Toista kertaa äitinä

Olen nyt vajaa kolme kuukautta saanut olla äiti kahdelle lapselle ja täytyy myöntää, että ollaan joko päästy helpolla pikkumurun kanssa tai sitten osaan nyt toisella kertaa ottaa äitinä vähän rennommin. Ehkä sitä on myös opittu jotain ensimmäisen lapsen vauva-ajoista, ja onhan vauvat myös erilaisia. Muistan, kun kerroin kaverilleni murun ollessa vauva, etten juurikaan nauti pikkuvauva-ajasta vaan odotan sitä, että muru kasvaa vähän isommaksi. Hän ihmetteli sitä, sillä hänellä oli useampi lapsi ja vauva-aika oli hänestä juuri sitä parasta aikaa. Nyt ymmärrän. Näin toisella kertaa vauva-aika tuntuu paljon helpommalta kuin ensimmäisellä kerralla, ja surenkin jo etukäteen sen päättymistä.

Muru oli vauvana huono nukkumaan ja tuntui, että koko ajan oli joku vaihe menossa, vaikka muuten hän olikin varsinainen hymypoika. Tutti ei kelvannut ja unetkin onnistui vaan repussa tai liikkuvissa vaunuissa. Sehän tosin tarkoitti sitä, että tää mama oli tikissä alta aikayksikön, kun vaunuja piti lykkiä ulkona monta tuntia päivässä. Tällä kertaa tutti maistuu ja unetkin sujuvat terassilla pysähtyneissä vaunuissa. Huh! Se, mikä sen sijaan ei ole muuttunut, on se, että koko ajan on joku vaihe päällä. Eikä se toisaalta mikään ihme olekaan, kun katsoo tuota kehityksen määrää. Viime viikolla nyrkeistä oli löytynyt toinen, nyt jo molemmat. Nyt eri vaiheisiin osaa suhtautua ihan eri tavalla, sillä sitä tietää, että kaikki vaiheet menee aikanaan ohi. Oli se sitten päivässä, viikossa tai kuukaudessa. Ennen sen kuuleminen ei lohduttanut yhtään, sillä siinä hetkessä sitä ei osannut katsoa pidemmälle, mutta nyt sen tietäminen rauhoittaa. Kaikki vaiheet menee aikanaan ohi.

Murun kanssa en ikinä tiennyt, mitä tulee seuraavaksi ja miten kauan seuraava vaihe kestää. Kaikki oli uutta ja sitä halusi onnistua niin kovasti. Vauvan hulinoidessa sitä kyseenalaisti itseään ja omia taitojaan, vaikka teki parhaansa. Parempaan ei olisi pystynyt. Sitä halusi niin kovasti onnistua äitiydessä täydellisesti, vaikka kaikki oli uutta ja tuntematonta. Ei täydellistä äitiyttä ja vanhemmuutta ole olemassa. Muistan, että olo oli toisinaan epätoivoinen, kun vauva ei suostunut nukkumaan tai se raivosi tissille, vaikka se selkeästi halusi sitä. Kyyneleet valuivat puolin ja toisin. Mietin, mitä tein väärin. Näin toisella kertaa sitä tietää, ettei sitä tehnyt mitään väärin. Tai varmasti sitä teki paljonkin virheitä, mutta se kuuluu asiaan. Tekemällä oppii ja eri vaiheille ei voi mitään. Riittää, että tekee parhaansa. Aina päikkärit ei suju niin kuin on ajatellut ja välillä vauva itkee, mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö sitä olisi omalle lapselle juuri se paras äiti tai isi. Riittää, että tekee parhaansa, pitää vauvasta huolta, on läsnä ja rakastaa.

Täällä vietetään just kolmen kuukauden tiheän imun kautta ja päikkärit on katkonaisia. Yöt hulinoidaan ja päikkäreiden välissä kitistään. Tissi maistuu ja sit taas hetken päästä ei maistu, sit kuitenkin vähän maistuis, muttei kuitenkaan. Tissiraivo on real deal! Tyhjensin kalenterin ja nyt mennään nää päivät pikkumurun ehdoilla. Ens viikolla jo helpottaa ja sit voidaan palata takaisin normaaliin.

Vaikka vauva-aika tuntuu helpommalta kuin ensimmäisellä kerralla ja vaipanvaihtokin sujuu silmät kiinni pimeässä huoneessa keskellä yötä, ei kaksi lasta mene siinä samassa kuin yksi. Huolen määrä on kasvanut potenssiin kaksi, omaa-aikaa ei ole, parisuhdeajasta puhumattakaan. Molemmat lapset vaativat osansa ja taiteilu kahden lapsen ja heidän tarpeidensa välillä on ihan täyttä työtä. Riittämättömyyden tunne on jokapäiväistä eikä se ole lähdössä mihinkään. Edelleen muistutan itseäni joka päivä siitä, että riittää, että teen parhaani, olen läsnä ja rakastan ehdoitta. Ei kannata eikä tarvitse suorittaa. Mulle äitiys on ollut alusta asti luonnollista ja rakastan olla äiti. Olen just se paras äiti meidän lapsille. Joka päivä olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut kokea äitiyden kahdesti. Rakastan mun poikia maailman eniten.

<3:llä Jenniina

Ig: jenniinaemilja