Rohkea toiminnan nainen

Just nyt mun pitäisi olla kotona kirjoittamassa viimeistä esseetä yliopistolle, mutta sen sijaan tulin kahvilaan juomaan aamukahvia ja kirjoittamaan tätä postausta. Tää kesäkuu on ollut aika hardcore opiskelujen kanssa, sillä kaikki keväällä perutut HSD opinnot siirettiin kesäkuulle, jonka lisäksi suoritan kahta viimeistä kurssia yliopistolle. Tekemistä on siis riittänyt ja riittää edelleen. Olen nauttinut työ- ja organisaatiopsykologian opinnoista todella paljon, mutta nyt täytyy sanoa, että olen kuitenkin kiitollinen siitä, että ne on kohta ohi, sillä pääsen käsiksi kaikkiin luoviin projekteihin, joita olen lykännyt niiden takia.

Opiskelun lisäksi työasiat ovat pyörineet mielessä enemmän ja vähemmän. Ihmisiä on kiinnostanut viime aikoina ihan hirveästi se, mitä meinaan tehdä elokuusta alkaen. Se onkin tosi hyvä kysymys, johon mulla ei vielä ole vastausta. Suunnitelma on, että aloitan elokuussa työt/palkallisen harjoittelun paikassa, jossa pääsen yhdistämään intohimoni eli ihmiset, uuden luomisen, sisällöt ja visualisuuden sekä ongelmanratkaisun. Sitten, kun työhön voisi vielä yhdistää jollain tapaa graafisen suunnittelun, niin perfecto! Esimerkiksi luovatoimisto tai jokin itsensä kehittämiseen liittyvä yritys olisi ihan täydellinen. Ah, niin paljon innostavia mahdollisuuksia! Oikeastaan siis paikalla eikä työnimikkeellä ole niinkään väliä. Tärkeintä minulle on mahdollisuus kehittyä uuden äärellä, timanttinen työyhteisö ja se, että pääsen käyttämään työssä koko potentiaaliani.

Hassua on se, että aina puhutaan siitä, että etsitään ”oikeanlaista tyyppiä”. Haluan niin kovasti uskoa siihen, vaikka viimeaikaiset rekrykokemukset ovatkin vähän horjuttaneet tuota uskoa. Jos yrityksen nettisivuilla lukee ”oletko alanvaihtaja, motivoitunut oppimaan uutta ja hyvä tyyppi?”, niin puhelimessa ei voi sanoa, että haetaan valmista osaajaa, sillä harjoittelijaa ei ole aikaa perehdyttää ja opastaa työssä. Siis mitä ihmettä? Justhan netissä luki, että riittää, että on motivoitunut ja hyvä tyyppi? Toinen juttu on käytöstavat. Olin haastattelussa ohjelmistofirmaan, jonka haastattelu oli vähän outo. Haastattelun jälkeen sieltä ei ole kuulunut mitään, vaikka laitoin viestiä vielä perään. Siis mitä ihmettä! Ymmärrän yskän, mutta olisihan se kohteliasta kuitenkin vastata. No joo, epäkohtia on varmasti paljon, mutta luotan vahvasti siihen, että se oikea löytyy vielä. Luotan itseeni ja osaamiseni, sillä olenhan rohkea toiminnan nainen. Kuulostaa ehkä härskiltä (vai olenko se vaan mä ja mun mieli?), mutta en ole vielä keksinyt kuvaavampaa määrittelyä itsestäni.

Aina sanotaan, että asiat pitää sanoa ääneen, jotta ne voi tapahtua eli jos sä tiedät yrityksen, joka tarvitsee työntekijää, jolla on vahva myynnin, asiakkuuksien ja projektijohtamisen tausta ja, jolla on intohimona mm. ihmiset, uuden luominen ja ongelmanratkaisu, niin laita viestiä! Sen lisäksi, että olen superhyvä työntekijä, niin mun kanssa on kuulemma myös tosi kiva tehdä töitä!

Aamukahvi on nyt jo muuttunut lounaskahviin ja ajatus on lähtenyt ihan laukalle, kun mietin innoissani kaikkia mahdollisuuksia. Nyt on aika hilppasta kotiin ja kaivaa vikat koulukirjat esiin. Jos sä kamppailet just nyt työasioiden tai muiden haasteiden kanssa, niin muista, että sulla on jotain sellaista, mitä muilla ei ole. Se on sun supervoima ja sun pitää käyttää. Tee rohkeita valintoja ja luota siihen, että, jos sä voit unelmoida siitä, niin sä voit myös saavuttaa sen!

<3:llä Jenniina

Haaveet ja tavoitteet

Koen itseni ihmiseksi, jolla on aina ollut selkeät haaveet ja tavoitteet. Olen tehnyt töitä niiden eteen ja tiennyt, että saavutan ne haluamallani aikavälillä. Äidiksi tultuani koen saavuttaneeni kaikki haaveeni ja tavoitteeni, ja kaikki muu tuntuu sen rinnalla hyvin pieneltä. Taistelin pitkään itseni kanssa ja mietin, mitkä olisivat seuraavat tavoitteeni, koska kaikillahan niitä oli. Tuntui, että yritin keksimällä keksiä tavoitteita, joita en edes halunnut, koska olihan tavoitteita oltava.

Suurin haaveeni koskaan on tulla äidiksi. Se täyttyi kolme vuotta sitten pitkän ja aika kipeänkin odotuksen jälkeen. Itse raskausaika oli ihanaa, kaikki muu sitä ennen ihan kamalaa. Kaikki ne pettymykset ja muiden vauvaonni oli ihan liikaa. Harva kuitenkaan tiesi, mitä kävin ja kävimme mieheni kanssa läpi. Opin lopulta paljon itsestäni ja olen todella kiitollinen kaikesta läpikäymästämme. Nyt ainakin tiedän, ettei ole asiaa, jota en halutessani saavuttaisi. Mutta mitä sitten lähtisin tavoittelemaan?

En juurikaan muista noista vuosista mitään, ainoastaan tunteet, joita kävin läpi. Paljon vahvana olemista, itkun pidättämistä, esittämistä, surua, toivoa ja sen menetystä ja lopulta iloa ja puhdasta, maailman suurinta rakkautta. Nyt vihdoin kolmen vuoden jälkeen tiedän, mistä haaveilen.

Suurin haaveeni on tuntea olevani vapaa. Vapaa menneestä ja vapaa tulevasta. Se, että voin olla just tässä hetkessä onnellisena ja kiitollisena. Millään muullahan ei ole väliä, koska on vaan tämä hetki.

Se miten sen saavutan, on pitkä ja varmasti melko kivinenkin tie, mutta niinhän oli äidiksi tuloksikin tulo, ja silti se on ollut elämäni paras asia. Haaveiden saavuttaminen tuntuu just nyt tavoitteita tärkeämmiltä.

<3:llä Jenniina