Avainsana: Raskaus

Raskauskilot

.Reading time 5 minutes.

Puhutaanko hetki painosta? Kävin neuvolassa ja painoa kysyttäessä, kerroin olevani kohta ihan uudella painokymmenellä. Siis lähes saman painoinen kuin silloin, kun lähdin synnyttämään murua 4,5 vuotta sitten. En ajatellut asiaa sen tarkemmin, mutta sain terveydenhoitajalta huolestuneen kyselyn siitä, ahdistaako painonnousu minua. Ei, ei ahdista. Rakastan kasvavaa vatsaa ja sitä, miten kauniisti kehoni kantaa kasvavaa elämää sisälläni. Sitä, miten naisen vartalo muovautuu raskauden edetessä, ja miten uskomattomalla tavalla se palautuu siitä. Ihmetyksekseni jouduin hetken vakuuttelemaan asiaa hoitajalle. Nykyään niin monet kuulemma kokevat valtavia ulkonäköpaineita raskaana ollessaan. Ainahan raskauden ajan painonnoususta puhutaan, mutta en jotenkin osannut kuvitella, että joutuisin vakuuttelemaan huoletonta lausahdustani painonnoususta sen kummemmin. Itse koen päässeeni melko vähällä painonnousun suhteen, sillä tähän mennessä minulle on tullut 6kg lisää (rv31), mikä on kuitenkin melko maltillisesti raskausviikkoihin nähden.

Muistan, miten murua odottaessani tutkin oman äitini äitiyskortteja, ja ihmettelin, miten äidilleni oli jäänyt kolme kiloa minun synntykseni jälkeen. Miten hän ei pudottanut kiloja raskauksien välissä? Oi voi, miten vähän tiesinkään. (Nyt lähinnä mietin, miten hänelle jäi muistoksi minusta vain kolme kiloa.) Kuvittelin ennen raskaaksi tulemista, että olisin itse palautunut samaan painoon kuin ennen ensimmäistä odotusta, mutta mitä vielä. Lopulta kerrytin noin kilon vuodessa raskauksien välissä, mutta olen silti ollut koko sen ajan tyytyväisempi vartalooni kuin koskaan (muutamaa huonoa päivää lukuunottamatta). Onhan kehoni kuitenkin kantanut elämää sisällään reilu 9kk, imettänyt 1,3 vuotta ja samalla valvonut ties kuinka monta sataa tuntia vauva-ja taaperovuosien aikana. Ja nyt se vielä tekee kaiken sen vapaaehtoisesti uudestaan. Vartaloni on vuosien varrella muovautunut nuoren naisen treenatusta kropasta naisen kropaksi kaikkine muhkuroineen ja makkaroineen. Ja todellakin, kynä ei putoa tissien alta mihinkään. Siitä kuulemma jonkin iltapäivälehden mukaan tietää, että tissit roikkuu. Jep, kyllähän ne roikkuu, mutta kauniit ne on silti.

Selasin eilen vanhoja kuvia ja silmiini osui vajaa 20 vuotta vanha kuva teinivuosiltani. Olin hyvässä kunnossa, mutta silti tyytymätön vartalooni. Eihän se ollut samanlainen kuin Britney Spearsilla. Britney teki Demi.fi mukaan 600 vatsaa päivässä, joten mäkin tein. Poljin stepperillä samalla, kun katsoin MusicTelevisionia ja toivoin, että jonain päivänä mäkin painaisin vain 50 kiloa kuten Britney. Kuvittelin, että se, miltä vartaloni näyttää, määrittelee mut ihmisenä. Voi kunpa olisin tiennyt silloin paremmin. Tai edes tiennyt, mihin kaikkeen Photoshop pystyy. Vähän sama ilmiö on nyt somen kanssa. Vertaamme itseämme johonkin toiseen, usein tuntemattomaan ja määrittelemme itsemme sen kautta jonkinlaiseksi, usein vääränlaiseksi. Liian sellaiseksi tai liian tällaiseksi. Ei tarpeeksi sellaiseksi tai tarpeeksi tällaiseksi. Teen sitä itsekin, ja joka kerta, kun saan itseni kiinni siitä, mietin, että miksi. Miksi teen tarkoituksella jotakin, mikä vie minua kauemmaksi itsestäni? Pitäisi kai jo tietää paremmin tähän mennessä.

Nyt vajaa 20 vuotta ja vajaa 20 kiloa myöhemmin, en enää stressaa siitä, mahtuuko 27 tuumaiset farkut jalkaan. Ei mahdu. Farkkukoon sijaan mietin esim. sitä, että palautuuko mun lantionpohjan lihakset, ja pystynkö vielä joskus juoksemaan ilman, että tuntuu, että pissat tulee housuun. Toivon todella niin. Stepperi ja MusicTelevision on vaihtunut lantiopohjatreeniin ja Suureen keramiikkakisaan. Valehtelisin myös, jos väittäisin, etteikö yhtään jännitä, miltä vartaloni näyttää pikkumurun syntymän jälkeen. Uskon kuitenkin, että kehoni löytää taas raskauden jälkeen oman luonnollisen painonsa, kunhan annan sille aikaa palautua, ja muistan kohdella sitä kunnioittaen. Odotan innolla jo sitä, että saan synnytyksen jälkeen oman toimintakykyni takaisin, mutta siihen asti aion nauttia siitä, että saan kantaa jotakin näin kaunista sisälläni. Juuri tällä hetkellä, vaa’an kohta näyttäessä 70kg, tunnen valtavaa kiitollisuutta omaa vartaloani kohtaan. Pikkumuru möyrii vatsassa, ja se muistuttaa minua joka kerta siitä, miten hyvän kasvupaikan vartaloni on tarjonnut murulle ja nyt pikkumurulle. Vartaloni on kaunis, vahva ja naisellinen kaikkine muotoineen ja muhkuroineen.

<3:llä Jenniina

Vaikeita päätöksiä

.Reading time 4 minutes.

Mä olen yleensä tosi hyvä nukkumaan, mutta viime aikoina mä olen nukkunut tosi levottomasti. Olen nähnyt todella sekavia unia, enkä koe olevani kovin latautunut aamulla. Muuten mun elämä on tällä hetkellä todella stressitöntä, mutta uutiset raskaana olevien koronarokotuksista ovat saaneet mut vähän stressaamaan. Ottaako rokote nyt vai myöhemmin?

Koko tähänastisen raskauden ajan on puhuttu, että rokotetta ei suositella raskaana oleville vähäisen tutkimustiedon takia, mutta nyt THL suosittelee rokotetta, mikäli odottava äiti haluaa ottaa sen. Kun on monta kuukautta ajatellut, ettei rokotus ole turvallinen raskaana oleville, niin ajatuksen kääntäminen siihen, että se onkin täysin turvallinen syntyvälle lapselle, on hyvin vaikeaa. Tutkimustietoa on saatu lisää ja yhä useampi äiti on sen ottanut, joten on luonnollista, että kanta muuttuu saadun tiedon myötä. Itseäni kuitenkin huolettaa rokotteen pitkäaikaisvaikutukset syntyvään lapseen. Onko olemassa edes jonkinlainen riski siitä, että rokote vaikuttaisi lapsen kehitykseen myöhemmässä iässä? Se on itselläni suurin huolenaihe, johon en ole löytänyt vastausta. Sen vastauksen, kun saisin, niin päätös olisi huomattavasti helpompi.

Olin tosiaan päättänyt, että otan rokotteen vasta, kun pikkumuru on syntynyt, mutta uutisoinnista johtuvan epävarmuuden myötä olen alkanut pohtia, pitäisikö rokote kuitenkin ottaa jo nyt. Ihan ensiksi pitäisi varmaan kuitenkin lopettaa se uutisten lukeminen.. Mulle on itsestään selvää, että syntyvän lapsen turvallisuus on etusijalla päätöstä tehdessä. Sen vuoksi tuntuu, että molemmat vaihtoehdot, rokotteen ottaminen nyt ja rokotteen siirtäminen myöhemmäksi ovat huonoja vaihtoehtoja. Molemmissa on riskinsä, sillä voinko antaa itselleni ikinä anteeksi, jos rokotteesta onkin jotakin haittaa pikkumurulle ja toisaalta, voinko antaa ikinä itselleni anteeksi, jos sairastun vakavasti ja sen myötä pikkumuru (ja koko perhe) kärsii? Mistä siis tietää, mikä on se paras vaihtoehto?

Mä olen aina ollut järkevä päätöksissäni, mutta samalla luottanut vahvasti omaan intuitioon. Olen aina kaivanut kaiken tiedon, punninnut niitä keskenään ja sitten tehnyt päätöksen. Tässä tilanteessa mua vaivaa se, että tuntuu, ettei tietoa ole saatavilla. THL suosittelee rokotusta, mutta samalla jättää päätöksen raskaana olevalle käyttäen sanaa ”halutessaan”, sairaalat perustelevat rokotuksen ottamista kantokyvyllä ja neuvolassa asiaan ei otettu kantaa. Lähipiirissä mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan. Somea ja mediaa ei edes kannata seurata, sillä niissä vallitsee villilänsi. Ymmärrettävästi tietoa on vielä vähän, mutta sitä suuremmalla syyllä tuntuu hurjan pelottavalta vain luottaa samalla, kun todetaan, että alustavan tutkimustiedon mukaan rokotteesta ei ole haittaa sikiölle. Mä kyllä jotenkin haluaisin olla tässä tapauksessa varma asiasta.

Mitä siis tehdä? En tiedä. Toivoisin, että jollain olisi antaa oikeat vastaukset, jotta päätöksenteko olisi helpompaa. Kumpi on vastuullisempaa syntyvän lapsen näkökulmasta, ottaa rokote nyt vai myöhemmin? Siihenkään ei taida olla oikeaa vastausta saatavilla ihan helposti.

Aiheena tää on varmasti sellainen, mikä aiheuttaa tunnereaktioita suuntaan ja toiseen. Jokaisella on se oma mielipide ja näkemys asiasta, mikä on täysin ok. On ääripäitä ja kaikkea siltä väliltä. Kirjoituksen tarkoitus ei millään tapaa ole ottaa kantaa yleisiin suosituksiin tai ylipäätään vaikuttaa kenenkään henkilökohtaiseen mielipiteeseen asiasta. Koen, että jokainen on oikeutettu siihen päätökseen, minkä kokee itselleen parhaaksi tämän hetkisessä tilanteessa. Ja se päätös, omalla kohdallani sen oikean päätöksen tekeminen on tällä hetkellä todella vaikeaa.

<3:llä Jenniina

Kuulumisia

.Reading time 5 minutes.

Toinen kolmannes vaihtui viime viikolla viimeiseen kolmannekseen. Samalla kesäloma päättyi ja arki alkoi. Kesäloma oli täydellinen. Täynnä iloa ja onnea. Vietettiin loma hyvin tiiviisti perheen kesken ja nautin joka hetkestä. Tai no pari auton lataukseen (auton lataukseen, jep!) liittyvää hetkeä olisi saanut jäädä kokematta, mutta niistäkin jäi näin jälkikäteen ajateltuna ihan hauskat lomamuistot. Tulipahan todistettua, että Tahkolta Helsinkiin voi tosiaan matkustaa perinteisen kuuden tunnin sijaan jopa 13.5 tuntia. Ehkä ennätys sekin, joka naurattaa näin jälkikäteen, mutta silloin oli kyllä hymy pyllyssä.

Mennyt, pitkä kesäloma tuntui erityiseltä, kun tiedettiin, että se tulee olemaan viimeinen kesäloma tällä poppoolla. Tehtiin ja nähtiin paljon. Mentiin ilman aikatauluja ja syötiin jätski päivässä. Muru oppi kirjoittamaan oman nimensä ja sukeltamaan ihan itse. Käytiin Tahkolla, Lintsillä, Flamingossa ja Korkeasaaressa. Vietettiin aikaa mökillä, uitiin ja suppailtiin. Saunottiin Rantasalmella ja syötiin lörtsyt Savonlinnassa. Juotiin aamukahvit Porkkalanniemessä ja tutustuttiin kalkkunaan kotieläinpuistossa. Yövyttiin Sauvossa satumetsässä ja retkeiltiin tonttupolulla. Vietettiin Helsinki-päivää, matkustettiin metrolla ja ratikalla. Istuttiin Aku Ankan autossa ja ihmeteltiin Pertsaa ja Kilua leffateatterissa. Leikittiin palomiehiä ja Fin-Hemsiä. Otettiin myös iisiä ja nukuttiin olkkarin lattialla patjoilla. Kaikki on just nyt vaan tosi helppoa, kun muru on jo niin iso. Olo loman jälkeen on onnellinen ja odottava.

Kesäloma osui onneksi toiseen kolmannekseen, joka meni kokonaisuudessaan melko kevyesti, vaikka helteet puskivatkin päälle kesä-heinäkuussa. Energiaa riitti, kunhan ruokaa ja vettä oli tarjolla säännöllisesti. Aina ei ihan ollut, joten muutamat nälkäkiukkuhetketkin koettiin, mutta melko vähällä päästiin niidenkin osalta. Askelia tuli helposti yli 20 000 päivässä eikä vatsa juurikaan painanut. Sokerirasitustestin tulokset olivat erinomaiset, mikä oli omalla tavallaan helpotus, sillä murua odottaessa sain raskausdiabetes diagnoosin paastoarvon ollessa rajalla. Vatsa on kasvanut selkeästi nopeammin kuin esikoista odottaessa, mikä alkaa nyt viimeiselle kolmannekselle näkyä ja todella tuntua. Nukkuminen on ollut toisinaan aika hankalaa, sillä vasen lonkka on herätessä aina ihan jumissa. Odotan innolla sitä, että voin taas nukkua miten päin haluan. Voi tosin olla, että talven pimeinä tunteina toivon, että saan vaan ylipäätään nukkua. Juoksuaskeleet eivät enää onnistu ilman pelkoa siitä, että pissat on kohta housussa. Tää on yksi asia, mistä mulla ei ollut esikoista odottaessa mitään tietoa. Niin ja se närästys, Renniet kulkee aina laukussa mukana. Toisinaan tunnen itseni kieltämättä vähän mummoksi, mutta se kuulunee asiaan.

Ekaan kolmannekseen verrattuna toinen kolmannes oli helppo, sillä pahoinvointia ei juurikaan ollut. Saa nähdä, mitä vika kolmannes tuo tullessaan. Pesänrakennusvietti on selkeästi herännyt ja lähes kaikki tavarat alkaa olla hankittuna. Vielä pitäisi hoitaa kantoreppu, vakuutukset ja muutama kodin juttu kuntoon ennen pikkumurun syntymää. Valehtelisin myös, jos väittäisin ettei tulevat kuukaudet ja synnytys yhtään mietitytä. Pahentunut koronatilanne antaa ihan oman mausteensa koko juttuun. Olisi niin ihana nähdä ystäviä ja mennä harrastamaan, mutta toistaiseksi olen ollut todella varovainen niiden suhteen. Olemmekin sopineet useamman menevän ystäväni kanssa, että nähdään sitten, kun tilanne rauhoittuu. Siihen asti mennään videopuheluilla ja ääniviesteillä. Kurjaa, mutta tässä tilanteessa varmastikin se paras vaihtoehto. Tunsin pitkään huonoa omatuntoa asiasta, mutta oli kiva huomata, että ystävänikin olivat sitä mieltä, että parempi ottaa etäisyyttä kuin ottaa riskiä tartunnasta.

Tulevat kuukaudet tulen siis viettämään varmasti aikalailla kotihiirenä, mutta tänään kalenteriin on pitkästä aikaa merkitty sovittu meno. Tänään on nimittäin viikon 30-32 neuvola, jossa pääsen kuulemaan pitkästä aikaa pikkumurun sydänäänet. Toivottavasti pikkumurulla on vatsassa kaikki hyvin, sillä äiti voi ainakin toistaiseksi hyvin!

<3:llä Jenniina

Odottamaton yllätys

.Reading time 4 minutes.

No tässähän kävi nyt niin, että meille tulee vauva. Asia, jota en meinannut millään uskoa, kun näin haaleat viivat raskaustestissä viime talvena. Tein varmasti kymmenen eri testiä viikon aikana ja kerta kerralta viiva vain vahvistui. Eihän meidän pitänyt saada vauvoja ilman lapsettomuushoitoja. Eihän minun pitänyt pystyä tulla raskaaksi ilman lääkkeitä. Niin siinä kuitenkin kävi. Täysin yllättäen ja varoittamatta olinkin yhtäkkiä raskaana. Asia, jota ei osattu millään tapaa odottaa, mutta mikä kuitenkin hetken sulattelun jälkeen tuntui juuri oikealta.

En aluksi meinannut uskoa asiaa ja pelkäsin keskenmenoa, sillä edellinen raskaus päättyi keskenmenoon viikolla 8. Silloin olimme uskaltaneet iloita raskaudesta heti alkumetreistä saakka. Olimme ehtineet ajatella jo tulevaa, sitä hetkeä, kun meitä onkin kolmen sijaan neljä. Tässä raskaudessa kaikki oli toisin, sillä menettämisen pelko oli suuri. En halunnut joutua kokemaan samanlaista tuskaa, mitä aiempi keskenmeno aiheutti. Ilman jäätävää pahoinvointia ja särkeviä tissejä en varmasti olisi edes muistanut olevani raskaana, sillä en antanut itselleni juurikaan lupaa ajatella asiaa. Arki jatkui kuten ennenkin, emme suunnitelleet tulevaa tai miettineet sitä, millaista elämä on sitten, kun meitä on neljä. Viikot vierivät ja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen uskalsin alkaa kääntämään katsetta kohti tulevaa. Nyt ollaan suurin piirtein puolivälissä ja raskaus on todella konkretisoitunut kasvavan vatsan myötä. Emme voisi olla onnellisempia ja kiitollisempia tulevasta perheenlisäyksestä.

Alkuraskauden hormonimyrsky herätti itselle paljon kysymyksiä ja huolenaiheita, joita en ollut osannut odottaa. Mietin alussa paljon sitä, voiko pitkään pitkään ja hartaudella tehtyä lasta ja yllättäen alkunsa saanutta lasta rakastaa yhtä paljon. Riittääkö molemmille rakkautta ja tuleeko jommasta kummasta suosikki. Nyt voin kuitenkin omalta kohdaltani voin sanoa sen, että raskauden edetessä olen huomannut sen, että huoleni olivat turhia. Rakkautta riittää. On ollut ihana nähdä, miten meidän kolmen hengen perheestä on jo nyt tullut neljän hengen perhe, vaikka neljäs jäsen on vasta vatsassa kasvamassa.

Pohdin myös sitä, miten oudolta tuntuu olla pöydän toisella puolella. Olemme käyneet läpi pitkän lapsettomuuden, lapsettomuushoidot ja keskenmenon. Nyt yhtäkkiä olinkin se, joka kertoi tulleensa yllättäen raskaaksi. Muistan aina sen, miten pahalta ja epäreilulta tuntui, kun joku kertoi tulleensa raskaaksi, saati sitten yllättäen. Se tuntui vielä kymmenen kertaa pahemmalta. Nyt ymmärrän sen, etteikö raskaus olisi heidän kohdallaan ollut silti toivottu, odotettu tai haluttu. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta toivon, että joku tämän postauksen myötä ymmärtää sen.

Tulen varmasti aina jollain tapaa määrittelemään itseni lapsettomaksi, vaikka haaveemme lapsista lopulta toteutui. Kokemus lapsettomuudesta oli pitkään niin voimakas ja kokonaisvaltainen, että se tulee aina olemaan osa minua. Tänään kuitenkin päästin irti jostain määrittelemättömästä, sillä uskalsin vihdoin soittaa Lisääntymislääketieteelliseen yksikköön ja poistaa meidät hoitolistalta, jossa olemme olleet kirjoilla vuodesta 2015. Hoitaja onnitteli meitä ja toivotti hyvää kesää. Itkuhan siinä tuli.

Meidät elämä yllätti isosti ja onnellisesti juuri silloin, kun osasimme sitä vähiten odottaa. Huomenna pääsen taas kuuntelemaan tuon ihmeellisen yllätyksen sydänääniä.

<3:llä Jenniina

Lapsettomuus

.Reading time 3 minutes.

No millos teille tulee lapsi? Kohtahan se sunkin vatsa pömpöttää! Kannattaa vaan tehdä toinen lapsi heti perään. Tulin vahingossa raskaaksi. Kysymyksiä, neuvoja ja lauseita, joita niin moni nainen kuulee. Toisille ne on ihan okei, mutta toiset ne voi musertaa.

Viikonloppuna vietetään viikonloppua, joka on täynnä rakkautta, iloa, kiitollisuutta, mutta myös paljon surua, katkeruutta ja vihaa. Viimeiset kolme vuotta olen saanut viettää onnellisena äitienpäivää, mikä ei ole itsestäänselvyys. Vanhemmuus ei ikinä ole. Lapsia ei niin vain tule, vatsa ei ala kaikilla pömpöttämään (paitsi jos syö vehnää), lapsia ei niin vain tehdä eikä kaikki ei voi tulla raskaaksi. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Asioita, jotka on viime vuosien aikana tullut todettua hyvin omakohtaisesti. Lapsia saadaan. Kaikki ei kuitenkaan saa.

Harva tietää, että lauantaina ennen äitienpäivää vietetään lapsettomien lauantaita. Se on päivä niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole tulleet halusta huolimatta vanhemmiksi. Se on päivä, jolloin omat ajatukset ovat vahvasti läsnä siinä surussa, jota lapsettomuus voi tuottaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta viettää äitienpäivää tuhansista rukouksista huolimatta.

Muistan aina sen tunteen, kun sain tietää, että minusta tulee äiti. Siitä päivästä lähtien olen ollut äiti. Mikään ei riitä kuvaamaan sitä tunnetta. Muistan myös, miltä tuntuu romahtaa kerta toisensa jälkeen, kun odotukset muuttuvat vereksi. Sen, miltä tuntuu harrastaa kuukausi tolkulla seksiä kalenteri kaulassa (siitä on intohimo kaukana) ja sen, miltä tuntuu herätä yöllä lääkkeiden aiheuttamiin vaihdevuosiin (nyt ainakin tiedän, mitä on joskus edessä). Muistan myös sen, miltä tuntuu katsoa itku silmässä perheitä ja raskaana olevia naisia, vaikka minun olisi pitänyt olla onnellinen heidän puolestaan. Ja sen hämmennyksen tunteen, kun lääkäri, hoitaja ja ei yksi, kaksi vaan kolme (KOLME!) harjoittelijaa katselee sun jalkoväliin ja miettii seuraavaa siirtoa. Muistan hyvin myös sen. Voin kertoa, että gynellä käynti on nykyään ihan iisibiisi juttu. Paljon tunteita, mutta päälimmäisenä muistan kuitenkin sen surun ja viallisuuden tunteen, mitä muiden harmittomiksi tarkoitetut sanat aiheuttivat.

Kaikki lapsettomuushoitoihin liittyvät tunteet, kokemukset ja muistot saivat oikeutuksen sillä samalla sekunnilla, kun sain tietää tulevani äidiksi. Jokainen kyynel ja koettu tuska oli sen arvoista. Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että saan olla äiti. Kaikki muu tuntuu sen rinnalla pieneltä. Lapsettomien lauantai muistuttaa minua kuitenkin joka vuosi siitä, että kaikki eivät saa samanlaista onnellista loppua. Sen ajatteleminen särkee mun sydämen joka kerta.

Muistathan säkin ensi kerralla, jos mielesi tekee vitsailla tai udella perheenlisäyksestä, niin älä tee sitä. Kysy vaikka mielummin, mitä sille toiselle kuuluu. Ihmiset kyllä kertoo sitten itse, jos on jotain kerrottavaa. Ei lisättävää!

<3:llä Jenniina