oli hyvää.

Mistä sä olet tänään kiitollinen?

<3:llä Jenniina

Tunnelukot

.Reading time 2 minutes.

Olin viikonloppuna viiden tunnin joogameditaatio-workshopissa. Jep, viis tuntia on pitkä aika keskittyä vain omiin ajatuksiin. Workshopin tarkoituksena oli päästää irti tietyistä tunnelukoista, ja kaikesta siitä, mikä ei enää palvele mua. Olen oppinut tässä matkan varrella sen, että jokainen meistä kantaa ihan hirveästi turhaa mukanaan. Olin tietysti ajatellut, että minun taakkani on pieni moneen muuhun verrattuna, koska koen, että elämä on kohdellut minua tosi reilusti ja anteliaasti. Noh, aika nopeasti tajusin, että en ehkä kuitenkaan pääsisi niin helpolla, kuin olin kuvitellut.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin oli se, että joutuisin oikeasti avata itseäni ja sisäistä maailmaani vieraiden ihmisten edessä. Ei ihan iisibiisi juttu ihmiselle, joka haluaa aina olla vahva ja esimerkillinen ulospäin. Mietin, että miksi ihmeessä mä tällaiseen ilmoittauduin. Sain kuitenkin itseni aika nopeasti vakuutettua siitä, että se oli hyvä juttu, sillä se tuntui oikealta.

Teimme paljon erilaisia harjoituksia, jotka kaikki nostivat pintaan asioita, joita minun tulisi käsitellä itseni kanssa. Liika huolehtiminen, tarve esimerkillisyyteen ja tarve olla vahva. Nyt ainakin tiesin, mitä käsitellä. En sillä hetkellä osannut arvostaa kokemaani ja tunsin ärtymystä. Koin, että mussa on jotain vikaa. Olinhan kuvitellut päästäväni kaikesta irti ja avaavani kaikki lukot kertaheitolla. Ihan kuin itsestään, ilman käsittelyä. Lopputulos oli se, että olin aiempaa hämmentyneempi ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Tuntui, että kaikki muut olivat kiitollisia ja rauhallisia, samalla kun minun sisälläni myllersi. Eihän sen näin pitänyt mennä! Vai pitikö sittenkin?

Olen nyt vajaa viikon käsitellyt kokemaani, ja olen niin kiitollinen siitä, että uskalsin osallistua. Moni asia loksahti sisälläni paikoilleen isommin, kuin ikinä uskalsin toivoakaan.

Mitä turhaa sä kannat mukanasi?

<3:llä Jenniina