Synnytystoiveet

Raskaus alkaa olla siinä vaiheessa, että synnytys pyörii mielessä yhä useammin. Kuvittelin murun syntymän jälkeen, että toinen synnytys ei juurikaan jännittäisi, sillä olinhan jo kerran tehnyt sen. Miten väärässä olinkaan! Tuleva synnytys ei juurikaan pelota, mutta tottakai jännittää. Jännittää oikeastaan jopa enemmän kuin murun synnytys, sillä nyt meidän tulee huolehtia sairaalaan pääsyn lisäksi myös mm. murun hoitopaikka synnytyksen ajaksi ja myös sairaalassa olon ajaksi, mikäli perhehuoneita on vapaana. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin isoin huolenaiheeni liittyy siihen, kuka hakee murun hoidosta, jos olemme juuri silloin synnyttämässä. Kertonee ehkä siitä, että en ole kovin huolissani itse synnytyksestä, sillä tiedän pystyväni synnytykseen, mutta tottakai esimerkiksi odottamattomien komplikaatioihin mahdollisuus pelottaa.

Murun synnytys oli kaiken kaikkiaan hyvin voimaannuttava ja kaunis kokemus. En vaihtaisi siitä muuta kuin yli tunnin ponnistusvaiheen ja puheet imukupin käytöstä (onneksi siihen ei jouduttu, huh), mutta muuten kokemus oli täydellinen. Synnytys eteni omalla painollaan eivätkä kivutkaan olleet ylivoimaiset. Tottakai sattui, mutta jostain syystä sain voimaa kestää omat supistukset seuraamalla viereisten huoneiden supistuskäyriä. Olin toivonut, että voisin synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä (ja niin tein), mikäli sille ei ole terveydellistä estettä, sillä olin kuullut varoituksia siitä, miten epiduraali hidastaa synnytystä ja lisää repeämien määrää. En tiedä, pitääkö väite millään tapaa paikkansa, mutta omalla kohdallani synnytys eteni suht nopeasti ja säilyin ilman repeämiä. Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin vajaa 13h, joista vietimme sairaalassa alle kuusi tuntia imetyksineen ja pesuineen.

Tulevaan synnytykseltä toivon tietenkin samaa, mutta yritän olla vertaamatta murun synnytystä ja tulevaa pikkumurun synnytystä, sillä tiedän, että ne saattavat erota toisistaan kuin yö ja päivä. Tärkeintä itselleni kuitenkin on se, että synnytys on turvallinen sekä vauvalle että minulle huolimatta siitä, mitä olen etukäteen täyttänyt neuvolasta saatuun Ajatuksia tulevasta synnytyksestä-lomakkeeseen. Koen lomakkeen täytön tärkeäksi, vaikkei kaikkia toiveitani voitaisiinkaan toteuttaa, sillä uskon, että lomakkeen avulla kätilö saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen synnyttäjä olen, ja miten kanssasi olisi hyvä toimia, jotta synnytys olisi mahdollisimman hyvä ja onnistunut kokemus kaikille. Lomakkeen täyttö antaa myös mahdollisuuden itselle miettiä tulevaa synnytystä eri näkökulmista, minkä koen tärkeäksi synnytykseen valmistautumisen kannalta.

Mitä sitten toivon synnytykseltä? Toivon kiireetöntä alatiesynnytystä, jonka annetaan edetä omalla painollaan, mikäli se on turvallista vauvalle ja minulle. Toivon, että saan avautua rauhassa ja valmistautua ponnistamaan vasta sitten, kun kehoni on valmis siihen. Ei siis mitään harjoitusponnistuksia, sillä yli tunnin ponnistusvaihe oli viimeksi vähän liikaa. Jos ponnistusvaihe venyy, niin toivon oksitosiinia suoran suoneen supistusten vauhdittamiseksi, sillä imukupin käyttö ei houkuta. Toivon, että synnytystoiveeni huomioidaan ja niitä kunnioitetaan. Haluan tuntea oloni turvalliseksi, mikä edellyttää sitä, että tiedän, mitä milloinkin tapahtuu.

Toivon kätilöä, joka on perehtynyt lääkkeettömään kivunlievitykseen, sillä koin, että viimeksi siitä oli valtava hyöty. En myöskään kokenut hänen puoleltaan minkäänlaista painostusta lääkkeelliseen kivunlievitykseen vaan kätilö helpotti oloani esimerkiksi akupunktioneuloilla. Ilokaasusta ei ole minulle apua, sillä se saa minut huonovointiseksi. En kuitenkaan poissulje lääkkeellisen kivunlievityksen mahdollisuutta, mikäli sille on jokin lääketieteellinen tarve. Kuten siihenkin, niin kaikkiin muihinkin toimenpiteisiin toivon, että kysytään lupa ja perustellaan, miksi jokin on tärkeää tehdä. Poikkeuksena tietenkin jokin akuuttitilanne, joka uhkaa joko vauvan tai minun terveyttä. Silloin antaa vaan mennä, turvallisuus ennen kaikkea.

Sain viimeksi vain muutaman tikin ja toivonkin, että synnytyksen annetaan tälläkin kertaa edetä rauhassa ja kehoani kuunnellen. Psst. Välilihan tukeminen olisi kiva juttu. Kun pikkumuru on vihdoin syntynyt toivon, että saan hänet suoraan rinnalle. Mieheni saa hoitaa napanuoran leikkauksen ja toivon, että saamme olla hetken rauhassa vauvan kanssa ennen pesuja ja muita tarvittavia toimenpiteitä. Istukka saa syntyä rauhassa ilman lisäapua, mutta mikäli näyttää, että se ei tule ulos itsekseen, niin oksitosiinia voi antaa avittamaan ulostuloa.

Synnytyksen jälkeen toivon, että pääsemme kotiin mahdollisimman pian, mikäli meidän molempien terveydentilanne sallii sen. Mikäli me ei jostain syystä päästä kotiutumaan pian synnytyksen jälkeen, niin toivon, että pääsisimme perhepesään tai perhehuoneeseen, sillä koen, että vauvan ensihetkien kokeminen on isälle ihan yhtä tärkeää kuin äidille. Jos perhehuoneita ei ole vapaana, niin ei sekään kuitenkaan ole maailmanloppu, sillä tiedän pärjääväni yksinkin. Murun kannalta olisi varmasti myös kivempi, jos isi olisi kotona, kun äiti on vauvan kanssa sairaalassa. Pikkuveljen syntymä on kuitenkin aika jännä juttu ja se, että äiti joutuu olemaan sairaalassa, voi olla aika kova paikka herkälle murulle.

Siinäpä niitä toiveita. Toivon, että toiveet voitaisiin ottaa huomioon synnytyksessä, mutta olen myös valmistautunut siihen, että kaikki voi mennä täysin eri tavalla ja se on ihan ok. Turvallisuus ja terveys ennen kaikkea. Se on meille kaikista tärkeintä. Reilu muutaman viikon päästä pikkumuru onkin jo täysiaikainen, mikä kuulostaa hurjalta! Nyt sitten vaan odotellaan ja valmistaudutaan rauhassa tulevaan synnytykseen. Jännää!

<3:llä Jenniina

Koti

Mun piti alunperin kirjoittaa tänään vaunuviidakosta ja meidän uusista Emmaljunga NXT90-vaunuista, mutta muistin tänään aamulla postia hakiessani, että tänään on tasan kolme vuotta siitä, kun muutettiin meidän nykyiseen kotiin. Siis kääk, mihin tää aika oikein livahtaa! Lupaan palata vaunuihin myöhemmin, sillä tänään kodista kirjoittaminen tuntuu tärkeämmältä.

Mä olen alunperin kotoisin Lahest (siis Lahdesta), mutta muutin Helsinkiin vuonna 2007 rakkauden perässä. Koti Helsingissä on vaihtunut vuosien varrella muutamaan otteeseen, mutta sama rakkaus on sentään pysynyt! Meidän ensimmäinen yhteinen koti oli vajaa 50 neliöinen vuokra-asunto 70-luvun punatiilisessä kerrostalossa Mellunmäessä. Asuntonäytössä jono kulki viidennestä kerroksesta ulos asti. Jonotimme kiltisti vuoroamme, sillä halusimme muuttaa yhteen pikaisesti jatkuvan pendelöinnin sijaan. Jonotuksen jälkeen pääsimme sisälle asuntoon. Seinät olivat vaaleansiniset ja ovissa oli holvikaaret. Keittiössä oli alkuperäiset kaapit ja kylppärissä amme. Maisemat olivat kuitenkin kivan mäntyisät ja metrolle oli lyhyt matka. Muistan ajatelleeni, että tänne me muutetaan, tää on meille täydellinen. Hyvin persoonallinen ja hieman erikoinen, mutta meille just passeli. Kuka niitä seiniä nyt edes katselee. Anoppi oli varmuudeksi näytössä mukana ja hän hoiti puhumisen. Meidän tehtäväksi jäi kirjoittaa hakemuskirje, johon lisäsimme vielä kuvan meistä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Yöllä muistan miettineeni sängyn ja telkan paikkaa, sillä muita kalusteita meillä ei vielä silloin ollut. Olin varma, että kyseinen asunto oli tarkoitettu meille. Muuttopäivä koittikin parin viikon päästä, sillä välittäjän mukaan olimme tehneet (lue: anoppini oli tehnyt) hyvän vaikutelman.

Asuimme pitkään Mellunmäessä, jonne palasimme lopulta uuteen aso-kämppään ulkomailla vietetyn puolivuotisen ja Meilahdessa asuttujen kuukausien jälkeen. Itä-Helsinki on tuntunut kodilta alusta asti, vaikka monet sitä ihmettelivätkin Itä-Helsingin kyseenalaisen maineen vuoksi. Pieni välihuomio, Itä-Helsinki on yleisesti ottaen mainettaan parempi, trust me. Mellunmäessä vietettyjen vuosien jälkeen tuli aika ostaa meidän ensimmäinen yhteinen koti, sillä halusimme jotain pysyvää. Löysimmekin täydellisen alkuperäiskuntoisen helmen Myllypurosta, jonka saimme pilkkahintaan. Liekö Myllypuron maineella ollut osuutta asiaan tuolloin, sillä nykyään hinnat ovat pompsahtaneet taivaisiin vanhoihin hintoihin verrattuna. Remppasimme kämpän lattiasta kattoon ja katselimme auringonlaskuja isoista ikkunoista 7. kerroksesta. Taloyhtiö oli hyvä, naapurit olivat ihania ja metrolla suhas keskustaan vartissa. Taloyhtiön piha oli valtava, täynnä istutuksia ja isoja mäntyjä. Edelleen luonto oli läsnä, vaikka asuimmekin aivan Kehän vieressä. Parasta kuitenkin Myllypuron kodissa oli, näin jälkikäteen ajateltuna, muistot. Saimme siellä asuessamme niin paljon muistoja, jotka tekevät meidän elämästä meidän elämän. Myllypurossa vietettyihin vuosiin mahtuu paljon iloa, onnea, naurua ja yhdessäoloa, mutta myös jonkin verran surua ja epävarmuutta. Päälimmäisenä kuitenkin muistan sen, että Myllypuron koti oli meille koti, jossa meistä kahdesta tuli kolme. Tila alkoi käydä meille ahtaaksi ja ihanista muistoista huolimatta oli aika siirtyä eteenpäin. Myimme kodin itse ja muistan tihrustaneeni itkua aina näyttöjen jälkeen. Onneksi näyttöjä ei tarvittu kuin pari, sillä alle viikossa meidän koti oli saanut uuden asukkaan. Mihin me sitten muutimme?

Olin aiemmin edellisenä kesänä myynyt urheilutoppini facebookissa ja lupasin toimittaa sen noutovaikeuksien vuoksi ostajan postilaatikkoon vaunulenkin yhteydessä. Muistan katsoneeni taloa ja ajatelleeni, että tuollaisessa talossa haluaisin joskus asua. Näin talossa paljon potentiaalia ja naapurusto oli täydellinen. Rakastuin katuun heti ensi silmäyksellä. Kuka olisikaan uskonut, että ostaisimme kyseisen asunnon facebookin kautta tulevana talvena. Näin ilmoituksen sattumalta feedissäni ja seuraavana iltana olimmekin jo katsomassa asuntoa. Kun kuntotarkastus oli tehty ja pankkiasiat selvät, laitoimme nimet paperiin. Tulisimme muuttamaan uuteen kotiimme 31.5.2018. Tuosta päivästä on nyt kolme vuotta aikaa enkä vaihtaisi päivääkään.

Postilaatikkomme sijaitsee kotikatumme päässä vaahteroiden ja koristekastanjoiden katveessa, jonne kävelimme ensimmäisenä aamuna yökkäreissä ja tukka sekaisin. Aurinko paistoi. Tervehdimme naapurostassa asustavaa jänöä ja tutustuimme uuteen naapuriimme Kalevi-Kissaan. Muistan, kuinka onnelliseksi tunsin itseni, kun katsoin murua ja auringonsäteitä, jotka osuivat meihin puiden lehtien välistä. Tunsin, että olimme tulleet kotiin. Kukaan ei tiedä, milloin tai minne tiemme käy seuraavaksi, mutta just nyt meidän on hyvä täällä. Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on ja mun sydän pakahtuu onnesta ja ilosta joka kerta, kun kuulen murun avaavan meidän kotioven ja huutavan ”Äiti!”.

Ootko sä löytänyt sun kodin vai etsitkö vielä?

<3:llä Jenniina

Odottamaton yllätys

No tässähän kävi nyt niin, että meille tulee vauva. Asia, jota en meinannut millään uskoa, kun näin haaleat viivat raskaustestissä viime talvena. Tein varmasti kymmenen eri testiä viikon aikana ja kerta kerralta viiva vain vahvistui. Eihän meidän pitänyt saada vauvoja ilman lapsettomuushoitoja. Eihän minun pitänyt pystyä tulla raskaaksi ilman lääkkeitä. Niin siinä kuitenkin kävi. Täysin yllättäen ja varoittamatta olinkin yhtäkkiä raskaana. Asia, jota ei osattu millään tapaa odottaa, mutta mikä kuitenkin hetken sulattelun jälkeen tuntui juuri oikealta.

En aluksi meinannut uskoa asiaa ja pelkäsin keskenmenoa, sillä edellinen raskaus päättyi keskenmenoon viikolla 8. Silloin olimme uskaltaneet iloita raskaudesta heti alkumetreistä saakka. Olimme ehtineet ajatella jo tulevaa, sitä hetkeä, kun meitä onkin kolmen sijaan neljä. Tässä raskaudessa kaikki oli toisin, sillä menettämisen pelko oli suuri. En halunnut joutua kokemaan samanlaista tuskaa, mitä aiempi keskenmeno aiheutti. Ilman jäätävää pahoinvointia ja särkeviä tissejä en varmasti olisi edes muistanut olevani raskaana, sillä en antanut itselleni juurikaan lupaa ajatella asiaa. Arki jatkui kuten ennenkin, emme suunnitelleet tulevaa tai miettineet sitä, millaista elämä on sitten, kun meitä on neljä. Viikot vierivät ja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen uskalsin alkaa kääntämään katsetta kohti tulevaa. Nyt ollaan suurin piirtein puolivälissä ja raskaus on todella konkretisoitunut kasvavan vatsan myötä. Emme voisi olla onnellisempia ja kiitollisempia tulevasta perheenlisäyksestä.

Alkuraskauden hormonimyrsky herätti itselle paljon kysymyksiä ja huolenaiheita, joita en ollut osannut odottaa. Mietin alussa paljon sitä, voiko pitkään pitkään ja hartaudella tehtyä lasta ja yllättäen alkunsa saanutta lasta rakastaa yhtä paljon. Riittääkö molemmille rakkautta ja tuleeko jommasta kummasta suosikki. Nyt voin kuitenkin omalta kohdaltani voin sanoa sen, että raskauden edetessä olen huomannut sen, että huoleni olivat turhia. Rakkautta riittää. On ollut ihana nähdä, miten meidän kolmen hengen perheestä on jo nyt tullut neljän hengen perhe, vaikka neljäs jäsen on vasta vatsassa kasvamassa.

Pohdin myös sitä, miten oudolta tuntuu olla pöydän toisella puolella. Olemme käyneet läpi pitkän lapsettomuuden, lapsettomuushoidot ja keskenmenon. Nyt yhtäkkiä olinkin se, joka kertoi tulleensa yllättäen raskaaksi. Muistan aina sen, miten pahalta ja epäreilulta tuntui, kun joku kertoi tulleensa raskaaksi, saati sitten yllättäen. Se tuntui vielä kymmenen kertaa pahemmalta. Nyt ymmärrän sen, etteikö raskaus olisi heidän kohdallaan ollut silti toivottu, odotettu tai haluttu. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta toivon, että joku tämän postauksen myötä ymmärtää sen.

Tulen varmasti aina jollain tapaa määrittelemään itseni lapsettomaksi, vaikka haaveemme lapsista lopulta toteutui. Kokemus lapsettomuudesta oli pitkään niin voimakas ja kokonaisvaltainen, että se tulee aina olemaan osa minua. Tänään kuitenkin päästin irti jostain määrittelemättömästä, sillä uskalsin vihdoin soittaa Lisääntymislääketieteelliseen yksikköön ja poistaa meidät hoitolistalta, jossa olemme olleet kirjoilla vuodesta 2015. Hoitaja onnitteli meitä ja toivotti hyvää kesää. Itkuhan siinä tuli.

Meidät elämä yllätti isosti ja onnellisesti juuri silloin, kun osasimme sitä vähiten odottaa. Huomenna pääsen taas kuuntelemaan tuon ihmeellisen yllätyksen sydänääniä.

<3:llä Jenniina

Lapsettomuus

No millos teille tulee lapsi? Kohtahan se sunkin vatsa pömpöttää! Kannattaa vaan tehdä toinen lapsi heti perään. Tulin vahingossa raskaaksi. Kysymyksiä, neuvoja ja lauseita, joita niin moni nainen kuulee. Toisille ne on ihan okei, mutta toiset ne voi musertaa.

Viikonloppuna vietetään viikonloppua, joka on täynnä rakkautta, iloa, kiitollisuutta, mutta myös paljon surua, katkeruutta ja vihaa. Viimeiset kolme vuotta olen saanut viettää onnellisena äitienpäivää, mikä ei ole itsestäänselvyys. Vanhemmuus ei ikinä ole. Lapsia ei niin vain tule, vatsa ei ala kaikilla pömpöttämään (paitsi jos syö vehnää), lapsia ei niin vain tehdä eikä kaikki ei voi tulla raskaaksi. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Asioita, jotka on viime vuosien aikana tullut todettua hyvin omakohtaisesti. Lapsia saadaan. Kaikki ei kuitenkaan saa.

Harva tietää, että lauantaina ennen äitienpäivää vietetään lapsettomien lauantaita. Se on päivä niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole tulleet halusta huolimatta vanhemmiksi. Se on päivä, jolloin omat ajatukset ovat vahvasti läsnä siinä surussa, jota lapsettomuus voi tuottaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta viettää äitienpäivää tuhansista rukouksista huolimatta.

Muistan aina sen tunteen, kun sain tietää, että minusta tulee äiti. Siitä päivästä lähtien olen ollut äiti. Mikään ei riitä kuvaamaan sitä tunnetta. Muistan myös, miltä tuntuu romahtaa kerta toisensa jälkeen, kun odotukset muuttuvat vereksi. Sen, miltä tuntuu harrastaa kuukausi tolkulla seksiä kalenteri kaulassa (siitä on intohimo kaukana) ja sen, miltä tuntuu herätä yöllä lääkkeiden aiheuttamiin vaihdevuosiin (nyt ainakin tiedän, mitä on joskus edessä). Muistan myös sen, miltä tuntuu katsoa itku silmässä perheitä ja raskaana olevia naisia, vaikka minun olisi pitänyt olla onnellinen heidän puolestaan. Ja sen hämmennyksen tunteen, kun lääkäri, hoitaja ja ei yksi, kaksi vaan kolme (KOLME!) harjoittelijaa katselee sun jalkoväliin ja miettii seuraavaa siirtoa. Muistan hyvin myös sen. Voin kertoa, että gynellä käynti on nykyään ihan iisibiisi juttu. Paljon tunteita, mutta päälimmäisenä muistan kuitenkin sen surun ja viallisuuden tunteen, mitä muiden harmittomiksi tarkoitetut sanat aiheuttivat.

Kaikki lapsettomuushoitoihin liittyvät tunteet, kokemukset ja muistot saivat oikeutuksen sillä samalla sekunnilla, kun sain tietää tulevani äidiksi. Jokainen kyynel ja koettu tuska oli sen arvoista. Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla äiti. Kaikki muu tuntuu sen rinnalla pieneltä. Lapsettomien lauantai muistuttaa minua kuitenkin joka vuosi siitä, että kaikki eivät saa samanlaista onnellista loppua. Sen ajatteleminen särkee mun sydämen joka kerta.

Muistathan säkin ensi kerralla, jos mielesi tekee vitsailla tai udella perheenlisäyksestä, niin älä tee sitä. Kysy vaikka mielummin, mitä sille toiselle kuuluu. Ihmiset kyllä kertoo sitten itse, jos on jotain kerrottavaa. Ei lisättävää!

<3:llä Jenniina

Vappu

Vappuna 2006 matkustin bussilla Helsinkiin ja mua jännitti tosi paljon. Ei niinkään sen bussimatkan takia, vaan sen takia, että olin sopinut treffit yhden aika kivan pojan kanssa. Tapasin pojan Kauppatorilla ja sain siltä ison Nasu-ilmapallon. Tykkäsin siitä pallosta, mutta myös sen antajasta. Niin paljon, että Lahti-Helsinki-Lahti bussireitti tuli hyvin tutuksi. Aikaa kului ja bussimatkat vaihtuivat junamatkoihin (koska oikorata), ja lopulta junamatkat vaihtuivat yhteiseen kotiin. Kuka olisikaan uskonut, että 14 yhteistä vappua ja neljä kotia myöhemmin, saisin edelleen tuolta samalta, nyt jo mieheksi muuttuneelta pojalta ilmapallon.

Viimeiset kolme vuotta olemme ostaneet vappupallon myös pojallemme. Hänelle, joka ilmoitti tulostaan vappuna 2016. Mikäs sen ikimuistoisempi 10v vuosipäivälahja kuin plussaa näyttävä pissatikku! Ei ehkä toimi kaikille, mutta meillä se toimi ”ihan” hyvin raskaiden lapsettomuushoitojen keskellä.

Odotan vappua joka vuosi. En juhlahumun vuoksi, vaan siksi, että yleensä vappuna tapahtuu yllättäviä, ja ihmeellisiäkin asioita. Kerran saimme erikoisvieraina synttärikutsun entisten naapureidemme luokse. Paikan päällä selvisi, että erikoisvieraana olo tarkoitti sitä, että söisimme super tulista intialaista ruokaa keskellä heidän olohuonettaan 20 intialaisen kuvatessa meitä ja meidän poskipäiltä valuvia hikikarpaloita. Hämmentävä kokemus kieltämättä, joka edelleen nostaa hymyn huulille.

Mulle vappu merkitsee yhdessäoloa ystävien ja perheen kanssa, naurua, perunasalaattia ja nakkia, mutta ennen kaikkea tunnetta siitä, että kaikella on tarkoituksensa. Tänäkin vappuna mä laitan silmät kiinni, ja kiitän kaikesta siitä, mitä elämä on mulle antanut. Ehkä uskallan jopa heittää ilmaan pienen toiveen tuleville vapuille.

Tänä vappuna ollaan kotona, grillataan ja nautitaan luonnosta. Ihan perus viikonloppu siis, mutta silti vatsanpohjassa vähän kutkuttaa.

Mitä sun vappuun kuuluu?

<3:llä Jenniina