Avainsana: muutto

Elämä uusiks

.Reading time 4 minutes.

Long time no see! Mistäköhän sitä aloittaisi. Edellisestä postauksesta on ikuisuus. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut kirjoittaa, mutten vaan ole löytänyt sille sopivaa aikaa ja paikkaa arjessa. Välillä mietin, että miten hitossa muut sen tekee. Mut hei täällä kaikki hyvin! Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten viimekertaisen. Niinku esimerkiksi sellasta, että laitettiin lähes meidän koko elämä uusiks tuossa muutama kuukausi sitten. Ja vitsit, miten siistiä meillä on ollut!

Me siis myytiin meidän koti ja muutettiin Helsingin keskustaan! Ollaan pitkään haaveiltu mun miehen kanssa keskusta-asumisesta, mutta todettu aina, että se on liian vaikeaa lasten kanssa. Noh, täällä me nyt ollaan! Kahden lapsen kanssa. Kerrostalossa, ilman hissiä ja omaa pihaa. Sauna meillä kuitenkin on. Eikä voitais olla onnellisempia! Todettiin keväällä, että ikinä ei tässä elämässä tiedä, mitä seuraavaks tapahtuu, joten paras elää (heti eikä myöhemmin) sellaista elämää, josta unelmoi ja haaveilee. Niinpä me siis laitettiin meidän koti myyntiin, lähdettiin reissuun, tehtiin kaupat ja alettiin etsiä uutta kotia. Paras päätös ikinä!

Uusi koti löytyi toisella näytöllä. Sata vuotta vanha lautalattia, kakluuni ja merinäköala oli just se, mitä olin tietämättäni kaivannut (hah, kukapa ei!). Muutosta on nyt kolme kuukautta ja tuntuu, että me ollaan aina asuttu täällä. Aika nopeasti oli selvää, että idyllinen paritaloasuminen omalla pihalla ei ehkä ollutkaan se meidän juttu, vaikka niin joskus luultiin. Ja se on ihan okei. Me nautitaan kaupungin sykkeestä ja siitä, että kaikki on lähellä. Ihmisistä, ravintoloista, kahviloista ja harrastuksista. Tai ainakin toistaiseksi. Voi olla, että ehkä joskus vielä kaivataan omaan rauhaan kauas kaikesta vilinästä ja hälinästä, mutta just nyt on hyvä näin. Ja sekin on ihan okei. Mieltään saa muuttaa. Tärkeintä on elää itselleen uskollisesti ja kuunnella omaa sydäntään. Kaikki muu järjestyy kyllä. Mitä sä toivot just nyt sun elämään?

Meidän asiat järjestyi paremmin kuin oltais ikinä voitu edes toivoa. Muru sai päiväkotipaikan ihan kodin vierestä ja hän nauttii siellä olostaan. Yks asia, jota stressattiin ihan turhaan. Noh, se oli turha huoli se. Yks kaupunkiasumisen isoimpia plussia on ehdottomasti se, että ollaan saatu meidän elämään uusia ihmisiä. Nautin suunnattomasti siitä, miten tutustun lähes päivittäin uusiin ihmisiin ja pääsen juttelemaan heidän kanssaan. Korona-aika oli tosi yksinäistä, joten se tekee todella hyvää. Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, miltä täällä asuminen tuntuu, millaiseksi tunnen oloni täällä. Tuntuu, että voin olla mitä vaan. Et kaikki on mahdollista. Haaveilen ja unelmoin ihan eri tavalla kuin ennen. Ja se, jos mikä, on aika siistiä! En sano, ettenkö kaipaisi välillä välillä metsään, mutta meri toimii lähes yhtä hyvänä terapeuttina. Onneks metsän reunaan pääsee halutessaan ratikalla ja mökillekin voi aina ajaa omalla autolla.

<3:llä Jenniina

Koti

.Reading time 6 minutes.

Mun piti alunperin kirjoittaa tänään vaunuviidakosta ja meidän uusista Emmaljunga NXT90-vaunuista, mutta muistin tänään aamulla postia hakiessani, että tänään on tasan kolme vuotta siitä, kun muutettiin meidän nykyiseen kotiin. Siis kääk, mihin tää aika oikein livahtaa! Lupaan palata vaunuihin myöhemmin, sillä tänään kodista kirjoittaminen tuntuu tärkeämmältä.

Mä olen alunperin kotoisin Lahest (siis Lahdesta), mutta muutin Helsinkiin vuonna 2007 rakkauden perässä. Koti Helsingissä on vaihtunut vuosien varrella muutamaan otteeseen, mutta sama rakkaus on sentään pysynyt! Meidän ensimmäinen yhteinen koti oli vajaa 50 neliöinen vuokra-asunto 70-luvun punatiilisessä kerrostalossa Mellunmäessä. Asuntonäytössä jono kulki viidennestä kerroksesta ulos asti. Jonotimme kiltisti vuoroamme, sillä halusimme muuttaa yhteen pikaisesti jatkuvan pendelöinnin sijaan. Jonotuksen jälkeen pääsimme sisälle asuntoon. Seinät olivat vaaleansiniset ja ovissa oli holvikaaret. Keittiössä oli alkuperäiset kaapit ja kylppärissä amme. Maisemat olivat kuitenkin kivan mäntyisät ja metrolle oli lyhyt matka. Muistan ajatelleeni, että tänne me muutetaan, tää on meille täydellinen. Hyvin persoonallinen ja hieman erikoinen, mutta meille just passeli. Kuka niitä seiniä nyt edes katselee. Anoppi oli varmuudeksi näytössä mukana ja hän hoiti puhumisen. Meidän tehtäväksi jäi kirjoittaa hakemuskirje, johon lisäsimme vielä kuvan meistä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Yöllä muistan miettineeni sängyn ja telkan paikkaa, sillä muita kalusteita meillä ei vielä silloin ollut. Olin varma, että kyseinen asunto oli tarkoitettu meille. Muuttopäivä koittikin parin viikon päästä, sillä välittäjän mukaan olimme tehneet (lue: anoppini oli tehnyt) hyvän vaikutelman.

Asuimme pitkään Mellunmäessä, jonne palasimme lopulta uuteen aso-kämppään ulkomailla vietetyn puolivuotisen ja Meilahdessa asuttujen kuukausien jälkeen. Itä-Helsinki on tuntunut kodilta alusta asti, vaikka monet sitä ihmettelivätkin Itä-Helsingin kyseenalaisen maineen vuoksi. Pieni välihuomio, Itä-Helsinki on yleisesti ottaen mainettaan parempi, trust me. Mellunmäessä vietettyjen vuosien jälkeen tuli aika ostaa meidän ensimmäinen yhteinen koti, sillä halusimme jotain pysyvää. Löysimmekin täydellisen alkuperäiskuntoisen helmen Myllypurosta, jonka saimme pilkkahintaan. Liekö Myllypuron maineella ollut osuutta asiaan tuolloin, sillä nykyään hinnat ovat pompsahtaneet taivaisiin vanhoihin hintoihin verrattuna. Remppasimme kämpän lattiasta kattoon ja katselimme auringonlaskuja isoista ikkunoista 7. kerroksesta. Taloyhtiö oli hyvä, naapurit olivat ihania ja metrolla suhas keskustaan vartissa. Taloyhtiön piha oli valtava, täynnä istutuksia ja isoja mäntyjä. Edelleen luonto oli läsnä, vaikka asuimmekin aivan Kehän vieressä. Parasta kuitenkin Myllypuron kodissa oli, näin jälkikäteen ajateltuna, muistot. Saimme siellä asuessamme niin paljon muistoja, jotka tekevät meidän elämästä meidän elämän. Myllypurossa vietettyihin vuosiin mahtuu paljon iloa, onnea, naurua ja yhdessäoloa, mutta myös jonkin verran surua ja epävarmuutta. Päälimmäisenä kuitenkin muistan sen, että Myllypuron koti oli meille koti, jossa meistä kahdesta tuli kolme. Tila alkoi käydä meille ahtaaksi ja ihanista muistoista huolimatta oli aika siirtyä eteenpäin. Myimme kodin itse ja muistan tihrustaneeni itkua aina näyttöjen jälkeen. Onneksi näyttöjä ei tarvittu kuin pari, sillä alle viikossa meidän koti oli saanut uuden asukkaan. Mihin me sitten muutimme?

Olin aiemmin edellisenä kesänä myynyt urheilutoppini facebookissa ja lupasin toimittaa sen noutovaikeuksien vuoksi ostajan postilaatikkoon vaunulenkin yhteydessä. Muistan katsoneeni taloa ja ajatelleeni, että tuollaisessa talossa haluaisin joskus asua. Näin talossa paljon potentiaalia ja naapurusto oli täydellinen. Rakastuin katuun heti ensi silmäyksellä. Kuka olisikaan uskonut, että ostaisimme kyseisen asunnon facebookin kautta tulevana talvena. Näin ilmoituksen sattumalta feedissäni ja seuraavana iltana olimmekin jo katsomassa asuntoa. Kun kuntotarkastus oli tehty ja pankkiasiat selvät, laitoimme nimet paperiin. Tulisimme muuttamaan uuteen kotiimme 31.5.2018. Tuosta päivästä on nyt kolme vuotta aikaa enkä vaihtaisi päivääkään.

Postilaatikkomme sijaitsee kotikatumme päässä vaahteroiden ja koristekastanjoiden katveessa, jonne kävelimme ensimmäisenä aamuna yökkäreissä ja tukka sekaisin. Aurinko paistoi. Tervehdimme naapurostassa asustavaa jänöä ja tutustuimme uuteen naapuriimme Kalevi-Kissaan. Muistan, kuinka onnelliseksi tunsin itseni, kun katsoin murua ja auringonsäteitä, jotka osuivat meihin puiden lehtien välistä. Tunsin, että olimme tulleet kotiin. Kukaan ei tiedä, milloin tai minne tiemme käy seuraavaksi, mutta just nyt meidän on hyvä täällä. Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on ja mun sydän pakahtuu onnesta ja ilosta joka kerta, kun kuulen murun avaavan meidän kotioven ja huutavan ”Äiti!”.

Ootko sä löytänyt sun kodin vai etsitkö vielä?

<3:llä Jenniina