Kategoria: Yleinen

Kiitollisuus

.Reading time 2 minutes.

Mietin pitkään, kirjoitanko ikävistä ihmisistä vai kiitollisuudesta. Pohdin asiaa aamulenkillä samalla, kun katsoin auringonnousua ja vaaleanpunaisia pilviä. Kun katsoo vaaleanpunaisia pilviä, tulee nopeasti siihen tulokseen, että ikävät ihmiset saa olla omassa ikävässä maailmassaan. Ihan vaan siksi, että ne tekevät joka päivä sen valinnan olla siellä, vaikka ne voisivat valita toisin. Mun maailma on tänään pinkki eikä siihen kuulu negatiivinen energia. Just nyt mä olen kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä se valinta ja elää sen mukaan.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että voin joka päivä tehdä valintoja. Nähdä pahan sijaan hyvän, rumuuden sijaan kauneuden, mahdottomuuden sijaan mahdollisen ja pelokkuuden sijaan rohkeuden. Kaikki on mahdollista. Mun vaan pitää tehdä se valinta. Sen tajuaminen on ollut elämää mullistavaa.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että mun elämässä on ihmisiä, jotka tukee ja rakastaa mua just tällaisena kuin olen. Koen olevani kovin etuoikeuttu ja onnekas. Mulla on kaikki tää rakkaus ympärillä eikä mun tarvitse tuntea epävarmuutta sen riittävyydestä, kestosta tai aitoudesta.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että olen vihdoin uskaltanut alkaa toteuttamaan itseäni. Aiemmin en olisi uskaltanut, koska olisin miettinyt, mitä muut ajattelevat. Jos muilla on aikaa miettiä ja arvostella sitä, mitä mä teen, niin ehkä ne vaan keskittyy vääriin asioihin? Ehkä keskittyminen sen sijaan niiden omaan elämään saattais auttaa niitä enemmän… just saying.

Just nyt mä olen niin kiitollinen monesta muustakin asiasta. Märistä suukoista ja pienestä kädestä mun kädessä, ihanista päiväkodin hoitajista, kauralattesta, auringonpaisteesta, joka paljastaa kaiken pölyn, kirjastopalveluista, hyvän tuoksuisesta kasvoöljystä ja siitä, että söin aamupalaksi hernekeittoa ihan vaan siksi, että halusin, ja mulla oli mahdollisuus tehdä se. Se oli hyvää.

Mistä sä olet tänään kiitollinen?

<3:llä Jenniina

Tunnelukot

.Reading time 2 minutes.

Olin viikonloppuna viiden tunnin joogameditaatio-workshopissa. Jep, viis tuntia on pitkä aika keskittyä vain omiin ajatuksiin. Workshopin tarkoituksena oli päästää irti tietyistä tunnelukoista, ja kaikesta siitä, mikä ei enää palvele mua. Olen oppinut tässä matkan varrella sen, että jokainen meistä kantaa ihan hirveästi turhaa mukanaan. Olin tietysti ajatellut, että minun taakkani on pieni moneen muuhun verrattuna, koska koen, että elämä on kohdellut minua tosi reilusti ja anteliaasti. Noh, aika nopeasti tajusin, että en ehkä kuitenkaan pääsisi niin helpolla, kuin olin kuvitellut.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin oli se, että joutuisin oikeasti avata itseäni ja sisäistä maailmaani vieraiden ihmisten edessä. Ei ihan iisibiisi juttu ihmiselle, joka haluaa aina olla vahva ja esimerkillinen ulospäin. Mietin, että miksi ihmeessä mä tällaiseen ilmoittauduin. Sain kuitenkin itseni aika nopeasti vakuutettua siitä, että se oli hyvä juttu, sillä se tuntui oikealta.

Teimme paljon erilaisia harjoituksia, jotka kaikki nostivat pintaan asioita, joita minun tulisi käsitellä itseni kanssa. Liika huolehtiminen, tarve esimerkillisyyteen ja tarve olla vahva. Nyt ainakin tiesin, mitä käsitellä. En sillä hetkellä osannut arvostaa kokemaani ja tunsin ärtymystä. Koin, että mussa on jotain vikaa. Olinhan kuvitellut päästäväni kaikesta irti ja avaavani kaikki lukot kertaheitolla. Ihan kuin itsestään, ilman käsittelyä. Lopputulos oli se, että olin aiempaa hämmentyneempi ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Tuntui, että kaikki muut olivat kiitollisia ja rauhallisia, samalla kun minun sisälläni myllersi. Eihän sen näin pitänyt mennä! Vai pitikö sittenkin?

Olen nyt vajaa viikon käsitellyt kokemaani, ja olen niin kiitollinen siitä, että uskalsin osallistua. Moni asia loksahti sisälläni paikoilleen isommin, kuin ikinä uskalsin toivoakaan.

Mitä turhaa sä kannat mukanasi?

<3:llä Jenniina

Haaveet ja tavoitteet

.Reading time 2 minutes.

Koen itseni ihmiseksi, jolla on aina ollut selkeät haaveet ja tavoitteet. Olen tehnyt töitä niiden eteen ja tiennyt, että saavutan ne haluamallani aikavälillä. Äidiksi tultuani koen saavuttaneeni kaikki haaveeni ja tavoitteeni, ja kaikki muu tuntuu sen rinnalla hyvin pieneltä. Taistelin pitkään itseni kanssa ja mietin, mitkä olisivat seuraavat tavoitteeni, koska kaikillahan niitä oli. Tuntui, että yritin keksimällä keksiä tavoitteita, joita en edes halunnut, koska olihan tavoitteita oltava.

Suurin haaveeni koskaan on tulla äidiksi. Se täyttyi kolme vuotta sitten pitkän ja aika kipeänkin odotuksen jälkeen. Itse raskausaika oli ihanaa, kaikki muu sitä ennen ihan kamalaa. Kaikki ne pettymykset ja muiden vauvaonni oli ihan liikaa. Harva kuitenkaan tiesi, mitä kävin ja kävimme mieheni kanssa läpi. Opin lopulta paljon itsestäni ja olen todella kiitollinen kaikesta läpikäymästämme. Nyt ainakin tiedän, ettei ole asiaa, jota en halutessani saavuttaisi. Mutta mitä sitten lähtisin tavoittelemaan?

En juurikaan muista noista vuosista mitään, ainoastaan tunteet, joita kävin läpi. Paljon vahvana olemista, itkun pidättämistä, esittämistä, surua, toivoa ja sen menetystä ja lopulta iloa ja puhdasta, maailman suurinta rakkautta. Nyt vihdoin kolmen vuoden jälkeen tiedän, mistä haaveilen.

Suurin haaveeni on tuntea olevani vapaa. Vapaa menneestä ja vapaa tulevasta. Se, että voin olla just tässä hetkessä onnellisena ja kiitollisena. Millään muullahan ei ole väliä, koska on vaan tämä hetki.

Se miten sen saavutan, on pitkä ja varmasti melko kivinenkin tie, mutta niinhän oli äidiksi tuloksikin tulo, ja silti se on ollut elämäni paras asia. Haaveiden saavuttaminen tuntuu just nyt tavoitteita tärkeämmiltä.

<3:llä Jenniina

Kuka minä olen?

.Reading time 2 minutes.

Sitä kysymystä olen pohtinut jo pidemmän aikaa. En vielä tiedä täysin vastausta siihen, mutta sen tiedän, että joka päivä olen vähän lähempänä sitä.

Olen kolmekymppinen nainen, 3-vuotiaan pojan äiti ja maailman ihanimman miehen vaimo. Iästäni huolimatta en kärsi kolmenkympin kriisistä, mutta äidiksi tultuani arvomaailmani ja maailmankuvani on toden totta muuttunut. En kuitenkaan usko, että sekään on täysin se syy, miksi haluan löytää itseni. Luulen, että yksinkertaisesti nyt on vain sen aika. En aiemmin olisi ollut valmis siihen. Oli liikaa kaikkea.

Haluan olla täysin sujut itseni kanssa, rakastaa täysillä ja nähdä elämän kaikessa sen kauneudessaan. Joku saattaa nyt ajatella, että ”wow, se on seonnut”. Mutta eikö meistä lopulta jokainen halua parhaan mahdollisen elämän itselleen ja rakkailleen? En usko, että sitä voi saada, ellei ole täysin rehellinen itselleen, päästä irti ja unohda mitä joku muu ajattelee. Oikeastaanhan se on ihan sama, mitä naapurin Pekka tai Liisa ajattelee, sillä lopultahan kyse on kuitenkin mun elämästä.

Olen saanut elämältä todella paljon. Haluan osoittaa sille kiitollisuutta takaisin nauttimalla ja elämällä sitä täydellä sydämellä. Kaikki hetket ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista, mutta haluan löytää ja nähdä niistäkin sen hyvän. Uskon, että osoittamalla kiitollisuutta, elämä antaa kyllä takaisin.

Tulen jakamaan täällä ajatuksiani, kokemuksiani ja haaveitani. Rakastan matkustamista, sytyn oppimisesta ja inspiroidun oman näköistä elämää elävistä ihmisistä. Uusien lempireseptien löytäminen on tosi jännää, joten laitan niitä myös jakoon.

Tervetuloa mukaan matkalle!

<3:llä Jenniina