Väsynyt viikko

Väsyttää. Tuottavuus 0. Siinä tiivistettynä tän viikon fiilikset. Kontrasti edellisiin viikkoihin on valtava. Olen viimeiset viikot touhunnut hulluna ja energiaa on ollut kuin pienessä kylässä. Ajatus on juossut ja luovuus on kukoistanut. Hah, nyt tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa ja tekis mieli vaan käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan Netflixiä. Houkuttava ajatus, mutta meidän netti ei toimi, sillä lähin tukiasema on kaatunut eikä operaattorilla ole mitään hajua siitä, milloin se saadaan kuntoon. (Pian, pliis!) Piti kuulemma olla jo toissapäivänä, mutta toisaalta siihen saattaa vielä kuulemma mennä päiviä. Tosi ärsyttävää. Positiivista on se, että sain hyvityksenä pienemmän liittymämaksun ilman, että piti ensin tehdä soppari toisen operaattorin kanssa. Asia, joka on ollut To do-listalla jonkin aikaa.

Sen sijaan, että olisin nauttinut netittömyydestä, olen turhautuneesti yrittänyt saada sitä toimimaan samalla tiedostaen, ettei se tulisi onnistumaan. Toisin sanoen, olen hakannut päätäni seinään ihan turhaan. Tajusin tällä viikolla sen, miten riippuvainen olen netistä päivittäin. Kaikki hommat ovat käytännössä seisoneet tai tuntuneet triljoona kertaa hankalimmilta, kun verkko pätkii tai ei toimi ollenkaan. Ihan hyvää harjoitusta ihmisille, jonka vahvuus ei todellakaan ole kärsivällisyys. Sisäisen suorittajan näkökulmasta asioiden seisominen on ollut tuskallista. Hommat eivät etene ja turhautuminen nostaa päätään. Tuntuu, että olen laiska ja saamaton. En tarpeeksi tehokas ja pitäisi tehdä enemmän. Tällä viikolla olen soimannut itseäni useasti, mutta samalla tiedostanut sen, että se on ihan hullua. Olen joutunut muistuttamaan itseäni siitä, että tunteita tulee ja menee, eivätkä ne määrittele minua ihmisenä. Ne ovat vaan tunteita. Muistutin itseäni myös siitä, etten toistaiseksi osaa korjata tukiasemaa, joten anna olla (chill!). Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut ottaa tämä viikko ihan vaan suosiolla levon kannalta. Ehkä ensi viikolla tiedän paremmin.

Tätä viikkoa on myös varjostanut turhautumisen lisäksi pelko ja kaipaus. Asiaa tarkemmin pohdittuani, tajusin, että olen surullinen. Kaikki elämässä on hyvin, mutta samalla olen surullinen. Olen surullinen, sillä kaipaan ihmisiä ja huoletonta olemista. Kaipaan sitä, ettei koko ajan tarvitsisi pelätä sitä, että joku yskii tai aivastelee. Sitä, että joku istuu liian lähelle tai seisoo aivan takana kassajonossa. Kaipaan normaalia kanssakäymistä ja naurua ystävien kanssa. Kaipaan tapaamisia lähipiirin kanssa ja rauhoittavia joogahetkiä joogastudiolla. Kaipaan sitä, ettei toista ihmistä tarvitsisi pelätä. Sitä, että ihminen voisi taas olla toiselle ihmiselle lähimmäinen, ei uhka.

Tän viikon ehdoton pelastus on ollut Fazerin Sininen ja aamulatte.

<3:llä Jenniina

Rutiinit

Toisille sana saattaa aiheuttaa ahdistusta ja toiset taas vannoo niiden nimeen. Mä kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan, koska mulle ne luo elämään tiettyä rakennetta ja järjestystä. Samalla ne luo myös helppoutta ja tehokkuutta, joita arvostan. Mut mitä sitten, kun ne totutut rutiinit ei olekaan enää mahdollisia? Harrastukset on peruttu, sosiaaliset kontaktit on minimissä, kahvilat on kiinni ja työprojektit ovat päättyneet. Kaikki se, mihin on totuttu, sitä ei vaan yhtäkkiä enää ole.

Mistä siis löytää niitä uusia rutiineja? Itselle paras tapa rutiinien löytymisessä on ollut miettiä, mitä haluan rutiinien avulla haluaa saavuttaa eli mitkä on mun tavoitteet. Mun tavoitteena on ollut lisätä inspiraatiota arkeen. Isoin apu rutiinien muodostumisessa on ollut ehdottomasti se, että aikataulutan viikon ja päivät, jotta löydän tilaa asioille, jotka haluan saada hoidetuksi tai edistää, mutta myös niille asioille, jotka tuo iloa, inspiraatio ja jaksamista. Ilman rutiineja ja suunnittelua päivät menisi helposti siihen, ettei mikään etenisi (paitsi ehkä Netfilixin ”Viimeksi katsotut”-listaus) ja tuntisin itseni saamattomaksi. Se taas söisi hyvänolon tunnetta, joten ei hyvä diili.

Mulle hyvää oloa tuo muun muassa kirjoittaminen, lenkkeily ja kirjat. Nykyään aloitankin aamun usein aamukävelyllä sen jälkeen, kun olen vienyt pojan hoitoon. Olen huomannut, että se on mulle paras tapa asennoitua päivään ja saada asioita aikaiseksi. Lenkin jälkeen kirjoitan vihkoon ylös heränneitä ajatuksia. Loppupäivä meneekin koneella, jonka jälkeen lenkkeilen äänikirja korvissa hakemaan pojan hoidosta. Iltaisin leikitään, katsotaan telkkua ja jumpataan. Välillä kun oikein halutaan päästä tuulettumaan, niin ajetaan keskustan läpi ja haetaan take away-kahvit. Villiä menoa sanoisin. Joskus toki tulee tilanteita, jolloin omista henkilökohtaisista rutiineistä ei ole tietoakaan ja silloin pitää vain selvitä. Näin kävi muun muassa meille, kun pojalle napsahti altistuskaranteeni ja arki meni ihan uusiksi. Siitäkin selvittiin, jonka jälkeen yksi tuotantokausi putkeen Ginny & Georgiaa sohvannurkassa teki todella terää.

Rutiineilla on ehkä ollut vähän tylsä ja tiukkis maine, mutta luulen, että vallitseva tilanne on lisännyt niiden arvostusta. Kuinka ihanaa onkaan juoda aamukahvi työpaikalla työkavereiden kanssa ennen työpäivän alkua, käydä kahvilla ystävän kanssa joka keskiviikko tai valita jumpassa aina se sama paikka. Melkein itku tulee silmään. Rutiineiden noudattaminen tai niistä pitäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi nauttia myös vaihtelevuudesta ja yllättävistä tilanteista. Itselle rutiinit luovat pohjan tekemiselle, mutta vaihteluus tuo maustetta ja yllätyksellisyyttä, joka pitää mielen virkeänä ja lisää hyvänolon tunnetta.

Millaisilla rutiineilla sä pidät itsestäsi huolta?

<3:llä Jenniina

Odotukset

Tiedätkö sen tunteen, kun tuntuu, että on ihan jumissa? Mun tapauksessa voisi sanoa, että olen jumissa sekä henkisesti että fyysisesti. Fyysisiä jumeja olen yrittänyt avata venyttelemällä ja tanssimalla. Tai no, itse kutsun sitä tanssiksi, mutta todennäköisesti joku muu ehkä päättömäksi heilumiseksi. Sitähän se on, mutta ainakin se auttaa hetkellisesti ja se on mulle tärkeintä. Varmuudeksi kuitenkin laitan verhot kiinni, ettei naapureiden tarvitse tuntea myötähäpeää. Mutta noi henkiset jumit. Niiden avaaminen onkin sitten vähän työläämpää. Ei auta ei pelkkä verhojen kiinni laittaminen.

Vielä kesällä tuntui, että luovuus oli valloillaan ja ajatus oli kristallin kirkas. Nyt tuntuu siltä, että se on sulkeutunut samalla tapaa kuin kukat silloin, kun olosuhteet eivät ole otolliset. Toivottavasti se ei kuitenkaan kuihdu ja kuole pysyvästi. Toinen aika osuva kuvaus vois olla etana, joka vetää päänsä kotelon sisään ja tulee ulos sitten joskus. Luovuus vaatii mulla vapauden tunnetta ja rentoa mieltä. Noh, kumpaakaan ei ole näkynyt vähään aikaan. Olen miettinyt paljon, että miksi musta tuntuu tältä. Vallitsevaa tilannetta voisi syyttää, mutta tällä kertaa katse pitää kyllä kääntää ihan muhun itseeni.

En ole muistanut olla itselleni armollinen. Olen kyllä muistanut asettaa itselleni odotuksia, joiden toteuttaminen on mahdotonta. Pitäisi olla parempi äiti, vaimo, ystävä, työntekijä ja ihminen. Pitäisi tehdä enemmän ja tehokkaammin. Pitäisi olla kauniimpi, hehkeämpi ja ehkä myös notkeampi, jotta en olisi näin jumissa. Niin ja pitäisi olla myös mökki, oma piilopirtti, jossa luovuus pääsisi valloilleen ja mieli lepäisi. Odotan itseltäni luovuutta ja sitä, että tuntisin oloni yhtä vapaaksi ja inspiroituneeksi kuin keväällä. Keväällä, jolloin arki oli aivan erilaista kuin nyt. Tilanne oli aivan eri ja silti soimaan itseäni siitä, etten pysty samaan. Hullua.

Joku on sanonut, että ajatukset ovat vain ajatuksia ja ne menee ohi, jos ne hyväksyy. Jos niitä jää miettimään, niin niistä muodostuu tunteita. Tunteita, jotka ei ole oikeita. Yritänkin siis olla enemmän läsnä tässä hetkessä ja hyväksyä sen, että ajatuksia tulee ja menee. Jos joku mun ystävistä kertoisi mulle tätä samaa tarinaa, niin muistuttaisin häntä siitä, että hän on riittävä just sellaisena kuin hän on. Hän on riittävä ja rakastettu. Parasta, mitä voin itselleni tehdä tänään, on muistuttaa itseäni tuosta samasta asiasta. Minäkin olen riittävä ja rakastettu. Ja hei, sinäkin olet!

<3:llä Jenniina