Rohkea toiminnan nainen

Just nyt mun pitäisi olla kotona kirjoittamassa viimeistä esseetä yliopistolle, mutta sen sijaan tulin kahvilaan juomaan aamukahvia ja kirjoittamaan tätä postausta. Tää kesäkuu on ollut aika hardcore opiskelujen kanssa, sillä kaikki keväällä perutut HSD opinnot siirettiin kesäkuulle, jonka lisäksi suoritan kahta viimeistä kurssia yliopistolle. Tekemistä on siis riittänyt ja riittää edelleen. Olen nauttinut työ- ja organisaatiopsykologian opinnoista todella paljon, mutta nyt täytyy sanoa, että olen kuitenkin kiitollinen siitä, että ne on kohta ohi, sillä pääsen käsiksi kaikkiin luoviin projekteihin, joita olen lykännyt niiden takia.

Opiskelun lisäksi työasiat ovat pyörineet mielessä enemmän ja vähemmän. Ihmisiä on kiinnostanut viime aikoina ihan hirveästi se, mitä meinaan tehdä elokuusta alkaen. Se onkin tosi hyvä kysymys, johon mulla ei vielä ole vastausta. Suunnitelma on, että aloitan elokuussa työt/palkallisen harjoittelun paikassa, jossa pääsen yhdistämään intohimoni eli ihmiset, uuden luomisen, sisällöt ja visualisuuden sekä ongelmanratkaisun. Sitten, kun työhön voisi vielä yhdistää jollain tapaa graafisen suunnittelun, niin perfecto! Esimerkiksi luovatoimisto tai jokin itsensä kehittämiseen liittyvä yritys olisi ihan täydellinen. Ah, niin paljon innostavia mahdollisuuksia! Oikeastaan siis paikalla eikä työnimikkeellä ole niinkään väliä. Tärkeintä minulle on mahdollisuus kehittyä uuden äärellä, timanttinen työyhteisö ja se, että pääsen käyttämään työssä koko potentiaaliani.

Hassua on se, että aina puhutaan siitä, että etsitään ”oikeanlaista tyyppiä”. Haluan niin kovasti uskoa siihen, vaikka viimeaikaiset rekrykokemukset ovatkin vähän horjuttaneet tuota uskoa. Jos yrityksen nettisivuilla lukee ”oletko alanvaihtaja, motivoitunut oppimaan uutta ja hyvä tyyppi?”, niin puhelimessa ei voi sanoa, että haetaan valmista osaajaa, sillä harjoittelijaa ei ole aikaa perehdyttää ja opastaa työssä. Siis mitä ihmettä? Justhan netissä luki, että riittää, että on motivoitunut ja hyvä tyyppi? Toinen juttu on käytöstavat. Olin haastattelussa ohjelmistofirmaan, jonka haastattelu oli vähän outo. Haastattelun jälkeen sieltä ei ole kuulunut mitään, vaikka laitoin viestiä vielä perään. Siis mitä ihmettä! Ymmärrän yskän, mutta olisihan se kohteliasta kuitenkin vastata. No joo, epäkohtia on varmasti paljon, mutta luotan vahvasti siihen, että se oikea löytyy vielä. Luotan itseeni ja osaamiseni, sillä olenhan rohkea toiminnan nainen. Kuulostaa ehkä härskiltä (vai olenko se vaan mä ja mun mieli?), mutta en ole vielä keksinyt kuvaavampaa määrittelyä itsestäni.

Aina sanotaan, että asiat pitää sanoa ääneen, jotta ne voi tapahtua eli jos sä tiedät yrityksen, joka tarvitsee työntekijää, jolla on vahva myynnin, asiakkuuksien ja projektijohtamisen tausta ja, jolla on intohimona mm. ihmiset, uuden luominen ja ongelmanratkaisu, niin laita viestiä! Sen lisäksi, että olen superhyvä työntekijä, niin mun kanssa on kuulemma myös tosi kiva tehdä töitä!

Aamukahvi on nyt jo muuttunut lounaskahviin ja ajatus on lähtenyt ihan laukalle, kun mietin innoissani kaikkia mahdollisuuksia. Nyt on aika hilppasta kotiin ja kaivaa vikat koulukirjat esiin. Jos sä kamppailet just nyt työasioiden tai muiden haasteiden kanssa, niin muista, että sulla on jotain sellaista, mitä muilla ei ole. Se on sun supervoima ja sun pitää käyttää. Tee rohkeita valintoja ja luota siihen, että, jos sä voit unelmoida siitä, niin sä voit myös saavuttaa sen!

<3:llä Jenniina

Muutos

Viime viikon perjantai oli jännä päivä. Mä nimittäin irtisanouduin pitkäaikaisesta työsuhteestani! Työsuhteesta, joka on vuosien aikana antanut paljon, mutta myös ottanut. Tiesin sen, että tulen irtisanoutumaan, mutta en tuolloin aamulla herätessäni tiennyt, että tekisin sen vielä saman aamupäivän aikana. Vein pojan normaalisti hoitoon ja lähdin aamulenkille. Mutta niinhän teen lähes joka aamu. Mikä teki sitten viime perjantaista erilaisen?

Viime perjantaina oli uusikuu. Ja kyllä, uskon siihen, että kuun vaiheet ja liikkeet vaikuttavat myös ihmiseen. Uudenkuun aikaan on mahdollista pohtia omaa elämää syvemmin ja tehdä muutoksia. Aamulenkillä oma mieli oli rauhallinen, mutta jollain jännällä tavalla myös odottava. Tiesin, että jotain tulisi tapahtumaan. Suuntasin lenkin metsään meren äärelle, sillä se on mulle paikka, jossa tunnen vapautta kaikesta turhasta. Istuin pitkään kalliolla, katselin merta ja mietin tulevaa. Juttelin myös hetken oravalle, joka pudotti kävyn murusia männyn oksalta päälleni. Nautin auringonvalosta ja laitoin silmät kiinni. Mietin, mitä haluan elämältä, ja ymmärsin, että minun pitää luopua vanhasta, jotta voin vapauttaa energiani uuteen. Sen jälkeen soitin ystävälleni ja kerroin, että aion irtisanoutua. Juoksin kotiin ja näpyttelin sähköpostin työnantajalleni. Mieheni tuli kotiin ja kerroin hänelle päätöksestäni. Olimme käyneet asiaa läpi lukuisia kertoja, joten se ei tullut hänelle yllätyksenä. Klikkasin ”Lähetä” ja sinne meni. Olin irtisanoutunut.

Olin oikeasti irtisanoutunut. Tunsin niin suurta ylpeyttä itsestäni! Minulla oli rohkeutta muuttaa asia elämässäni, johon en ollut tyytyväinen. Minulla oli rohkeutta olla tyytymättä tilanteeseen. Tiedän, mitä haluan, joten miksi en tavoittelisi sellaista työtä, josta haaveilen? Olenhan itse vastuussa elämästäni. Kukaan muu ei tulisi ikinä tekemään haluamiani muutoksia puolestani. Vaihtoehtona oli joko tyytyä ja olla tyytymätön tai olla rohkea ja onnellinen. Valitsin rohkeuden ja onnellisuuden tien.

Mitä sitten seuraavaksi? Kaikki on hyvin. Luotan siihen, että asiat järjestyy. Ne järjestyy juuri sillä oikealla, yllättävällä tavalla. En vielä tiedä miten, mutta olen innoissani tulevasta. Tuntuu, että kaikki ovet ovat avoinna ja mahdollisia suuntia on paljon. Nyt vain odotan merkkiä siitä, että mitä polkua lähteä seuraamaan. Enää en tyydy, sillä nyt on aika haastaa itseäni, oppia uutta, päästä käyttämään vahvuuksiani ja tehdä työtä, josta nautin. Luotan itseeni ja osaamiseeni, mutta myös siihen, että varalleni on loistava suunnitelma. Sen vuoksi oma mieli on rauhallinen. Uskon siihen, että universumi antaa , jos siltä pyytää. Ei välttämättä sitä, mitä haluan vaan sen, mitä tarvitsen. Asiat pitää vain sanoa ääneen, uskoa siihen ja toimia sen mukaan. Sen olen tehnyt.

Päällimmäisenä tunteena tunnen kiitollisuutta. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä vanha työni on antanut ja opettanut, mutta erityisen kiitollinen olen kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä viimeiset kahdeksan vuotta. Olen saanut ihania ystäviä, ja niistä ihmisistä tunnen kiitollisuutta joka päivä. Nyt on aika suunnata kohti tulevaa ja jättää vanha työ taakse. Ystävyys kuitenkin säilyy muutoksesta huolimatta. Nyt on aika muutokselle.

Mihin sä kaipaat muutosta, ja tärkein, mitä sä voit tehdä saavuttaaksesi sen?

<3:llä Jenniina

Kehu

Sain viime viikolla ystävältäni viestin, joka yllätti minut täysin. Hän kertoi, kuinka hän ihailee minun tapaani elää ja suhtautua asioihin. Luin viestin pari kertaa ja kyyneleet nousi silmiini. Kehu tuntui tosi hyvältä!

Mitä ihmettä! Onkohan sillä kaikki hyvin? Onko jotain tapahtunut? Pitääkö olla huolissaan? Ensireaktiostani päästyäni, en voinut olla kuin kiitollinen ystävästäni ja ylpeä itsestäni. Olen myös hyvin ylpeä ystävästäni, sillä hän teki jotain hienoa, jotain, mitä aika harva tekee. Hän kehui toista ihmistä täydestä sydämestään. Ei ihan helppo juttu!

Kirjoitin aiemmin, että sanoilla on supervoima. Niillä voi joko nostaa tai murskata toisen. Jäin miettimään sitä, miksi me emme kehu toisiamme useammin. Miksi ihmeessä me emme haluaisi nostaa toisiamme, kun meillä on siihen mahdollisuus? Jokainen meistä tekee päivittäin paljon asioita, jotka ansaitsevat kehun. Jokainen meistä on itsessään kehun arvoinen. Just nyt sullekin tulee varmasti mieleen joku, jolle haluaisit antaa kehun. Tee se. Kerro se hänelle.

Kehu ei maksa mitään eikä se vie aikaa. Se ei myöskään vie mitään pois sen antajalta, päinvastoin. Mikä siinä sitten on, että kehuminen on niin vaikeaa? Kaikki yleisimmät tekosyyt (aika ja raha) on ruksattu yli. Miksi kehu jää usein antamatta? Sanotaan, että toisen kehuminen vaatii hyvän itsetunnon. On vaikeaa kehua toista, jos tuntee epävarmuutta, kateutta, ujoutta tai noloutta. Se on varmasti yksi iso syy, mutta en usko, että ainoa. Siihen ei vain kiinnitetä tarpeeksi huomiota eikä sen merkitystä ei muisteta.

Mieti, millaista olisi, jos sä kuulisit kehuja joka päivä eri ihmisiltä. Ystäviltä, kumppanilta, pomolta ja tuntemattomilta. Miltä se susta tuntuisi? Vähän niinkuin pienet lapset kuulee päivittäin kehuja vanhemmilta, hoitajilta, isovanhemmilta ja ohikulkijoilta. Vaikuttaisko se sun ajatteluun ja toimintaan? Pienen lapsen itseluottamus on ihailtavan rajaton! Hän pystyy omasta mielestään skeittaamaan yksi vuotiaana, ja uimaan altaan päästä päähän kolme vuotiaana. Oikeasti hän hädin tuskin kävelee, ja vesikin vähän pelottaa. Mutta pieni uskoo itseensä. Hän luottaa pohjattomasti osaamiseensa ja hän yrittää. Lapsi yrittää kehujen avulla niin kauan, että jonain päivänä hän tosiaan oppii skeittaamaan ja uimaan. Silloin jolloin hän huutaa itsevarmasti ”Äiti kato, mähän sanoin, että osaan!”.

Hienosti hoidettu! Näytänpä mä tänään kivalta! Mä riitän just tällaisena. Tulipa hyvä ruoka! Lapset kehuu itseään ja meidän aikuistenkin pitäisi. Kehu tuo hyvän mielen. Se saa meidät usein tekemään asioita vähän paremmin ja ylittämään itsemme. Ehkä jopa saavuttamaan ne villeimmätkin haaveet. Kehun avulla jokainen voi lisätä positiivisuutta elämäänsä. Mä annoin itselleni kehun tänään siitä, että uskallan olla rohkea. Mistä sä haluat kehua itseäsi tänään?

<3:llä Jenniina

Lapsettomuus

No millos teille tulee lapsi? Kohtahan se sunkin vatsa pömpöttää! Kannattaa vaan tehdä toinen lapsi heti perään. Tulin vahingossa raskaaksi. Kysymyksiä, neuvoja ja lauseita, joita niin moni nainen kuulee. Toisille ne on ihan okei, mutta toiset ne voi musertaa.

Viikonloppuna vietetään viikonloppua, joka on täynnä rakkautta, iloa, kiitollisuutta, mutta myös paljon surua, katkeruutta ja vihaa. Viimeiset kolme vuotta olen saanut viettää onnellisena äitienpäivää, mikä ei ole itsestäänselvyys. Vanhemmuus ei ikinä ole. Lapsia ei niin vain tule, vatsa ei ala kaikilla pömpöttämään (paitsi jos syö vehnää), lapsia ei niin vain tehdä eikä kaikki ei voi tulla raskaaksi. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Asioita, jotka on viime vuosien aikana tullut todettua hyvin omakohtaisesti. Lapsia saadaan. Kaikki ei kuitenkaan saa.

Harva tietää, että lauantaina ennen äitienpäivää vietetään lapsettomien lauantaita. Se on päivä niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole tulleet halusta huolimatta vanhemmiksi. Se on päivä, jolloin omat ajatukset ovat vahvasti läsnä siinä surussa, jota lapsettomuus voi tuottaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta viettää äitienpäivää tuhansista rukouksista huolimatta.

Muistan aina sen tunteen, kun sain tietää, että minusta tulee äiti. Siitä päivästä lähtien olen ollut äiti. Mikään ei riitä kuvaamaan sitä tunnetta. Muistan myös, miltä tuntuu romahtaa kerta toisensa jälkeen, kun odotukset muuttuvat vereksi. Sen, miltä tuntuu harrastaa kuukausi tolkulla seksiä kalenteri kaulassa (siitä on intohimo kaukana) ja sen, miltä tuntuu herätä yöllä lääkkeiden aiheuttamiin vaihdevuosiin (nyt ainakin tiedän, mitä on joskus edessä). Muistan myös sen, miltä tuntuu katsoa itku silmässä perheitä ja raskaana olevia naisia, vaikka minun olisi pitänyt olla onnellinen heidän puolestaan. Ja sen hämmennyksen tunteen, kun lääkäri, hoitaja ja ei yksi, kaksi vaan kolme (KOLME!) harjoittelijaa katselee sun jalkoväliin ja miettii seuraavaa siirtoa. Muistan hyvin myös sen. Voin kertoa, että gynellä käynti on nykyään ihan iisibiisi juttu. Paljon tunteita, mutta päälimmäisenä muistan kuitenkin sen surun ja viallisuuden tunteen, mitä muiden harmittomiksi tarkoitetut sanat aiheuttivat.

Kaikki lapsettomuushoitoihin liittyvät tunteet, kokemukset ja muistot saivat oikeutuksen sillä samalla sekunnilla, kun sain tietää tulevani äidiksi. Jokainen kyynel ja koettu tuska oli sen arvoista. Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla äiti. Kaikki muu tuntuu sen rinnalla pieneltä. Lapsettomien lauantai muistuttaa minua kuitenkin joka vuosi siitä, että kaikki eivät saa samanlaista onnellista loppua. Sen ajatteleminen särkee mun sydämen joka kerta.

Muistathan säkin ensi kerralla, jos mielesi tekee vitsailla tai udella perheenlisäyksestä, niin älä tee sitä. Kysy vaikka mielummin, mitä sille toiselle kuuluu. Ihmiset kyllä kertoo sitten itse, jos on jotain kerrottavaa. Ei lisättävää!

<3:llä Jenniina

Läsnäolo

Ystävyys. Delete. Sanat. Delete. Hymy. Delete. Sama kaava on toistunut viime aikoina useasti. Alan kirjoittamaan, mutta mikään ei tunnu oikealta. Haluaisin kirjoittaa ystävyydestä. Siitä, mistä tietää, milloin on aika luopua ystävyydestä, ja tarvitseeko siitä ylipäätään luopua. Haluaisin kirjoittaa sanoista ja niiden voimasta. Siitä, millainen vaikutus niillä on toisiimme, mutta ennen kaikkea itseemme. Haluaisin kirjoittaa tuntemattoman vanhan rouvan hymystä, jonka saan häneltä aina ohi kulkiessani. Niin paljon ajatuksia, mutta jokin tökkii. Jokin tökkii ja pahasti. Vai tökkiikö sittenkään, ehkä kyse on vain siitä, että jokin muu tuntuu nyt merkityksellisemmältä?

Asia, joka tuntuu tällä hetkellä kovin merkitykselliseltä, on läsnäolo. Joku on joskus sanonut (ehkä Eckhart Tolle?), että läsnäolo on yhtä kuin onnellisuus. Läsnäolo tässä hetkessä. Hetkessä, jossa ei ole mennyttä eikä tulevaa. Juuri tässä hetkessä on onnellisuus. Sitä, kun ajattelee tarkemmin, niin aika hienosti sanottu. Ajatus siitä, että ei ole mennyttä taakkaa, eikä tulevia huolia, on vapauttava. Se on myös jollain tapaa tosi lohdullinen ajatus. Sitten, kun sen vielä aina muistaisi arjessa.

Läsnäolo ja sen merkitys on isoin asia, minkä olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana. En muista, että olisin ikinä aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Olinhan mielestäni aina läsnä ja elin hetkessä. Olin läsnä, mutta en kuitenkaan läsnä, enkä todellakaan elänyt hetkessä. Huolehdin menneestä ja tulevasta, mutta en havahtunut siihen, että juuri sillä hetkellä kaikki on hyvin. Kuinka paljon helpompaa meillä olisi ajatustemme kanssa, jos pääsisimme vapaaksi menneestä ja tulevaa ei olisi?

Muistan viime toukokuisen puhelun, jossa ystäväni kertoi alkaneensa meditoimaan saadakseen ajatuksensa kasaan. Itse kerroin aloittaneeni crossfitin samasta syystä. Asia, jota en tuolloin vielä ymmärtänyt, oli se, että hän kohtaisi ja hyväksyisi ajatuksensa täydessä hiljaisuudessa, kun minä yritin unohtaa omani rautaa nostaessani. Voit vain kuvitella, kumpi oli sisäisen rauhan kannalta parempi vaihtoehto. Lopulta minäkin aloin meditoimaan. Ei ihan helppo nakki, mutta tulipahan todistettua, että jos minä pystyn siihen, niin kuka vaan pystyy, myös sinä.

Ilman tuota puhelua en todennäköisesti tietäisi, millaista on olla joka solulla läsnä. En olisi yhtä varma siitä, että asiat järjestyy. En ehkä olisi huomannut, että just nyt kaikki on okei. En olisi näin kiitollinen enkä luottavainen elämää kohtaan. Seuraavaksi ehkä tosiaan kirjoitan sanojen voimasta, sillä sanoilla on merkitystä. Isompi kuin uskommekaan.

<3:llä Jenniina