Raskauskilot

.Reading time 5 minutes.

Puhutaanko hetki painosta? Kävin neuvolassa ja painoa kysyttäessä, kerroin olevani kohta ihan uudella painokymmenellä. Siis lähes saman painoinen kuin silloin, kun lähdin synnyttämään murua 4,5 vuotta sitten. En ajatellut asiaa sen tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta huolestuneen kyselyn siitä, ahdistaako painonnousu minua. Ei, ei ahdista. Rakastan kasvavaa vatsaa ja sitä, miten kauniisti kehoni kantaa kasvavaa elämää sisälläni. Sitä, miten naisen vartalo muovautuu raskauden edetessä, ja miten uskomattomalla tavalla se palautuu siitä. Ihmetyksekseni jouduin hetken vakuuttelemaan asiaa hoitajalle. Nykyään niin monet kuulemma kokevat valtavia ulkonäköpaineita raskaana ollessaan. Ainahan raskauden ajan painonnoususta puhutaan, mutta en jotenkin osannut kuvitella, että joutuisin vakuuttelemaan huoletonta lausahdustani painonnoususta sen kummemmin. Itse koen päässeeni melko vähällä painonnousun suhteen, sillä tähän mennessä minulle on tullut 6kg lisää (rv31), mikä on kuitenkin melko maltillisesti raskausviikkoihin nähden.

Muistan, miten murua odottaessani tutkin oman äitini äitiyskortteja, ja ihmettelin, miten äidilleni oli jäänyt kolme kiloa minun synntykseni jälkeen. Miten hän ei pudottanut kiloja raskauksien välissä? Oi voi, miten vähän tiesinkään. (Nyt lähinnä mietin, miten hänelle jäi muistoksi minusta vain kolme kiloa.) Kuvittelin ennen raskaaksi tulemista, että olisin itse palautunut samaan painoon kuin ennen ensimmäistä odotusta, mutta mitä vielä. Lopulta kerrytin noin kilon vuodessa raskauksien välissä, mutta olen silti ollut koko sen ajan tyytyväisempi vartalooni kuin koskaan (muutamaa huonoa päivää lukuunottamatta). Onhan kehoni kuitenkin kantanut elämää sisällään reilu 9kk, imettänyt 1,3 vuotta ja samalla valvonut ties kuinka monta sataa tuntia vauva-ja taaperovuosien aikana. Ja nyt se vielä tekee kaiken sen vapaaehtoisesti uudestaan. Vartaloni on vuosien varrella muovautunut nuoren naisen treenatusta kropasta naisen kropaksi kaikkine muhkuroineen ja makkaroineen. Ja todellakin, kynä ei putoa tissien alta mihinkään. Siitä kuulemma jonkin iltapäivälehden mukaan tietää, että tissit roikkuu. Jep, kyllähän ne roikkuu, mutta kauniit ne on silti.

Selasin eilen vanhoja kuvia ja silmiini osui vajaa 20 vuotta vanha kuva teinivuosiltani. Olin hyvässä kunnossa, mutta silti tyytymätön vartalooni. Eihän se ollut samanlainen kuin Britney Spearsilla. Britney teki Demi.fi mukaan 600 vatsaa päivässä, joten mäkin tein. Poljin stepperillä samalla, kun katsoin MusicTelevisionia ja toivoin, että jonain päivänä mäkin painaisin vain 50 kiloa kuten Britney. Kuvittelin, että se, miltä vartaloni näyttää, määrittelee mut ihmisenä. Voi kunpa olisin tiennyt silloin paremmin. Tai edes tiennyt, mihin kaikkeen Photoshop pystyy. Vähän sama ilmiö on nyt somen kanssa. Vertaamme itseämme johonkin toiseen, usein tuntemattomaan ja määrittelemme itsemme sen kautta jonkinlaiseksi, usein vääränlaiseksi. Liian sellaiseksi tai liian tällaiseksi. Ei tarpeeksi sellaiseksi tai tarpeeksi tällaiseksi. Teen sitä itsekin, ja joka kerta, kun saan itseni kiinni siitä, mietin, että miksi. Miksi teen tarkoituksella jotakin, mikä vie minua kauemmaksi itsestäni? Pitäisi kai jo tietää paremmin tähän mennessä.

Nyt vajaa 20 vuotta ja vajaa 20 kiloa myöhemmin, en enää stressaa siitä, mahtuuko 27 tuumaiset farkut jalkaan. Ei mahdu. Farkkukoon sijaan mietin esim. sitä, että palautuuko mun lantionpohjan lihakset, ja pystynkö vielä joskus juoksemaan ilman, että tuntuu, että pissat tulee housuun. Toivon todella niin. Stepperi ja MusicTelevision on vaihtunut lantiopohjatreeniin ja Suureen keramiikkakisaan. Valehtelisin myös, jos väittäisin, etteikö yhtään jännitä, miltä vartaloni näyttää pikkumurun syntymän jälkeen. Uskon kuitenkin, että kehoni löytää taas raskauden jälkeen oman luonnollisen painonsa, kunhan annan sille aikaa palautua, ja muistan kohdella sitä kunnioittaen. Odotan innolla jo sitä, että saan synnytyksen jälkeen oman toimintakykyni takaisin, mutta siihen asti aion nauttia siitä, että saan kantaa jotakin näin kaunista sisälläni. Juuri tällä hetkellä, vaa’an kohta näyttäessä 70kg, tunnen valtavaa kiitollisuutta omaa vartaloani kohtaan. Pikkumuru möyrii vatsassa, ja se muistuttaa minua joka kerta siitä, miten hyvän kasvupaikan vartaloni on tarjonnut murulle ja nyt pikkumurulle. Vartaloni on kaunis, vahva ja naisellinen kaikkine muotoineen ja muhkuroineen.

<3:llä Jenniina

Roina

.Reading time 4 minutes.

Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka aina elämän tuntuessa kaaokselta, järjestelevät sen päässään luopumalla turhasta tavarasta. Yksikin kiertoon lähtenyt tavara tai vaate tuo mulle mielihyvää ja luo tunteen siitä, että elämä on taas vähän enemmän järjestyksessä. Hullua ehkä, mutta omalla kohdallani toimii. Tavaroita raivatessa olo kevenee ja mieli kirkastuu. Päästän irti vanhasta ja teen tilaa uudelle. Käyn kaapit ja laatikot säännöllisesti läpi, mutta myönnettäköön, että viime vuosien aikana luopumista on tapahtunut keskimääräistä enemmän. Toistaiseksi 80 neliön kodissamme on ollut tarpeeksi työmaata, mutta viime viikolla havahduin siihen, että pitää tonkia vähän syvempää, jotta luovuttavaa vielä löytyy. Ja löytyyhän sitä, ne muutamat laatikot, jotka kannettiin sisään kolme vuotta sitten muuton yhteydessä ja työnnettiin avaamattomina pieneen komeroon rappusten alle. Niiden läpi käyminen on tuntunut työläältä, joten ne ovat saaneet pölyttyä komerossa rauhassa. Poissa silmistä, poissa mielestä vai miten se meni?

Nykyään meidän kodista löytyy oikeastaan vaan kaikki tarpeellinen ja meille tärkeä. Ei turhia kippoja ja kuppeja tai vaatteita, jotka jäisivät käyttämättä kaapin pohjalle. Ei turhaa ajanhukkaa vaatteiden valintaan tai jatkuvaa avainten etsimistä. Aikaa (ja hermoja) säästyy, mitä arvostan suuresti. Vaateröykkiöt tuolien selkänojilla tai lelut pitkin lattiaa eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään, mutta se kuuluu elämään. Luopumisen opettelussa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ymmärtänyt sen, että en vain fyysisesti luovu jostakin, vaan kyse on jostakin paljon isommasta. Tarpeetonta roinaa ei kannata kantaa mukana, sillä se on aina pois jostakin muusta, oli kyse sitten tilasta, mielenrauhasta tai ajasta. Luopumalla teen tilaa niille asioille, jotka oikeasti haluan elämääni. Turha sotku ja sekasorto vie vain huomion siitä, mitä oikeasti haluan.

Olen jo pitkään siivonnut omaa mieltäni kaikesta turhasta, mutta nyt, kun omaa aikaa on enemmän kuin ikinä, huomaan, että täytän pääni kaikella muulla paitsi sellaisella, mikä oikeasti luo itselleni mielenrauhaa. Luen iltapäivälehtiä, seuraan muiden elämää instagramin kautta ja pidän mieleni hälyisenä musiikin, podcastien ja äänikirjojen avulla. Miksi? Jottei tarvitsisi kurkata sinne omaan henkilökohtaiseen sisäiseen komeroon, jonne olen vuosien varrella kerryttänyt kaiken turhan. Siihen komeroon verrattuna meidän rappusten alla olevan komeron läpikäyminen on helppoa. Trust me.

Omien epävarmuuksien myöntäminen ja niiden käsittely ei ole kivaa. Hyödyllistä ja antoisaa kyllä, mutta kivaa se ei ole. Se on kuitenkin se, mun täytyy tehdä, jotta voin taas saada sisäisen mielenrauhan ja entistä vahvemman uskon itseeni. Viimeinen vuosi on ollut jatkuvaa oppimista ja itsensä keräilyä. Onnistumisia ja lannistumisia. Naurua ja itkua. Luulin jo löytäneeni sen polun, jota seurata, mutta elämä päätti toisin. Elämä tosin päätti hyvin, ei siinä mitään, paremmin kuin olisin itse osannut, mutta helpoksi se ei silti ole viime kuukausia tehnyt. Ennen pikkumurun syntymää on kuitenkin hyvä aika käydä rauhassa läpi sekä tuo portaiden alla oleva komero että oma sisäinen komeroni. On aika luopua turhasta roinasta ja hälystä, mutta myös omista uskomuksista ja niiden luomista rajoitteista. Ilman niitä elämä on huomattavasti kevyempää ja antoisampaa.

<3:llä Jenniina

Vaikeita päätöksiä

.Reading time 4 minutes.

Mä olen yleensä tosi hyvä nukkumaan, mutta viime aikoina mä olen nukkunut tosi levottomasti. Olen nähnyt todella sekavia unia, enkä koe olevani kovin latautunut aamulla. Muuten mun elämä on tällä hetkellä todella stressitöntä, mutta uutiset raskaana olevien koronarokotuksista ovat saaneet mut vähän stressaamaan. Ottaako rokote nyt vai myöhemmin?

Koko tähänastisen raskauden ajan on puhuttu, että rokotetta ei suositella raskaana oleville vähäisen tutkimustiedon takia, mutta nyt THL suosittelee rokotetta, mikäli odottava äiti haluaa ottaa sen. Kun on monta kuukautta ajatellut, ettei rokotus ole turvallinen raskaana oleville, niin ajatuksen kääntäminen siihen, että se onkin täysin turvallinen syntyvälle lapselle, on hyvin vaikeaa. Tutkimustietoa on saatu lisää ja yhä useampi äiti on sen ottanut, joten on luonnollista, että kanta muuttuu saadun tiedon myötä. Itseäni kuitenkin huolettaa rokotteen pitkäaikaisvaikutukset syntyvään lapseen. Onko olemassa edes jonkinlainen riski siitä, että rokote vaikuttaisi lapsen kehitykseen myöhemmässä iässä? Se on itselläni suurin huolenaihe, johon en ole löytänyt vastausta. Sen vastauksen, kun saisin, niin päätös olisi huomattavasti helpompi.

Olin tosiaan päättänyt, että otan rokotteen vasta, kun pikkumuru on syntynyt, mutta uutisoinnista johtuvan epävarmuuden myötä olen alkanut pohtia, pitäisikö rokote kuitenkin ottaa jo nyt. Ihan ensiksi pitäisi varmaan kuitenkin lopettaa se uutisten lukeminen.. Mulle on itsestään selvää, että syntyvän lapsen turvallisuus on etusijalla päätöstä tehdessä. Sen vuoksi tuntuu, että molemmat vaihtoehdot, rokotteen ottaminen nyt ja rokotteen siirtäminen myöhemmäksi ovat huonoja vaihtoehtoja. Molemmissa on riskinsä, sillä voinko antaa itselleni ikinä anteeksi, jos rokotteesta onkin jotakin haittaa pikkumurulle ja toisaalta, voinko antaa ikinä itselleni anteeksi, jos sairastun vakavasti ja sen myötä pikkumuru (ja koko perhe) kärsii? Mistä siis tietää, mikä on se paras vaihtoehto?

Mä olen aina ollut järkevä päätöksissäni, mutta samalla luottanut vahvasti omaan intuitioon. Olen aina kaivanut kaiken tiedon, punninnut niitä keskenään ja sitten tehnyt päätöksen. Tässä tilanteessa mua vaivaa se, että tuntuu, ettei tietoa ole saatavilla. THL suosittelee rokotusta, mutta samalla jättää päätöksen raskaana olevalle käyttäen sanaa ”halutessaan”, sairaalat perustelevat rokotuksen ottamista kantokyvyllä ja neuvolassa asiaan ei otettu kantaa. Lähipiirissä mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan. Somea ja mediaa ei edes kannata seurata, sillä niissä vallitsee villilänsi. Ymmärrettävästi tietoa on vielä vähän, mutta sitä suuremmalla syyllä tuntuu hurjan pelottavalta vain luottaa samalla, kun todetaan, että alustavan tutkimustiedon mukaan rokotteesta ei ole haittaa sikiölle. Mä kyllä jotenkin haluaisin olla tässä tapauksessa varma asiasta.

Mitä siis tehdä? En tiedä. Toivoisin, että jollain olisi antaa oikeat vastaukset, jotta päätöksenteko olisi helpompaa. Kumpi on vastuullisempaa syntyvän lapsen näkökulmasta, ottaa rokote nyt vai myöhemmin? Siihenkään ei taida olla oikeaa vastausta saatavilla ihan helposti.

Aiheena tää on varmasti sellainen, mikä aiheuttaa tunnereaktioita suuntaan ja toiseen. Jokaisella on se oma mielipide ja näkemys asiasta, mikä on täysin ok. On ääripäitä ja kaikkea siltä väliltä. Kirjoituksen tarkoitus ei millään tapaa ole ottaa kantaa yleisiin suosituksiin tai ylipäätään vaikuttaa kenenkään henkilökohtaiseen mielipiteeseen asiasta. Koen, että jokainen on oikeutettu siihen päätökseen, minkä kokee itselleen parhaaksi tämän hetkisessä tilanteessa. Ja se päätös, omalla kohdallani sen oikean päätöksen tekeminen on tällä hetkellä todella vaikeaa.

<3:llä Jenniina

Kuulumisia

.Reading time 5 minutes.

Toinen kolmannes vaihtui viime viikolla viimeiseen kolmannekseen. Samalla kesäloma päättyi ja arki alkoi. Kesäloma oli täydellinen. Täynnä iloa ja onnea. Vietettiin loma hyvin tiiviisti perheen kesken ja nautin joka hetkestä. Tai no pari auton lataukseen (auton lataukseen, jep!) liittyvää hetkeä olisi saanut jäädä kokematta, mutta niistäkin jäi näin jälkikäteen ajateltuna ihan hauskat lomamuistot. Tulipahan todistettua, että Tahkolta Helsinkiin voi tosiaan matkustaa perinteisen kuuden tunnin sijaan jopa 13.5 tuntia. Ehkä ennätys sekin, joka naurattaa näin jälkikäteen, mutta silloin oli kyllä hymy pyllyssä.

Mennyt, pitkä kesäloma tuntui erityiseltä, kun tiedettiin, että se tulee olemaan viimeinen kesäloma tällä poppoolla. Tehtiin ja nähtiin paljon. Mentiin ilman aikatauluja ja syötiin jätski päivässä. Muru oppi kirjoittamaan oman nimensä ja sukeltamaan ihan itse. Käytiin Tahkolla, Lintsillä, Flamingossa ja Korkeasaaressa. Vietettiin aikaa mökillä, uitiin ja suppailtiin. Saunottiin Rantasalmella ja syötiin lörtsyt Savonlinnassa. Juotiin aamukahvit Porkkalanniemessä ja tutustuttiin kalkkunaan kotieläinpuistossa. Yövyttiin Sauvossa satumetsässä ja retkeiltiin tonttupolulla. Vietettiin Helsinki-päivää, matkustettiin metrolla ja ratikalla. Istuttiin Aku Ankan autossa ja ihmeteltiin Pertsaa ja Kilua leffateatterissa. Leikittiin palomiehiä ja Fin-Hemsiä. Otettiin myös iisiä ja nukuttiin olkkarin lattialla patjoilla. Kaikki on just nyt vaan tosi helppoa, kun muru on jo niin iso. Olo loman jälkeen on onnellinen ja odottava.

Kesäloma osui onneksi toiseen kolmannekseen, joka meni kokonaisuudessaan melko kevyesti, vaikka helteet puskivatkin päälle kesä-heinäkuussa. Energiaa riitti, kunhan ruokaa ja vettä oli tarjolla säännöllisesti. Aina ei ihan ollut, joten muutamat nälkäkiukkuhetketkin koettiin, mutta melko vähällä päästiin niidenkin osalta. Askelia tuli helposti yli 20 000 päivässä eikä vatsa juurikaan painanut. Sokerirasitustestin tulokset olivat erinomaiset, mikä oli omalla tavallaan helpotus, sillä murua odottaessa sain raskausdiabetes diagnoosin paastoarvon ollessa rajalla. Vatsa on kasvanut selkeästi nopeammin kuin esikoista odottaessa, mikä alkaa nyt viimeiselle kolmannekselle näkyä ja todella tuntua. Nukkuminen on ollut toisinaan aika hankalaa, sillä vasen lonkka on herätessä aina ihan jumissa. Odotan innolla sitä, että voin taas nukkua miten päin haluan. Voi tosin olla, että talven pimeinä tunteina toivon, että saan vaan ylipäätään nukkua. Juoksuaskeleet eivät enää onnistu ilman pelkoa siitä, että pissat on kohta housussa. Tää on yksi asia, mistä mulla ei ollut esikoista odottaessa mitään tietoa. Niin ja se närästys, Renniet kulkee aina laukussa mukana. Toisinaan tunnen itseni kieltämättä vähän mummoksi, mutta se kuulunee asiaan.

Ekaan kolmannekseen verrattuna toinen kolmannes oli helppo, sillä pahoinvointia ei juurikaan ollut. Saa nähdä, mitä vika kolmannes tuo tullessaan. Pesänrakennusvietti on selkeästi herännyt ja lähes kaikki tavarat alkaa olla hankittuna. Vielä pitäisi hoitaa kantoreppu, vakuutukset ja muutama kodin juttu kuntoon ennen pikkumurun syntymää. Valehtelisin myös, jos väittäisin ettei tulevat kuukaudet ja synnytys yhtään mietitytä. Pahentunut koronatilanne antaa ihan oman mausteensa koko juttuun. Olisi niin ihana nähdä ystäviä ja mennä harrastamaan, mutta toistaiseksi olen ollut todella varovainen niiden suhteen. Olemmekin sopineet useamman menevän ystäväni kanssa, että nähdään sitten, kun tilanne rauhoittuu. Siihen asti mennään videopuheluilla ja ääniviesteillä. Kurjaa, mutta tässä tilanteessa varmastikin se paras vaihtoehto. Tunsin pitkään huonoa omatuntoa asiasta, mutta oli kiva huomata, että ystävänikin olivat sitä mieltä, että parempi ottaa etäisyyttä kuin ottaa riskiä tartunnasta.

Tulevat kuukaudet tulen siis viettämään varmasti aikalailla kotihiirenä, mutta tänään kalenteriin on pitkästä aikaa merkitty sovittu meno. Tänään on nimittäin viikon 30-32 neuvola, jossa pääsen kuulemaan pitkästä aikaa pikkumurun sydänäänet. Toivottavasti pikkumurulla on vatsassa kaikki hyvin, sillä äiti voi ainakin toistaiseksi hyvin!

<3:llä Jenniina

Vaunuviidakko

.Reading time 7 minutes.


Mä olen viime aikoina seikkaillut viidakossa nimeltä yhdistelmävaunut. Meillähän toki olisi ollut vaunut valmiina ja itse asiassa kaikki muutkin vauvantarvikkeet ja vaatteet, mikäli en olisi myynyt kaikkea suutuspäissäni aiemman keskenmenon jälkeen. Ajattelin, että poissa silmistä, poissa mielestä toimisi parhaiten asian yli pääsemisessä. Tavallaan se toimikin. No joka tapauksessa, kun sai tietää, että olen raskaana, yksi ensimmäisistä ajatuksista oli se, että pitää ostaa vaunut. Ei ehkä kovin looginen ajatus lähes ensiajatukseksi, mutta se kuvasi hyvin hämmennystäni raskauden suhteen!

Meillä on aiemmin kokemusta Emmaljungan Vikingeistä ja Britaxin Go Next:eistä. Vikingit oli vähän liian pienet ja matalat, kun taas Go Next:eissä ei ollut istumatukea kopassa ja istuin oli flat-mallinen, jolloin lapsen istuma-asento ei ollut ideaali uteliaalle pienelle. Tiesin, että tällä kertaa halusin jotain muuta. Halusin myös tällä kertaa ostaa vaunut uutena, sillä uusilla vaunuilla olisi parempi jälleenmyyntiarvo vaunuja myydessä ja takuu ulottuisi jopa kolmen vuoden päähän. En myöskään halunnut ottaa riskiä siitä, että vaunut olisivat olleet aiemmin käytössä sisäilmaongelmaisessa- tai eläintaloudessa. Muutama sata euroa enemmän maksamalla sain unohtaa nämä huolet. Kuroisin erotusta umpeen sitten vaunuja myydessä tai ainakin uskottelin itselleni niin vaunuja maksaessani. 

Pohdin pitkään Cybex Priamien, Emmaljunga NXT90 ja Bugaboon vaunujen välillä. Käytiin lastentarvikeliikkeissä testailemassa vaunuja ja luin paljon postauksia aiheesta. Cybex Priamit oli selkeästi vahvoilla, kun puhuttiin keveydestä ja ketteryydestä. Myös niiden ulkonäkö oli kommenttien perusteella monen mieleen saaneet. Bugaboon vaunuilla sen sijaan oli selkeästi oma tyylikäs kannattajajoukkonsa, jotka arvostivat vaunujen tyylikkyyttä ja käyttöominaisuuksia. Myös niiden laatua ja lisävaruste-arsenaalia kehuttiin kovasti. Ainut miinus, joka sai paljon huomiota vanhemmissa malleissa, oli kankaiden haalistuminen, mutta siitäkin on ilmeisesti päästy eroon uusien mallien myötä. Korjatkaa, jos olen väärässä! Jos asuisimme keskustassa, olisimme ehkä päätyneet jompiin kumpiin yllä mainituista, mutta koska liikumme pääsääntöisesti luonnossa ja talvi on tulossa, päädyimme astetta jämäkämpiin Emmaljunga NXT90-vaunuihin.

Emmaljungan NXT90 on suunniteltu ja käsintehty Ruotsissa eli pohjoisen vaihtelevat sääolosuhteet on todennäköisesti otettu Keski-Eurooppalaisia vaunumerkkejä paremmin huomioon. Vaunuja ostaessamme näin mielessäni kauhukuvat meidän talvisista esikoisen hoitoon vienneistä, kun kadut ovat auraamatta ja bussiin pitäisi ehtiä. Ei se näillä uusillakaan vaunuilla varmasti helppoa tule olemaan, mutta ainakin varusteet on nyt ihan pränikät! Oikeastaan isoin syy siihen, miksi päädyimme NXT-ysikymppisiin oli se, että niillä pääsee kulkemaan monipuolisesti eri maastoissa ja Emmaljungan laatu on aiemman kokemuksemme mukaan kohdillaan. Plussa myös pitkästä takuusta (3v) ja siitä, että vaunut mahtuvat kivasti meidän auton takakonttiin. Kasausmekanismi on helppo ja pitkäsorminen saa vaunut kasaan tarvittaessa yhdellä kädellä. Sekä taka- että eturenkaat ovat isot (valittavana kahdet erilaiset) ja työntötuntuma on jämäkkä. Työntöaisaa pystyy säätämään kahdella tapaa, mikä on käyttömukavuuden kannalta tärkeää, kun vaunuja tulee lykittyä paljon ja työntäjillä riittää pituuseroa. Vaunut ei myöskään huoju eikä heilu, vaikka olisikin vähän monttuja matkalla. Iso plussa vaunuissa on myös se, että koppa ja istuin on korkealla, jolloin lapsi toivottavasti viihtyy niissä paremmin. Ulkonäöllisesti vaunujen ulkonäkö miellytti (miellyttää edelleen) kovasti omaan silmään ja värivalikoima oli laaja. Me päädyimme kokomustiin vaunuihin, mikä on aina lapsiperheessä varma valinta. Mustasta väristä myös plussa sen vuoksi, että vaunuja tulee kuljetettua paljon takakontissa, jolloin loska ja muu lika tarttuu kankaisiin helpommin. Auton kanssa liikkuessa elämää helpottaa se, että vaunuihin saa adapterilla kiinni esimerkiksi Maxi-Cosin ja Britaxin turvakaukalot. Adapteri pitää tosin ostaa erikseen, mutta kuinkas muutenkaan.

Mites sitten ne miinukset? Jämäkkyytensä ja maastorenkaiden vuoksi en ehkä valitsisi vaunuja kaupunkikäyttöön, mikäli liikkuminen tapahtuu pääsääntöisesti kauppakeskuksissa ja pienissä tiloissa. Kokonsa puolesta vaunut eivät varmastikaan mahdu vanhojen talojen pikkuruisiin hisseihin, mikä saattaa olla haaste kaupungissa asuville. Maastorenkaat aiheuttavat Lastentarvikkeen myyjän mukaan sen, että sileillä kivilattioilla kääntyessä vaunujen ketteryys ei pääse oikeuksiinsa, mutta tästä meillä ei vielä ole kokemusta. Vaunut voi toki valita kaupunkirenkailla, jolloin tätä haastetta ei ole. Olen myös kuullut, että työntöaisaan kannattaa hommata lisävarusteena työntöaisansuoja, sillä muuten työntöaisa saattaa kulua ikävän näköisesti. Tästäkään meillä ei ole omakohtaista kokemusta, mutta aion itse hommata nuo suojukset ihan vaan varmuuden vuoksi. Itse toivoisin vaunuihin vähän isompaa tavarakoria, jotta ruokaostokset yms. saisi kuljetettua helposti vaunujen alla, mutta pitänee totutella tuohon 5kg koriin.

Tässä vielä yhteenvetona Emmaljunga NXT90 plussat ja miinukset.

Plussat:

Jämäkät, mutta kuitenkin ketterät kääntyvien etupyörien ansiosta

Isot puhkeamattomat renkaat (valittavana kahdet erilaiset)

Koppa ja istuin korkealla

Valittavana joko Flat tai kuppimallinen Ergo istuin

Säädettävä työntöaisa

Pitkä takuu (3v)

Tyylikäs ulkonäkö, joka sopii sekä kaupunkiin että maastoon

Turvakaukalon saa kiinni runkoon erikseen ostettavilla adaptereilla  

Pitkä listaus lisävarusteita aina sivukorista mukitelineeseen 

Miinukset:

Hintavat (noin 1200e)

Kookkaat ja jämäkät (toisille plussa ja toisille miinus, meille ehdoton plussa)

Tekonahkainen työntöaisa kuluu käytössä? (ei omakohtaista kokemusta)

Pieni tavarakori (5kg)

Tällä testailulla (4v pojan kanssa) ja googlailulla plussia on selkeästi enemmän kuin miinuksia, joten niiden pohjalta voin vahvasti suositella Emmaljunga NXT90-vaunuja. Palaan kuitenkin plussiin ja miinuksiin vielä uudestaan syksyllä, kun saamme vaunut vihdoin tositoimiin!

Mikäli sulla herää kysyttävää vaunuista, niin laita viestiä IG:ssä @jenniinaemilja. Vastaan parhaani mukaan!

<3:llä Jenniina